Kaikki kirjoittajan Mikko Setälä artikkelit

Valojuova-ammuksia pimeässä…

Lyhyt päivitys edelliseen artikkeliin, kuvia löytyy nyt kasapäin täältä. Pitkä valotusaika tekee ihmeitä, näyttää jopa hienommalta kun livenä. Alla muutamia valikoituja otoksia.


Sekalaista seurakuntaa? Pukeutuneita pelaajia, allekirjoittanut Guy Fawkes naamarin alla.


Ledikiekot joissa ledit ovat reunassa, tekevät upeita kuvioita ”filmille”…


Ellen pahasti erehdy, taitaa olla oma upsilähestyminen #19:lla. Ei tarvinu putata. 

Aivan pimeet kisat!

Vaikka aktiivinen pelikausi onkin enemmän tai vähemmän jo takana, yhtä ei vaan voinut jättää väliin: Heinola Halloween LED-Experience 2011 Kippasuon frisbeegolfradalla Heinolassa! Aivan ehdottomasti, yhtään ylisanoja säästelemättä, uniikein ja mahtavin pimeällä järjestetty frisbeegolf-kisa ja tapahtuma. Tässä jutussa kerron mikä teki tapahtumasta niin tajunnanräjäyttävän ja pohdiskelen myös yleisiä asioita ledikiekoilla pelaamisesta.

Toista kertaa järjestetty Heinola Halloween oli kuulemma taas pykälän isompi kuin edellisvuonna, ja samaa lupailtiin myös ensi vuoden kisasta, (muistaakseni) 3.11.2012. Päivämäärä kannattaa todellakin merkitä kalenteriin jo tässä vaiheessa, vaikka pistää kyllä ihmetyttämään mitä ihmettä järjestäjät meinaavat pistää pystyyn joka olisi isompaa kuin tänä vuonna: jonkun ledeillä kuorrutetun lentävän ilmalaivan joka lopulta palaa soihtuna maahan á la Hindenburg??

Tapahtuman aikatauluhan alkoi siis parin tunnin yleisötapahtumalla, jossa oli myyntikojua, monenlaista tarkkuusheittoa, musiikkia ja valoja, niin miljoonasti valoja! Retkikuntamme Keinukalliosta saapui lopulta perille vasta noin 19:30 aikoihin, joten oheismeininkien anti jäi hieman hämäräksi, mutta kaikkein suurin kirsikka kakun päällä, suuri ilotulitus ehdittiin näkemään. Harvalla seuralla Suomessa on rahkeita saati sitten sopivaa kylähulluutta laittaa tällainen tapahtuma pystyyn, huh huh!


Näillä mentiin: Eagle draiviin, Mako kaikkeen muuhun. Naamari naamaan.

Pienien käynnistysongelmien jälkeen ledikisan 1. kierros saatiin alkamaan n. klo 21:00. Samaan pooliin kanssani sattui pari paikallista (Lösse-nalle taisi olla toinen??!) sekä FGCKn nuorisotykki Joni Paasikallio. Ledikiekkojen alivakaus aiheutti monelle ongelmia, etenkin toinen poolini paikallisista oli tuomittu pelaamaan alivakaimmalla IKINÄ näkemälläni kiekolla. Oman Champion Eaglenkin kanssa oli oltava tarkkana ja annosteltava sopivasti hyseriä alkuun jotta kiekko ei päädy liiaksi oikealle. Toisaalta usea väylä kaartui juuri oikealle (olisiko järjestäjät tehneet väylävalinnoissa tämän peliliikkeen juuri alivakauden tietäessään?) joten monellakin väylällä sai painaa surutta avauksen niin kovaa kun kädestä lähtee. Alunperin olin luullut että kämmenheitolle on tilausta, mutta sopivasti alivakaat kiekot hoitivat annukat kotiin kuin varkain. Draivipelissä ei ollut kummallakaan kierroksella oikeastaan mitään ongelmia, vaan kilpailun vapaamielisyydestä huolimatta heittoon keskityin 100%:sti ja kontrolli ja toistettavuus olivatkin hyvin korkealla tasolla.

Lähestymiseen oli sitten ledeillä tuunattu Champion Glow Mako. Hemmetin makoisa (eho-eho) kiekko muutenkin, suoruutta ja liitoa löytyy vaikka muille jakaa. AeroPODin tuoma alivakaus kyllä teki sen että ihan täysin voimin ei ko. kiekkoa voinut heittää, mutta sellaisella 70% tehoilla ja sopivalla alkuhyserillä lentorata oli kyllä kauniin suora ja yllättävänkin pitkä. Etäisyyden arvioinnin kanssa oli kyllä ihmeen paljon ongelmia, lähes säkkipimeässä ulkotulet korien ympärillä ja ledit koreissa saivat korit näyttämään olevan vuoroin paljon lähempänä ja vuoroin kauempana kuin todellisuudessa. Puttaamisessakin oli haastetta samasta syystä sekä puttikiekon ledien häiritessä hämäränäköä. Putissa ei ollutkaan mitään erityista juhlittavaa, vaikka pari kertaa todella vaikeasta jyrkästä rinteestä onnistuikin, mutta muuten perustuuppaamista siitä syystä että lähäri oli vähän joko-tai: tipahti aina joko toivottoman kauas korista edes kokeilla puttia, tai sitten nosto koriin vierestä.


Nämä pelattiin kahteen kertaan. Korkeuskäyrää siis löytyy…

Kippasuon radasta täytyy sanoa sen verran että monipuolista ja haastavaa väylää kyllä löytyy, ja nälkä jäi tulla kokeilemaan uudemman kerran päivänvalolla ja koluta kaikki alueen 21 väylää. Kotoisia korkeuserojakin löytyy näin Keinukallion kasvatillekin mukavasti. Muutama kori oli kyllä niin jyrkässä rinteessä että pahaa teki katsoa kanssapelaajien puttirolleja kymmenien metrien päähän, onneksi itse vältyin niiltä. Muutenkin peli kulki pimeään, tuntemattomaan rataan nähden yllättävän hyvin, ja puuosumia taisi tulla ihan vain 1 tai 2. (kerran näkymättömään oksaan pimeässä n. 5 metrin päässä, ungh) Toisella kierroksella paransin vielä 3 heittoa ensimmäisestä. Birkut jäi ottamatta, mutta yli tuplabogia ei myöskään yhdeltäkään väylältä. Erityisesti ylhäällä harjulla kulkeva pitkä pimeä väylä jossa oikealla pudotus rotkoon pelotti etukäteen, etenkin alivakaiden kiekkojen kanssa. Tehoja himmaamalla Mako selvitti kuitenkin väylän suoraa tietä molemmilla rundeilla.

Tosiaankin, nyt jos olisin näillä tiedoilla valitsemassa kiekkoa mihin ledejä ruuvailla, olisi kauppalistalla kyllä paljon ylivakaampaa kalustoa jota ledi sitten (epä)tasapainottaisi. Matkakaverin PD2 kuulemma suoristui kivasti ledillä, kuitenkin loppufeidinsä varmana säilyttäen. Ledien asennuksesta löytyy kirjoittelua esim. Juha Kydön blogista Poika Kotiin. Omien kiekkojen kohdalla tein sen huomion jota jatkossa varoisin, että painaessa ruuveja läpi kiekkoon tehdyistä pienistä rei’istä, kannattaa käyttää alla jotain sellaista pientä koroketta jossa on sopivan pieni syvennys ruuvia varten. Nimittäin jos ruuveja painaa läpi ilman mitään varsinaista tukea vastakkaiseen suuntaan, on vaarana että muovi venyy reikien ympäriltä. Podien kohdallehan jää siis pieni kuoppa, vaikka ei hampaat irvessä ruuveja mahdollisimman kireälle vääntäisikään. En ole vielä kokeillut miten kiekot lentää jos podit poistaa, mutta toisaalta ei ole tarviskaan, nuo kiekot on nimenomaan pimeitä pelejä varten…

Pakko myös mainita tässä vielä että Joni Paasikallion kakkossija ekassa pimeäkisassaan tuntemattomalla radalla ja tuntemattomilla kiekoilla oli kyllä äärimmäisen kova suoritus, etenkin kun ratkaisu tuli vasta CTP-sudarissa SM-kakkosta Pasi Koivua vastaan joka pelasi kotiradallaan. Laittakaa nimi mieleen, Jonista kuulette varmasti vielä.

Kaikenkaikkiaan siis, aivan mahtava tapahtuma ja vielä hienompi ledikisa. Kaikki häiritsevät valot kun oli karsittu minimiin, ilmassa kaartelevat ledikiekot pääsivät kyllä sykähdyttävästi pääosaan. Vaikka en nyt varmasti ala mitään kokonaista ledibägiä kasaamaan, jäi pimeäpelaamiseen pieni kipinä, ja on kyllä pakko palata Heinolaan vuoden päästä… oli se niin hienoa. Kiitos järjestäjille!

Päivitän tähän artikkeliin lisää linkkejä ja kuvia myöhemmin kun niitä tapahtumasta julkaistaan, mutta halusin purkaa tunnelmat tekstin muotoon näin tuoreeltaan.

Palataan astiaan taas kun alla on raportin arvoisia uusia fribakokemuksia! Todennäköisesti näin tapahtuu esim. 19.11. Hyvinkään Karvis-osakilpailun jälkeen.

t. MikkoS

Aktiivisen aloittelijan kausi 2011 pikakelauksena

Viime viikolla pelasimme seuran viimeiset viralliset tiistaiset viikkokisat ja pidettiin mahtava päättäjäistapahtuma, jota kelpaa kyllä fiilistellä pitkälle talveen. Tästä artikkelista tulee näillä näkymin myös viimeinen virallinen blogipostaus tältä vuodelta. Kelataanpa siis Kausi 2011 -VHS-kasetti alkuun ja tarkastellaan mitä pääasioita on vuoden aikana käsitelty. (täyden pikakelausefektin saavuttaaksesi lue tekstiä niin nopeasti kuin mahdollista ääneen kimeällä pikkuoravaäänellä.)

Näytäs vähän mitä sullon siellä laukussa

Kun vertaa mitä kirjoitin kauden alussa ja kauden lopussa pelibägistäni, huomaa että muutos ei ole ollut mitenkään totaalinen, vaan ikäänkuin turhat kulmat ovat hioutuneet pois. Nykyisen bägin syömähampaina toimii kolme päämuottia: P1, MD2 ja PD.

173g D-line P1
175g C-line P1
171g SS Omega

172 g P-line MD2
180g C-line MD2

171g S-line CD
175g P-line PD
172g S-line PD
175g C-line PD
175g ES-line DD2

Kuten aiemmin (itselleni) lupasinkin, olen vihdoin opetellut puttamaan putterilla eli minun tapauksessani peeykkösellä. Bägissä on niitä kolme kappaletta (vaikka yksi onkin Millenniumin vastaava, on se muotiltaan lähes identtinen P1 kanssa. Omegan muovi on erittäin mattamaista, kostealla säällä jopa D-muovia pitävämpää) joka riittää puttitreeniin ihan sopivasti.

MD2 on siis peruslähestymiskiekko mulle, joista C-muovinen on selkeesti vakaampi, vaikkapa tuulisia oloja varten. Toinen kauden sisäänajetuista taidoista (jossa on kyllä vielä pureksittavaa!) on em. kiekoilla draivaaminen, jossa avainasemassa oli oikean gripin löytäminen. Fan grip tai fork grip helpottaa hemmetisti power grippiin verrattuna. Etenkin lyhyillä etäisyyksillä (esim. tuossa naapurissa sijaitsevalla radalla) putteridraivi on kyllä kelpo ase. Midarilla sitten vähän lisää pituutta, ja draiveria esiin vasta kun pakko sanelee.


Ylivakain Huklab 1st run C-line PD ikuna.

PD (tai Paras Draiveri, kuten seurakaveri Joonas K. sitä nimitti) on sitten draivereista meikälle se luotettavin. Kapeahko rimmi sopii käteen hyvin ja vakautta löytyy riittävästi muttei liikaa (paitsi C-muovissa, mutta se onkin sitten myrskytuuleen tai muuten todella ylivakaisiin tarpeisiin). Kulutettu P-muovi selviää jopa annukasta, kulmasta riippuen suoristaen lopussa vasta kauniisti. Kolme eri vakausastetta samasta muotista tuo tasaisuutta, kun näppituntuma pysyy muuttumattomana. Rystyltä, kämmeneltä tai upsilta (jopa rollerina!), aina toimii kunhan hoitaa oman osana kunnolla, PD hoitaa kyllä sitten loput. Koko rakkauskirjeeni ko. muottia kohtaan löytyy samanmielisten viestien seasta täältä. Alivakaaseen menoon on sitten CD, ja maksimitykityksiin bäkkäriltä, forelta tai upsina on vielä tuhoutumattomassa ES-muovissa DD2.

Seurassa aina vaan mukavampaa

Toinen kauden suurimmista muutoksista on frisbeegolfseuran perustaminen Keravan Keinukallioon. Ratamme blogista löytyy enemmän tietoa varsinaisesta seuratoiminnasta, mutta kertaan tässä nyt lyhyesti mitä seurassa pelaaminen on tehnyt omalle pelille. Alkuunhan sitä monesti jännittää omaa heittoaan kun kaverit katsovat vierestä, mutta äkkiä se vierastaminen häviää, etenkin kun koittaa itsekin luoda kannustavaa ilmapiiriä eikä vaan kyräile kun muut heittävät. Pieni kilpailutilanne parhaimmillaan nostaa tasoa omallakin kohdalla. Muiden pelaajien suoritusten seuraaminen lisää myös analyyttistä näkökulmaa eri tekniikka- ja kiekkovalintoihin. Tämä tuli erityisen hyvin esiin päättäjäisten parigolfkierroksella, kun pelikaverin kanssa ääneen pohdittiin että miten kannattaa lähestyä jotain heittoa. Ja vieressä toinen pari kävi samat keskustelut. Tämän reilun tunnin kierroksen aikana tuli tosi paljon oppia ihan ohimennen (tai siis putit ei mennyt ohi vaan osui, ehe ehe).


Kankean alkukesän jälkeen viikkokisoissa alkoi olemaan pitkälti toistakymmentä pelaajaa. Kuva päättäjäisistä.

Välillä viikkokisojen ja muiden organisoinnissa alkoi olla melkein liikaakin hommia, ja tuntui että oma peli jää ihan muiden ajatusten alle. Koko kesä tulikin tuupattua samaa +3 – +5 tulosta kisasta toiseen, mikä jäi vähän kismittämään kun muilla radoilla ja kentällä tulokset selkeästi paranivat. Ensi kaudella viikkokisoissa tuleekin olemaan useampia vastuuhenkilöitä, joten jää enemmän aikaa keskittyä itse Keinukallion valloitukseen. Parasta viikkokisatoiminnassa on kuitenkin sen oman pelin jännitämisen väheneminen, joten ensi vuonna uskalanee kokeilla muidenkin ratojen kisoja ihan toden teolla, mikä onkin kolmas aihe josta lisää alla.

Vuohenpoikasten juhlat eli kilibailut

Tänä vuonna tuli nähtyä frisbeeskeneä kilpailupuoleltakin enemmän kuin koskaan ennen. Järjestettiin kahdet suuremmat kisat (Keinukallion kauden avajaiset, sekä kaikille avoimet kisat, Keinukallio Open) joista tuli kyllä arvokasta oppia mitä järjestelyissä tulee ottaa huomioon. Tuli nähtyä myös isot kisat Talissa, ja miten oma peli riitti kilpatason radalla (huonosti, suurelta osin hermojen ja kisakokemattomuuden takia). Ja lopuksi tuli nähtyä katsojan roolissa ne isoimmat kisat Suomessa ikinä, eli Nokian European Open. Näillä kokemuksilla on hyvä lähteä perkaamaan ensi kautta, ja olenkin luvannut itselleni että ensi vuonna kierrän useammankin ulkopaikkakuntalaisen kisan. Jos homma toimii ja peli menee eteenpäin, helkutan hyvä, mutta tähtäin ei ole tähdissä. Jos nyt pääsisi sille tasolle ettei Talissa tarvitsisi kaikkia OB:eita ja puita kerätä niin siihen olisin jo tyytyväinen. Menestys sinällään ei ole tavoite, vaan se että pystyisi pelaamaan kisakierroksen oman tasonsa ylärajoilla ja kauden aikana vielä nostamaankin sitä, sen sijaan että kisahermot vetäisivät aina rundin vessanpöntöstä alas.


Tali Openin parigolfissa jäi luu käteen, mutta ”hieman” epävirallisemmasta kaveriporukan Seppo Räty Classic kutsukilpailusta vein Sepon kotiin. Palkintona myös kisan järjestäminen ensi vuonna…

Viimeinen kesäkiessi 2011?

Kuumimpana syyskuun viimeisenä päivänä koskaan (22,3’C Porvoossa), suuntasin vielä ensimmäistä kertaa SM2010 -näyttämönä toimineelle Lausteen radalle. Kartta oli mukana ja opasteet ajantasalla, mutta kultaakin arvokkaampi oli toisen yksittäisen pelaajan lähtö samaan aikaan. Tietysti siinä paiskattiin kättä ja huomattiinkin olevamme kaimat, sillä pelikaveriksi paljastui pitkän linjan 7k:lainen Mikko Kaakinen.


Forettamaankin Lausteella pääsi melko usein, mikä lisäsi avausheittojen tarkkuutta. 

Aiemmin jo karttaa ja etäisyyksiä tutkittuani päädyin arvioimaan että tasoiselleni pelaajalle bogey olisi lähes joka väylältä odotettavissa, ja par jo pieni voitto useilla niistä. Avointa oli kuitenkin sen verran luvassa että esim. Taliin verrattuna ei ihan joka puuta ja OB:ta tarvitsisi koluta. Kierros menikin juurikin enimmäkseen par ja bogey-tuloksia kirjatessa, ja hieman yllättäen parit olivat helpommassa par 4 väylillä, jossa yhdellä vedin jopa liian pitkäksi kolmannen heiton (normi golfheiton pituus on mulla kuitenkin alle 100m) Kunnon meltdowneja ei sattunut kun parilla ahtaammalla väylällä, ja kokenut pelikaveri tarjosi hyviä pelivinkkejä. Muutenkin kanssapelaajia tavatessa henki oli todella ystävällinen (kiekkoja etsittiin yhdessä ja päästettiin nopeampia ohi jne.), mitä pidänkin fyysisten puitteiden ohella tärkeänä hienon frisbeegolfradan/seuran merkkinä.


Lopuksi tuli vielä testattua range, jossa 125 ja 150 kyltit jäävät kyllä haaveeksi.

Kaiken kaikkiaan, pakko todeta: Lauste on hienoin frisbeegolfrata Suomessa missä olen käynyt. Lähes kaikki on viimeisen päälle laitettu, väylät hienoja ja vaativia, outtia löytyy muttei itsetarkoituksellisesti, ja seura tuntuu olevan voimissaan. Ja kun sää oli epätodellisen kesäinen (koska viimeksi fribarundi ohuessa t-paidassa syyskuun viimeisenä päivänä??), jäi kierroksesta todella sokerinen jälkimaku. Voi olla että hetki menee toista tällaista rundia odotellessa…

Näillä näkymin ensi vuonna blogissa siis jauhetaan enempikin aloittelijatason kisaraportteja. Analysointi on myös omaksi hyödyksi, ja jos toiset aloittelevat pelaajat saavat niistäkin jotain kaikupohjaa omaan peliinsä niin sen parempi.

Kiitos kaikille lukijoille ja etenkin kommentoijille! On aina kiva saada konkreettista palautetta jutuista, niin näkee että joku näitä lukeekin eikä vaan tykitä tätäkin tekstiä suureen internetin tyhjiöön.

terveisin,

Talveksi passivoituva, keväällä taas aktiivinen aloittelija,
(tosin ensi vuonna alkava 4. kausi ehkä jo pikkuhiljaa alkaa haitata tuon ”aloittelija” termin käyttöä, mutta niin kauan kun pelaan kuin aloittelija, kannan titteliä  nöyrästi ; )

MikkoS

Blogi täytti vuoden

Rakas päiväkirja, eikun blogi tuli toissapäivänä yhden vuoden ikään. Yksivuotiaanahan ei oikein tajua juhlista mitään, kakkua menee pitkin naamaa ja housuvaipat kiristää. Tutista ei kuitenkaan onneksi tarvi vielä luopua.

Ajattelin ensin että tekisin jonkun fiilistelyraportin Europen Open kisoista Nokialta, mutta sen informatiivinen anti olisi ollut ehkä melko suppea, ja relevanttius tähän blogiin samaten yhtä vähäinen, joten tyydyn toteamaan kisoista lyhyesti: aivan v*n mahtavaa. Pelaajien näkeminen livenä sekä kentällä että vapaalla (Rantasipi Eden hotellilla joka oli muutenkin melko päheä) teki laji-idoleista kertaheitolla (ehe ehe) lihaa ja verta, parinkin amöriikkalaisen staran kanssa paiskasin kättä ja yhdeltä menninkäiseltä hain nimmarin kiekkoonkin (ks al., koko episodiahan vaimo piti hieman nolona, hahah ; ). Parhaat audiovisuaaliset fiilistelyt löytyvät aikanaan SinäPutkesta lcgm8 disc golf kanavalta, katsokaa sieltä jos ette usko.


Mahtaako tämä lähes-etunimikaimani nimmari lisätä voodoota putteriin? Kaikki itseluottamus on eduksi, vaikka se olisikin plaseboa…

Mutta asiaan. 365 päivää, 17 artikkelia, ja 57 kommenttia, erittäinkin mukavasti juttua riittänyt molemmilla puolen. Pieni vuosiraportti lienee paikallaan. Vuoden aikana olen siis pelannut enemmän kuin kahtena edellisenä yhteensä (itse asiassa juuri mainitsin kaverille että tuntuu että näin keskikesällä elämä on yhtä frisbeegolfia, mutta se on nyt otettava sesongista kaikki irti ennen talvea), kanssaperustanut yhden frisbeegolf-seuran, käynyt kahdessa isossa kilpailussa (joista ensimmäisessä nappaamassa parigolfin jumbosijan ja toisessa katsojana, ks. yl.) ja tuhlannut hemmetisti aikaa ja rahaa muovinpalasten heittämiseen metallikoriin. Mikä voisi olla parempaa, kysyn vaan?!

Entä mitä vielä mahtaa olla luvassa? Elokuun puolessa välissä järjestämme seuramme Frisbeegolf Club Keinukallion kesän päätapahtuman, kaikille avoimet kisat, Keinukallio Openin (a.k.a. K.O.). Syksyllä vielä kun tarkenee heittää ja tuuli puhkuu sopivasti, semisuuruudenhulluissa suunnitelmissa on pistää mahdollisesti vielä jonkinlaista epävirallista pituusheittoskabaa pystyyn. Pidetään silmällä myös loppuvuoden SFL:n lisensseistä vapaita kisoja lähialueilla, tekisi mieli kyllä ihan yksilökisaakin kokeilla, joe si muuten niin vaikka vain jonkun toisen radan viikkokisoissa. Jos ei tärppää syksyllä niin ehkä Karvikseen sitten, ainoo vaan että miten ne kiekot löytää ikuna sieltä hangesta, kertokaa tyhmälle??


Avery on toinen suosikeista joita eniten seuraan. Ei ollut kumpikaan kyllä ihan lennossa EO:ssa, mutta katsotaan sitten taas vaikka USDGC:ssä…

Ensi vuodeksi täytynee kyllä hommata vihdoin Suomen Frisbeeliiton jäsenyys sekä kilpailulisenssi (ja PDGA jäsenyys näemmä tulee jälkimmäisen kanssa samaan syssyyn), ja sitämyöten taas pykälän verran isompaa vaihdetta silmään tämän lajin parissa puuhastelun suhteen. Josko sitä ensi kesänä tulisi käytyä sitten useampikin kisa pelaamassa, ja jumbosijaa vastaan taistelemassa. Oma seurakin, FGCK toivottavasti jatkaa kasvuaan, mahdollisesti muuttaa muotoaan virallisesti rekisteröidyksi yhdistykseksi, ja kotirata etenkin toivottavasti nostaa profiiliaan uusilla väylillä jotka pysyvät helpommin paremmassa kunnossa.

Elämme siis jännittäviä aikoja… Ja jos nyt jonkun (kuten vaikkapa jonkun nimeltämainitsemattoman vaimon) mielestä jostain muovipyörylöistä intoaminen on vähän höyrähtänyttä toimintaa (en siis nyt kuitenkaan nuku PD tyynyn alla tai mitään) niin so be it. Suomen kiekkokesähän on lyhyt mutta maaninen. Päivät ovat onneksi kesäaikaan pitkiä, toissapäivänäkin tuli heitettyä Jokelan vastavalmistuneella frisbeegolfradalla iltahämärään asti, kun ei olisi millään malttanut lopettaa. Mietittiinkin jo että kelpaako kiekkokuume sairasloman syyksi…

Hyvinkää tänään, Tuusula huomenna, vaan miten mahtaa käydä kun näillä näkymin lomaillessa tulee seuraavaksi viikon tauko peliin, millaiset vieroitusoireet on odotettavissa? Ehkä otan sittenkin sen PD:n tyynyn alle niin pysyy tuntuma peliin. 🙂 Ja hätäpäissään tempaistu foredraivi kyllä pysäyttää mahdollisen kissavarkaan heti parvekkeen ovelle.

t. MikkoS, entistäkin aktiivisempi aloittelija

Aloittelijasta angstiin

Aktiivisen aloittelijablogin pitäjä, eli allekirjoittanut kävi kokemassa tähänastisen frisbeeuransa kovimman testin perjantaina Tali Openin kaikille avoimessa parigolfissa. Pariksi, sekä loppujenlopuksi parivaljakon kantavaksi voimaksi valikoitui tietenkin kotiratamme Keinukallion frisbeegolfseuran toinen perustajajäsen, Teemu Lehtomäki. Tulos, +14 (jolla lunastettiin 79:n parin kesken käydyn kisan kyseenalainen jumbosija) ei kyllä egoa hivellyt, mutta kokemuksena kisa oli arvokas (vaikka ehkä laatusana irvokas kuvaisi paremmin muutamaakin heittoa…). Seuraavassa pyrin paketoimaan tuon kolmetuntisen jonkinlaiseen analyyttiseen muotoon, ja tekemään välitilinpäätöksen mitä jäi käteen ja missä mennään tällä hetkellä (ja minne pitäisi olla menossa).

Suuren maailman meininkiä

Täytyy sanoa, että puitteet hienolle tapahtumalle olivat kyllä kohdallaan, ja kaikesta paistoi ammattimainen yleisote. Siitä suuret kiitokset Talin Tallaajille! Voi vain unelmoida että tämän tason tapahtumaa pääsisi joskus todistamaan kotonakin Keinukalliossa. Porukkaa oli paikalla enemmän kuin olen Suomessa fg-radalla koskaan ennen nähnyt (tosin se voi kertoa osaltaan myös siitäkin kuinka vähän olen skeneen vasta tutustunut). Pariksi valikoitui ilmoittautumispisteellä Itävallan ranking-kärki, Masters-sarjassa pelaava Otfried Derschmidt sekä hänen suomalainen parinsa,  Markus Pohjolainen. Alkuun hieman lämmittelyä, putti upposi varsin maukkaasti siltä omalta perusetäisyydeltä, eli jostain 5-6 metristä. Siihen päälle pari putteridraivia lihaksia lämmitelläkseni (jonka aikana törmäsin myös Avery Jenkinsiin ja puristin miehen kättä, ehdottomasti yksi perjantain huippuhetkiä) ja oltiin kokolailla valmiit rundille. Jo etukäteen oli tiedossa että Tali ei ole tälle taitotasolle niitä helpoimpia ratoja, etenkään kun sai valmistautua ottamaan OB:ta hieman lisää lukua usealtakin väylältä.

Ja listan häntäpäästä löytyy tuttu nimi. Tyvestä se on puuhun noustava…

Ekalla pärjättiin vielä ihan ok, kolmoset molemmille pareille. Tokalla hetken jonotusta, ja kun oma vuoro tuli, kumpikin pommitti samasta kohtaa keskisaaren outtiin. Parigolfissahan kannattaa heittää lähes identtiset heitot… Siitä vissiinkin lopulta vitoseen. Seuraavallakin molemmat samoille seuduille outtiin ja vastaparin vetäessä varmaa IB-peliä reilusti pidemmillä avauksilla ja puteilla, oli homman käsikirjoitus aika lailla selvillä. Vitosella taidettiin saada vihdoin toista paria parempi avaus, ja oli tsäänssit kokeilla jopa birdie-puttia; ei mennyt. Kutosella tulikin sitten selkeesti pidempi odottelu. Edeltävä pooli jossa ainakin pari Paju/Nissinen, esitti kyllä jäätävää avauspeliä monellakin väylällä, etenkin nuoriksi kavereiksi. Kaikki propsit heille. Pitkähkön odottelun jälkeen taisteltiin bogi, kiitos Teemun lähinnä (kuten useilla muillakin väylillä).

Kakkoslenkillä alkoi peli toimia (poolin toisella parilla)

Tältä rundilta palatessa ja seiskan tiin vapautumista odotellessa ehdittiin treffata seurakaveri Keinukalliosta, sekä todistaa Nikko Locastron avaus ykkösellä johonkin metriin. Aika sanattomaksi kyllä veti, vaikka ei mikään super vaikea väylä olekaan. On se vaan hienoa kun jotkut osaa. Samaa täytyi todeta Otfriedin avauksesta seiskalla, vasenkätinen keski-ikäinen mies kun painoi lätyn helpon näköisesti johonkin ~150 metriin. Kaverit tais ottaa jopa eaglen siitä jos en väärin muista. Kasin avaus taisikin olla harvoja selkeitä onnistumisia meikällä. Kun muut heittivät mandosta vajaaksi, avasin itse ainoana putterilla, ja suoraan sisään. Harmi että loppufeidi ja pikku skippi vei lätyn puiden sisään, josta olikin vaikeampi jatkaa. Samalla väylällä putti oli helkutan vaikeasta paikasta puun alta polviltaan, ja siinähän tuli sitten kaatuva putti. Varoituksen otettuani Teemu pisti samasta paikasta sisään. Live and learn. Kympin puutunnelissa kyllä tuli oppia isän kädestä, Markus avasi suoraan birkkupaikoille. Viivasuora midaridraivi olisi kyllä pakko treenata temppupussiin jos meinaa joskus jossain pärjätäkin!


Tämä dramatisoitu tilannehan on täpärästi outissa. Viivan päällä on OB.

Loppuosalta tätä keskimmäistä lenkkiä ei ihmeempiä. Surkeita avauksia itseltä, Teemu pisti vähän varmempaa. Silti keräiltiin OB:lta lisää tulokseen varmaan joka toiselta keskimäärin. Kahdellatoista tulikin sääntökirjaan asiaa kun meikän TD makasi tasan outtiviivalla. Tai siis viivaahan tuolla ei ole, mutta kahden tolpan välissä, ja poolikaverien kanssa hyvän aikaa tiirailtiin että onko sisällä vai ei. Kiekko oli siis lähes kokonaan ulkona, ja luulenpa että jos olisi maalilla tehnyt tolppien väliin tolpanlevyisen linjan, olisi kiekon reuna ollut sen päällä, ehkä millin sisällä tai juuri ja juuri ei. Onneksi Teemun avaus oli parempi, jatkettiin sieltä. Hyvä kuitenkin että tuli tuollainen epäselvä tilanne ja selvittelyä. Säännöissähän sanotaan että viivan päällä on OB. Mutta entä jos ei ole viivaa, katsotaanko silloin kuvitteellinen suora linja tolppien välillä vai tolpan sisä-, ulko- vai keskikohdalta? Vastauksia vaikka kommentteihin.

Kolmas lenkki toden sanoo

Kolmannella lenkillä sama tarina, omat avaukset ihan mihin sattuu, Teemu pelasti meidät useasti. Viidellätoista taisi osua kierroksen ainoa birkku meille, ja vielä korotettuun koriin jollaista en ollut vielä itse kohdannut muuta kuin kuvissa. Vikallakin oli Teemun loistodraivin ansiosta mahkut birkkuun mutta kolmostahan siitäkin lopulta otettiin. Tulos siis melko karmea. Niistä neljästätoista (mitkä oli yli paarin) kyllä varmasti yli puolet oli OB:lta, että sikäli tulokset asettuu vähän eri käyrälle kuin radoilla millä yleensä tulee pelattua, mutta turha niistä on kitistä kun rajat on kaikille samat. Ja rajoistakin huolimatta edeltävän poolin Paju/Nissinen tykittivät -13 jolla tuli parikisan voitto kotiin!

(pelikavereista sen verran että Itävallan ihme oli Mastersien kakkonen ja Pohjolainen vei juniorisarjan. Että siinä valossa tuli kyllä oltua melko kovassa kyydissä)

Mitalia ei tullut, tuli mini.

Mitä siis jäi käteen?

Proshopista hankitun minin (ks. yl.) lisäksi haaviin jäi hyvää kokemusta haastavasta radasta sekä etenkin käytännön sääntötuntemusta. Tuon mininkin käyttäminenkin jäi tavaksi, miksei sitä toisaalta ota sitä ilmaista 17-18 senttiä eteenpäin jos se kerran on mahdollista? OB-, mandatory- ja buncr hazard säännöt tulivat paljon selkeämmiksi, kuten myös se, että yliastutusta putista ekalla varoitus eikä suoraan rankkua.

Ääretön tasoero kyllä tuli harvinaisen selväksi. Nissisen ja Pajun avaukset oli kyllä helkutan hienoa katseltavaa, hullun pitkiä mutta suoria vetoja. Tota suoraa avausta ahtaaseen paikkaan on kyllä pakko ruveta rankasti treenaamaan. Kyllähän futiskentällä heittelee vaikka mitä kun ei ole mitään esteitä tiellä. Mentävä kai umpimetsään midarien kanssa… 10 000 toistoa lihasmuistiin niin helpompi suorittaa paikassa kuin paikassa, hermopainetta tai ei. Putissa ei ollut oikeestaan mitään isompaa vikaa, ihan omalla tasolla. Kaikki meni sisään mitä tarvikin, ja 3-4 pidempääkin osui rautoihin, mutta lopulta ”ei donitsia”.

Mentaalipuolella isojen kisojen jännitys sekoitti kyllä pakkaa ajoittain. Pitkä odottelu tiillä ja parinkin poolin verran yleisöä katsomassa kun draivaa, se ei ainakaan helpottanut asiaa. Mutta pakko se on joskus oppia, ens kerralla on jo sen verran tutumpaa. Jos joku nyt lukee tätä ja miettii että ’uskaltaako’ lähteä johonkin kisoihin niin sinne vaan sekaan! Tottakai voi vähän jänskättää ja sehän on luonnollista, mutta itse taphtumassa on varmasti niin siistiä että sen unohtaa ja seuraavalla on jo helpompaa.


Kisa-angstin nollauskierros Järvenpäässä ja Finskin A-330-302E kääntymässä laskuun. Tästähän melkein pistäisi pommihyssen turbiiniin…

Tästä on hyvä jatkaa. Tiedostettava vain että seuraavalle tasolle noustakseen harjoittelumäärien on noustava eksponentiaalisesti. Sunnuntaina pahimpien kisapatoutumien purkaminen Järvenpäässä, +2 ja +3 rundit nostivat kummasti mielialaa! Kyllä sitä ainakin näillä radoilla on kaikki mahkut paariin tai alle. Pro-tason kisaradat ovat kuitenkin vielä ihan eri sarjassa. (Vielä!)

Viikonloppuna lisää karkkia: European Open Nokialla. Nami-nami. Olisipa jo perjantai!

t. MikkoS