Kaikki kirjoittajan Mikko Setälä artikkelit

4. ”Eihän kukaan voi olla näin huono!” – hermopeli ja puttaaminen

Silloin kun peli ei kulje, se joskus ei todellakaan kulje. Niinä hetkinä saattaa suustaan päästää otsikon tuskastuneen huudahduksen, erinäisten kirousten ja manausten lisäksi tietenkin. Edellämainittu käytös ei välttämättä kuitenkaan kannata, koska – sen lisäksi että se ei ole kenties kovinkaan mieluista kuultavaa peliseuralle – on se myös esimerkki ns. itseään toteuttavasta ennustuksesta, ja johtaa helposti pelin huononemiseen entisestään. Jos menettää hermopelin, on suuressa vaarassa menettää koko pelin. Tämän olen saanut oppia kantapään kautta frisbeegolfharrastukseni aikana. (§¤&/($%(£=)@!!!)

Erityisen ratkaisevaa hermopeli on puttaamisessa, mutta haluan puhua siitä hieman yleisellä tasolla ensin ennen puttaamiseen siirtymistä. Draiveista puhuessani taisin mainita että oletin että kehityn pelissä kunhan vain käyn tarpeeksi usein pelaamassa kierroksen lähiradalla. Tämähän on kyllä totta, mutta vain riittävän pitkällä aikavälillä, eikä suinkaan tarkoita että tämä olisi parhain ja nopein tapa kehittyä. Tämä on näemmä pointti johon palaan tuon tuostakin – sekä tätä blogia kirjoittaessa että ihan radalla yhä edelleen 😉

Mainitsin myös että alkupuolella pelailua kierrokset olivat hyvinkin ailahtelevia. Hermokontrollin puuttuminenhan vain vahvisti tuota suuntausta, useimmiten negatiiviseen suuntaan. Kävi nimittäin niin (luultavasti monelle tuttu tilanne jollain tasolla) että huono suoritus jollain väylällä johtaa turhautumiseen joka taas heijastuu huonoon suoritukseen seuraavalla väylällä. Pahimmillaan saatoin jopa aloittaa koko kierroksen väärällä jalalla (”Huhhuh, mitäköhän tästä taas tulee?”), jolloin eka avaus lähti entistä helpommin lepikkoon (”No voi v****, mitä mä just sanoin!”). Lähestymisheitot mitenkuten rimpuillen, tulos jo valmiiksi plussan puolella, saavun sitten korille masentuneena, heitän helpon putin vähän huolimattomasti ylärautaan (”Eihän kukaan voi olla näin huono!”) ja eikun vielä yksi plussa sarakkeeseen. Tällaisesta syöksykierteestä ei ihan hetkessä oikaistakaan…

Itsensä ruoskimisesta itsesuggestioon

Vaikka jollain tasolla tajusin jo tuolloin että eihän tuollainen itselleen kiukkuaminen voi mitenkään ainakaan parantaa peliä, olin pahimmilla hetkillä niin raivon sokaisema (”Minkä takia tätä peliä pitää edes pelata jos ei tämän parempaan muka pysty?!”) että rakentava ajatustyö oli likipitäen mahdotonta. Onneksi nykyisin pelin asteittain parannuttua myös hermot pitävät paremmin. Näenkin tämän sekä syynä että seurauksena: pelin parantuessa ei mene hermot niin helposti, ja kun ei mene hermot niin peli menee paremmin.

Edelleenkin tosin kun pelaan, seuraan suoritustani melko analyyttisesti ja ”selostan” sitä itselleni (”No vähän meni turhan vasemmalle tuo avaus, mutta voin korjata sen hyvällä lähestymisellä), mutta nykyään myös positiivisessa mielessä (”Jumankauta että oli mahtava heitto suoraan korin alle – ja vielä tästä vaikeasta paikasta!”) ja pyrin saamaan tästä positiivisen kierteen päälle. Viime viikolla Meilahdessa onnistuinkin tässä ehkä parhaiten tähänastisella ”urallani”: viimeistään vitosväylällä heitetty par siivitti loppukierroksen myös hyvään par-vauhtiin. (Fiksuimmathan laskevat tästä että en ole tottunut par-tulosten heittelyyn ainakaan ihan tuosta vaan, saati sitten paljoa alle parin. Että jos jollekin on päässyt vahingossa muodostumaan minusta kuva hyvänäkin pelaajana niin totuus löytyy kyllä tästä.)

Puttaustreenin alkutilanne…

Puttaamisessa kaikki tämä korostuu entisestään siitä syystä että putti on joko-tai: joko se menee sisään tai sitten ei. Huonohkoa avausta voi aina koettaa pelastaa seuraavalla heitolla ilman että se johtaa automaattisesti plussaan tuloksessa, mutta putti on kerrasta poikki. Siksi myös hyvän- tai pahanolon kierteeseen on ehkä jopa helpompi päätyä kuin muissa heitoissa: helppojen puttien jatkuva missaaminen (”Ei voi olla totta – ei hitto taaskaan mennyt!”) taikka haastavien puttien upottaminen (”Ja taas osui!”) vahvistaa samanlaista käytöstä jatkossakin. Tämä on hyödyllistä pitää mielessä harjoittelussakin.

Puttaamista en nyt käsittele itse mekaanisen suorituksen tasolla, vaan lähinnä tämän mentaalisen harjoittelun kautta. Tiedostan että olen linkittänyt jo aika montakin Youtubesta löytyvää Discraftin opetusvideota, ja vaikka Mark Ellis ei ehkä nyt olekaan mikään henkilökohtainen sankarini (vaikka niin saattaisi luulla), on tämä silti ehkä eniten puttaukseeni positiivisesti vaikuttanut yksittäinen video. Pyrin pelaamaan tuon mukaan yhä edelleen – 10-15 minuuttia puttaustreeniä ennen ja jälkeen kierroksen, nimenomaan onnistuvalta etäisyydeltä onnistuneita putteja ja kun putti irtoaa kädestä, positiivinen ajatus (”Menee.”) – jonka ketjujen kilahdus varmistaa  todeksi. Jos osun ketjuihin mutta kiekko putoaa ulos – ei minun vikani. Tämä luo positiivisen onnistumisen mielentilan sekä ennen kierrosta että positiivisen muistijäljen kierroksen jälkeen. Näinollen pelitilanteessa puttaustilanteen tullessa muistan että tämähän on tuttua kauraa, no problem, aina ennenkin nämä on menneet sisään.

Toisena itselleni tärkeänä vinkkinä pidän kohteen valitsemista, jonka opin muistaakseni näiltä sivuilta. Eli en heitä kohti koria kokonaisuutena, vaan kohti yksittäisen ketjun yksittäistä lenkkiä (yleensä vielä korin keskustasta hieman vasemmalle, sillä puteillani on tapana mennä hieman tähdätystä oikealle): tällöin vaikka en täysosumaa lenkkiin saisikaan, menee se yleensä niin lähelle että kiekko pysyy korissa.

…ja siisti lopputulos (Kuva manipuloitu)

Näillä eväillä pitäsi päästä edes jonkinlaiseen positiiviseen kierteeseen. Viikonloppuna radalle (siis frisbeegolfradalle, heh-heh) lähtiessäni pyrinkin palauttamaan mieleen tuon Meilahti-fiiliksen: jos ei nyt ihan ”Eihän kukaan voi olla näin hyvä!” niin ainakin ”Ai että nyt lähti hyvin!”

Ensi kerralla taidan vielä pureskella hieman tuota treenaamista – siis muutenkin kuin vain kierroksia jauhamalla. Siihen lähestyvä talvikausi heittääkin omat haastavat mausteensa.

3. Erikoisuudentavoittelua(ko?) – eri heittotyylit

Eräskin youtube-opetusvideo alkaa julistuksella ”kaikki heitot ovat hyviä käytettynä oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa”. Well, d’uh voisin todeta, enää jääkin meille kuolevaisille opeteltavaksi mitkä ovat niitä oikeita aikoja ja paikkoja. Alla kerron hieman mitä olen itse itselleni ko. aiheesta kantapäänkin kautta opettanut ja mitä kenties olisi vielä opittavaa.

Kuten aiemmin kerroin, luulin joskus että frisbeegolfia pelataan sillä iloisen värisellä rantafrisbeellä ja vähän ikäänkuin niin että kaverin tilalla on kori johon pitää osua. Samaten luulin aloittaessani että kiekkoa voi heittää vain yhdellä tavalla (tai korkeitaan kahdella, jos laskee kämmenotteen toiseksi, tiedättehän, sen hassun näköisen jutun mitä ultimaten pelaajat näkyy tekevän). Totuuden nimissä täytyy myöntää, kuten aiemmasta on käynyt hyvinkin selväksi, että jo siinä yhdessä heitossa riittää pureksittavaa. Ja jos nyt ihan tosissaan ollaan niin eikö kaikki muut heitot ole vain pro-pelaajien brassailua ja kikkailua? Vai kuinkas sitten olikaan… Entäs sitten kun vastaan tulee tilanteita johon se perus rystyheitto ei niin hyvin sovikaan, erinäisten väylällä olevien esteiden tai väylän muodon vuoksi? Tällöin kaltaiseni aloitteleva pelaajakin joutuu taipumaan ja opettelemaan ainakin muutaman tällaisen ’trikkiheiton’.

Itsellänihän kävi niin että tiesin jo männävuosilta että kiekkoa voi heittää kämmeneltäkin, vaikka se tuntuukin vähän oudolta, melkein yhtä oudolta kuin heittäisi vasemmalla kädellä. Eli onnistuu kyllä, mutta ei niin hyvin että kannattaisi. Tämä siis ennenkuin tajusin että koska kiekko pyörii eri suuntaan, ovat sen liikkeet myös pelikuvia, eli se vasemmalle feidaava wraithi feidaakin kämmenellä rankasti oikealle. Heureka! Tässähän ratkaisu onnettomaan rystyanhyzeriini. Itse tekniikan suorittamiseen löytyy edelleen vinkkejä vaikkapa täältä (itselläni ratkaisevin tekijä oli tuo takajalan kantapään nouseminen) ja kuten aiemminkin, useista youtube-videoista, kunhan niitä katsoo vähän kriittisellä silmällä. Siispä nykyisin, jos vaaditaan tiukasti oikealle kaartuvaa heittoa, heitänkin mieluiten kämmenpuolelta. Nyttemmin tuota kämmenheittoa enemmänkin hioneena se alkaa tuntua jo lähes 50/50 vaihtoehdolta rystylle, paitsi ehkä aivan maksimipituutta haettaessa. Olenpa kuullut myös pelaajista jotka pelaavat pääsääntöisesti vain kämmenpuolelta (muistaakseni esim. Mark Ellis, joka ei käsivammansa vuoksi halua heittää rystyltä), ja jos saisin kämmenheittoon vielä lisää pituutta, en ollenkaan pitäisi tuota vaihtoehtoa mahdottomana. (paitsi taas silloin kun täytyy kaartaa vasemmalle 😉 )

No sitten toinen tilanne jossa on pakko vaihtaa tyyliä: on pakko päästä jonkun ison esteen ylitse. Tästäkin useimmat meistä muistaa lapsuusvuosiltaan että ylöspäin frisbeetä heitettäessä tulos voi olla vähän mitä tahansa. Siksipä pitääkin tietää mitä tekee. Tätä varten ovat overhead shotit eli tuttavallisemmin upsit. Itse käytän tällä hetkellä mieluummin tomahawk-otetta peukkuotteen sijasta koska en ole saanut treenattua jälkimmäistä tarpeeksi pitäväksi. Tämänkin heiton kohdalla tapahtui luonnollinen evoluutio kokeilujen ja muutamien videojen katselun jälkeen: kun tietää miten heitto suoritetaan ja mitä kiekko tekee (tai optimisuorituksessa pitäisi tehdä) sen irrottua kädestä, voi sitä soveltaa myös muihin tilanteisiin kuin siihen mikä alunperin ajoi tuon heiton opettelemaan. Esimerkiksi juuri upsia käytän joskus myös avauksena väylillä jossa ei tarvitse kaartaa sivulle; upsihan onnistuessaan nimenomaan lentää viivasuoraan eikä maahan osuttuakaan juuri karkaile kauas. Tietenkin pituudesta joutuu vajavaisten liito-ominaisuuksien vuoksi hieman tinkimään (ainakin näillä pulkannaruilla).

Kolmas tuttavuus minulle onkin hieman oudompi tapaus: rollerit. Käsitän perusperiaatteen kyllä ja pystyn näitä jossain määrin tuottamaankin, mutta useimmiten en viitsi vaihtelevien lopputulosten pelossa. En ole saanut aikaan sellaista varmuutta että viitsisin näitä paljoa viljellä. Ehkäpä joku toinen pelaaja voisikin tässä aiheessa minua valaista: miksi ja milloin kannattaa heittää rolleria? Ymmärtääkseni myös kiekkovalinnalla on tässä oleellinen rooli, alivakaa sekä leveän ja symmetrisen profiilin omaava kiekko soveltuu parhaiten rolleriksi?

Näiden neljän perusheiton (rysty, kämmen, upsi, rolleri) hallitseminen kuuluu käsittääkseni jokaisen frisbeegolfpelaajan perusoppimäärään. Itse en koe olevani suvereeni missään näistä, mutta kaikki (ehkä juuri viimeistä lukuunottamatta) sujuu tällä hetkellä riittävällä tasolla. Mutta ainahan on halu kehittyä, ja siksihän täällä(kin) ollaan. Lisäksihän on tietoni mukaan ainakin scooby shoteja, skip shoteja, turbo putteja (juu, *pyöräyttää silmiään*) ja grenade shoteja, mutta näistä tiedän vieläkin vähemmän keskustellakseni niistä järkevästi. Ehkäpä ensi kesällä sitten? 🙂 Mieluummin pidän pelini sellaisella alueella väylää että pystyn perusvalikoimalla hoitamaan kaikki tilanteet mitä eteeni tulee. Jos joudun heittämään jonkun ’no-look Jedi mind split’ –trikkiheiton jostain kaivon pohjalta niin olisi parempi että ensi kerralla en edes hoida itseäni sinne kaivoon alun alkaenkaan, vai kuinka?

Jos joku tietää vielä lisää heittotyylejä (siis ihan semi-vakiintuneita, ei mitään tällaisia) niin voi listata tänne. Ja muutenkin voisitte kertoa milloin käytätte jotain muuta kuin perusrystyä/kämmentä.

Mutta ensi kertaan asti: vielä on ulkopeliaikaa jäljellä, käyttäkää se viisaasti! Säiden ehkä viimeistä kertaa lämmetessä suuntaan itse ainakin vielä Meilahteen ja ehkä Taliin tämän syksyn puolella. Ehkä sille Päiväkummullekin voisi antaa vielä toisen mahdollisuuden… Palatessani blogille kirjoitan puttauksesta ja siihen liittyvästä hermopelistä joka itse asiassa värittää koko peliä. Muutenkin pyrin saamaan blogisarjan päätökseen ennen talven lumia, mutta siihen vaaditaan vielä hieman pohdintaa.

Värikästä fribasyksyä kaikille!

2. Avausheiton sietämätön keveys

Samalla tavalla kun varusteita haaliessa kävi selväksi että se vihreä UpCider mainoskiekko ei olekaan aivan käypä peliväline, kävi minulle myös heti alkuvaiheessa selväksi että myöskään se kaverin kanssa rannalla heitellessä käteen iskostunut heittotapa ei frisbeegolfväylällä välttämättä käy laatuun. Tiedättehän, se rintamasuunta pääosin kaveria kohti suoritettu kyynerpään ja ranteen nykäisy jolla kiekko liitää nätisti kaverille napattavaksi. Ei, kyllä heti alusta oli selvää että voimaa tarvitaan hieman enemmän jos meinaa mihinkään tiiltä päästä. Ei ollut epäilystäkään että yksi helppo tapa lisätä voimaa on kääntää rintamasuunta sivuittain kohtisuoraan kohteeseen nähden. Valitettavasti vähemmän selvää oli se että millä osalla vartaloa voima pääpiirteittäin kannattaa tuottaa, ja jatkoin heittelyä pääosin käden lihaksilla. Toisena mokanani sitten tietysti päädyin myös liian aikaisessa vaiheessa katsomaan Youtubesta muutamankin pituusheittoennätyksen ja siitä innostuttuani suuntasin lähimmälle jalkapallokentälle koettelemaan voimiani. Hirveällä repimisellä ja yliyrittämisellä sain kuin sainkin kiekon johonkin vastustajan rangaistusalueelle saakka (ts. johonkin 80 metriin (jolloin tajusin myös konkreettisesti kuinka p*leesti ne yli kasikymppiset keihäänheitot oikeasti on)). Kokeilin myös pyörähtämistekniikkaa vaihtelevalla menestyksellä: toisinaan kiekko lensi pitkällekin, mutta muun osan ajasta ’sektorista’ ulos niin että hirvitti. Niin leveää väylää ei olisi löytynytkään että tätä tekniikkaa olisin uskaltanut radalla kokeilla.

Tämä oli siis lähes ainut avausheittoni ensimmäisen kesän: joskus oikeaan suuntaan lähtevä mahdollisesti suht pitkälle kantava rystydraivi. Ei ihme että tulokset olivat niin ailahtelevia, kun avausheitto saattoi tuomita kaivamaan kiekkoa oikealta tai vasemmalta metsästä, mutta joskus yhtälailla väylältä ihan ok matkan päästä. Samasta syystä myöskään luottamus omaan avausheittoon ei ymmärrettävästi ollut kovinkaan korkealla. Lähestymisheitot sitten hoidin vähän paremmalla menestyksellä, vähemmällä voimalla (=varmemmalla kontrollilla) tai jopa siihen em. rantafrisbeetyyliin riittävän läheltä. Pelailin tällä arsenaalilla keskimäärin joka toinen viikko, pääosin paikallisella radalla, suht sujuvalla menestyksellä vaikkakin edelleen ailahtelevasti. En suhtautunut heittotekniikkaan kovin vakavasti enkä analyyttisesti. Viihdyin silti radalla, ja ajattelin että tulokset paranevat väkisin kunhan pelaan tarpeeksi kauan. No, niinhän siinä kävikin, mutta muista syistä kuin pelkän ajan vaikutuksesta.

Tänä keväänä sitten kauden alussa tutkin tarkemmin internetin resursseja peliäni parantaakseni. Youtubestahan löytyy vaikka millä mitoin yleisiä fribavideoita, mutta myöskin erilaisia How To -tyyppisiä opastusvideoita. Yleisellä tasolla täytyy mainita  tähän väliin että noita videoitahan löytyy hyvinkin eri laatuisia, ja on pääosin katsojan vastuulla osata suodattaa sieltä ne parhaimmat tai mitkä itsestä tuntuu vakuuttavimmilta. Useamman nähtyään kyllä käy melko selväksi mitä tapoja enimmäkseen suositaan, ja siten ne tavat ovat kaikella todennäköisyydellä keskimäärin parempia kuin ne harvemmin esitetyt kannat. Medialukutaitoa vaaditaan siis. (ja toisaalta vaaditaan myös sietokykyä olla piittaamatta silmille hyppäävästä mainostuksesta useassakin videossa, sillä kiekonvalmistajien sponsoroimina on tietenkin selvää ettei niitä ihan ilmaiseksi ja huvikseen youtubeen ladata). Alla eräs video mikä ehkä eniten vaikutti rystyavaukseni paranemiseen.

Marty Peters opettaa rystydraivia harrastajille Discraftin laskuun

Katseltuani useammankin vastaavan nettivideon, alkoi minulle pikkuhiljaa avautua mitä minun pitää tehdä. Ihme vaan että vaikka sitä on useassakin harrastamassani kamppailulajissa taottu päähän että pelkällä kädellä ei lyödä vaan voima tulee lantiosta (ja koko vartalosta), ei sitä osannut frisbeegolfiin soveltaa ennenkuin taas erikseen käskettiin: kädellä ei heitetä, lantiolla heitetään! Käsi on vain piiskamaisen sivaltavan liikkeen viimeinen sarana. Tällä tavalla käden saa rennoksi (vaikka taas tämänkin olisi voinut tietää jo etukäteen vaikka mistä muusta urheilulajista, että rento suoritus on monesti tehokkaampi kuin väkisin väännetty) ja kontrolli paranee. Avausheittoon tuli heti lisää metrejä, mutta suunta pysyi vielä hieman hämäränä.

Sinänsä mielenkiintoista että tuon viimeisen ongelmakohdan olisi voinut välttää lukemalla heti alkuun tämän fgr-sivun, ja siltä erityisesti kohdat 4-5. Olinhan kyllä jo aiemmin ymmärtänyt osin omakohtaisesti inertian lakeja kehossani tunnustelemalla ja osin internetvideoiden perusteella että onnistunut avausheitto pitää saattaa läpi. Luulin tekevänikin koko ajan niin, mutta ilmeisesti se oli silti jäänyt aina puolitiehen, ja tästä johtuen heiton suunta vaihteli aiemmin paljon enemmän kuin nykyään. Kun sitten lopulta em. sivuja  sekä muutamien hyvien pelaajien avausheiton saattoa tarkastelemalla päädyin tuomaan vapaan käden eteen asti, alkoi homma olla lopulta kasassa. Nykyään avausdraivini ovat paljon pidempiä, varmempia  ja kontrolloidumpia. Ikinä ei taida silti tulla tilannetta jossa ei voisi parantaa… Taitaa silti olla niin että mieluummin edelleen painotan noita kahta jälkimmäistä ominaisuutta kuin sokeasti vain tuota ensimmäistä. Sitten kun voin 100% varmasti luottaa kiekon lähtösuuntaan ja -asentoon, voin taas palata raakaan metrien lisäämiseen.

Oli miten oli, niin tässähän on vasta osa (vaikkakin hyvin perustava osa) heittoarsenaalia, ja joskus vaaditaan muita heittoja esim. esteiden kiertämiseksi. Aiemmin yritin vain hyzerillä tai anhyzerillä päästä niiden ohitse, ja etenkin jälkimmäinen tuotti usein aivan karmeaa jälkeä. Nyttemmin olen löytänyt esim. kämmenheiton ihanuudet. Siksipä ensi kerralla kirjoitan lisää juuri kämmenheitosta, sekä muutamasta useimmin käyttämistäni erikoisheitosta (ainakin upsit ja rollerit).

Ensi kertaan asti, muistetaanpa ettei avauksessakaan koko (pituus) ratkaise vaan miten sitä käyttää… Ja leveydestä on jopa vain haittaa. 😉

1. Tyvestä puuhun heitetään – varusteet ja radat

Jos jotain kadun frisbeegolfin saralla, niin sitä etten aloittanut lajia aiemmin! Muistan kuulleeni lajista mediassa satunnaisesti silloin tällöin ja ajatelleeni että tuohan voisi olla mukavaa, mutta syystä tai toisesta ei tullut koskaan käytyä kokeilemassa. Silti tällöin heti aluksi miellyttävää lajissa oli sen helppo aloittaminen, olihan minullakin kaapin pohjalla vihreä UpCiderin mainosfrisbee(!). En edes ajatellut että lajia harrastetaan ammattilaistasolla.

Sitten keväällä 2009 näin paikallisessa sekatavarakaupassa myynnissä hyllyllisen kiekkoja. Hypistelin niitä ja ajattelin että pitäisi vihdoin kokeilla tuota lajia. Hyllystä tarttui mukaani yksi draiveri ja yksi midari (molemmat taisin valita asiantutevasti ihan vain raflaavan kuvan perusteella). Nyttemmin kassiin on kertynyt muutamia uusia kiekkoja (pyyhkeen lisäksi) ja myös yksi on joukosta poissa (tai sitten se nukkuu ikuista unta siellä jossain Tuusulan kirkon rantapuistikossa, terveisiä vaan jos löydätte punaisen Archangelin). Itse asiassa olen hieman yllättynyt että useampi kiekko ei ole hukkunut, sen verta riskiavauksia on välistä tullut että spotterittomana on ihme että ovat ikinä löytyneett. Tähän voisinkin tarjota vinkin että vastaavassa tilanteessa ei kannata turhautua, vaan systemaattisesti muistella missä viimeksi näki kiekon ja minne se oli menossa ja missä asennossa. Tästä sitten parhaan kykynsä mukaan voi ektrapoloida lopun lentoradan ja koettaa haeskella enemmän sieltäpäin. Ja sitten taas toissalta, muutamankin kerran kiekko on löytynyt ihan muualta kuin sieltä mistä luuli, joten viimeistään lopuksi ennen luovuttamista kannattaa vähän laajentaa hakualuetta. Toisena vinkkinä, merkatkaa ne kiekot – oikeasti, nyt, heti, tältä istumalta jos ei ole jo. Ei, älä odota että ”sitten ennen ensi kierrosta”  kuitenkin unohdat, ja se kierros kun voi olla jollekin kiekolle se viimeinen. Jos pohjasta löytyy vähintään puhelinnumero, löytökiekon takaisinsaamisen todennäköisyys kasvaa jo hurjasti.

Päätin aiemmin että en ala ”™välineurheilijaksi”™ tai ainakaan vedä sitä ihan överiksi (koska tiedän muiden aiempien harrastuksien perusteella että minussa on siihen paha taipumus). Mutta kuinka ollakaan, tässä sitä odotellaan postipakettia taas”¦ Tilannetta ei ainakaan yhtään helpota se että nykyään välineitä voi tilata verkkokaupoista enemmän kuin helposti (ja niitä edellämainittuja raflaavia kuvia löytyy noilta sivuilta yllin kyllin). Tosiasiassa uskon kyllä että kokoelmani on vielä melko maltillinen, 4 draiveria, 2 midaria, ja 1 putteri. Aiemmin minulla ei ollut mitään käsitystä eri kiekkojen ominaisuuksista, muuten kuin että ne jakautuvat noihin 3 luokkaan. Nyt olen sen verran perehtynyt aiheeseen että minun on hyvä  tietää onko käyttämäni kiekko yli- vai alivakaa ja feidaako se kuinka paljon.  Näillä tiedoilla voin edes yrittää tehdä jotain eroa kaariin oikealle tai vasemmalle jos pitää kiertää jotain esteitä. En silti usko että tulen koskaan olemaan pisteessä jossa minulla on oikeasti kymmeniä kiekkoja kassissa. Enkä välttämättä tuijota valmistajien antamia ominaisuuslukujakaan niin tarkasti, vaan muistanen kokemukseni perusteella että mihin ”™se sininen kulunut kiekko”™ lentää (useimmiten).

Minusta on myös kiinnostavaa että kiekot nimenomaan kuluvat ja muuttavat siten ominaisuuksiaan. Täten joku oikein kolhuinen ja kulunut kiekko voi olla pelaajan luottoläpyskä, ei pelkästään siihen mahdollisesti syntyneen tunnesiteen vuoksi (ajatteleeko joku muukin näin vai olenko vain outo?) vaan koska sen ominaisuudet ovat parantuneet ajan myötä. Siksipä se voi olla jopa parempi heittää kuin pakasta reväisty tuliterä lätty.

Noniin, palatakseni alkujuurilleni, olin siis ylpeä kahden liitokiekon omistaja. Googlen avulla taisin päätyä nyt jo edesmenneelle liitokiekko.com sivustolle josta löysin paikallisen Keinukallion radan ja mikä tärkeämpää, sen ratakartan.  Ilmaisena vinkkinä taas, jos et halua/pysty tulostamaan kartaa, nykyisillä kamerakännyköillä saa ihan hyvän kuvan kännykkään mukaan. Samaten myös radan sijainnista voi ottaa kuvan vaikka googlemapsista tai 02.fi tai muusta karttapalvelusta ainakin ekaa kertaa paikalle löytämisen helpottamiseksi. Tämän reilun vuoden aikana ’Keinis’ onkin tullut tutuksi, muttei välttämättä yhtään sen helpommaksi. Kiekkojen puskista etsiskelyyn käytetyn ajan voinee nimittäin mitata ehkä ennemmin tunneissa kuin minuuteissa. Tänä vuonna lähistölle avattiin toinen 9-väyläinen frisbeegolfrata, Tuusulan DiscGolfPark. Itse pidän siitä hyvin paljon, ja koska se on minulle suurinpiirtein saman matkan päässä kuin Keinukalliokin, käyn siellä useimmiten.

Pahamaineinen 5. väylä Keinukalliossa, ja uutuuttaan kiiltelevä kiekko.


Päästyäni lajiin vähän paremmin kiinni, tarkistin myös muutaman muun lähiseudun radan, Simonmetsän ja Päiväkummun radat Vantaalla. Ensiksimainittu on ihan mukiinmenevä rata, mutta jälkimmäiselle ei ole tullut lähdettyä sitten sen ensimmäisen kerran, kiitos sekavuuden ja oudon ratakartan. Tänä vuonna olen näiden lisäksi kiertänyt Meilahden, Talin ja Siltamäen radat Helsingissä, ja pidin niistä kaikista kovasti. Minusta PK-seudun frisbeegolfaajat ovat sikäli melko etuoikeutetussa asemassa esim. pohjoisiin kollegoihin verrattuna, että tältä seudulta löytyy useita ilmaisia ratoja hyvien kulkuyhteyksien päässä (pikaisesti laskettuna itselläni 8 eri rataa!). Tänä vuonna havahduin erityisesti siihen että lähijunassa polkupyörän kuljettaminen on ilmaista, joten siirtyminen kotoani lähes mille tahansa näistä em. radoista onnistuu alle tuntiin. Muutenkin olen erityisesti tänä kesänä pyrkinyt käymään edes silloin tällöin vähän vieraammilla radoilla saadakseni vaihtelua ja haastetta, löytääkseni väyliä jossa joudun käyttämään minulle vähemmän tuttuja heittotapoja. Tänään itseasiassa kävinkin pitkästä aikaa taas Simonmetsässä (+9 kiitos parin älyttömän sekoilun…huhhuh), ja kaipailisin Meilahden kallioillekin vielä ennen syksyä. Erityisellä innolla suunnittelen kuitenkin ekskursiota Tampereelle entiseen kotikaupunkiini, kiertämään Mansen väylät niin kuin olisi pitänyt jo kauan kauan sitten!

Eli ennakkoluulottomasti vaan uusia ratoja kokeilemaan ellette ole jo käyneet kaikkia lähiseudun väyliä heittämässä. fgr.fi:hän tarjoaa tähän ratahyppelyyn mitä parhaimmat lähtökohdat.

Ensi kerralla sitten kirjoitan hieman heittotekniikasta, miten aluksi yritin kiekkoa heittää ja mihin olen sittemmin päätynyt. Siihen asti, pitäkää kiekot ilmassa (ainakin sinne ketjuille asti)!

This is Not Frisbeegolf for Dummies

Tällä hetkellä eletään kuuminta hellekesää miesmuistiin. Kesä 2010 on myös kuumin frisbeegolfkesä aikoihin, siitä todisteena entisestään kasvavat harrastajamäärät ja huippupelaajien kasvava taso, josta saanemme reaaliaikaisen näytteen viikonlopun SM-kisoissa.

Itsekin pelaan nyt toista kesää, ja nyttemmin on alkanut tuntua että sitten sen ensi-innostuksen, olen nyt vuotta myöhemmin innostumassa lajista uudelleen, ja vielä vahvemmin. Haluan kehittää peliäni, ja haluan harrastuksestani yhteisöllisemmän, sekä livenä että verkossa. Haluan kehittää pelimahdollisuuksiani lähialueeni kentillä. Toisin sanoen, haluan siirtää homman seuraavalle tasolle niinsanotusti, pois vain satunnaisesta hupipelailusta. Tämä blogi on yksi osa tuota kehitystä, haluan jakaa kokemuksiani ja herättää keskustelua.

Nimensä mukaisesti – aloittelijasta aktiiviksi – tämän blogin tarkoitus on kertoa kehityskaarestani (oli se sitten eksponentiaalinen tai parabolinen, se jää nähtäväksi) ja tarkastella eri vaiheita sen varrella. Toivon että vastaavia vaiheita joskus kokeneet, paraikaa läpikäyvät tai vasta niitä kohti kulkevat kanssapelaajat löytävät eri aiheista yhtymäkohtia omaan peliinsä, ja voivat täten analysoida samankaltaisuuksia tai eroavaisuuksia omiin kokemuksiinsa. Tästä syystä kommentointi on erittäin tervetullutta.

Tämä blogi ei ole kuitenkaan mikään frisbeegolf 101 tai -for dummies käyttöopas, eikä missään nimessä mikään malliesimerkki siitä miten lajista kiinnostuneen pitäisi toimia. Päinvastoin, on enemmän kuin todennäköistä että olen tehnyt matkan varrella virheitä tai vähintäänkin epäoptimaalisia kehitysaskeleita. Näissä tapauksissa toivonkin että lukijat voisivat välttää samoja virheitä.

Pyrin jäsentämään kirjoitukset jossain määrin kronologisesti siitä kun aloitin, pisteeseen jossa olen nyt, ja jatkuen hamaan tulevaisuuteen suuntaan johon toivoisin pelini kehittyvän. Järjestelen artikkelit myös jonkun aiheen mukaan, kuten huomaatte seuraavasta, ensimmäisestä varsinaisesta artikkelista.

Se alkusanoista, teksti puhukoon puolestaan. Ja vielä kerran, se kommenttilaatikko siellä lopussa ei ole vain koristeena (vaikka ei toisaalta trollien hiekkalaatikkonakaan).

Pidetään kiekot ilmassa! Luoja tietää että minä ainakin yritän niin vimmatusti.