Talvi on tullut ja treenaaminen on vähäistä johtuen hyvistä pakkaslukemista ja perinteisistä syysflunssista. Kirjoitellaan välillä sitten muusta; Monessa lähteessä on keskusteltu kiivaasti frisbeegolfaajien käyttäytymisestä radoilla, roskaamisesta, muiden liikkujoiden kunnioittamisesta, kohteliaisuudesta ja kaikesta muusta mikä aiheuttaa harmaita hiuksia kaikille. Niin lajin harrastajille, kuin sivullisillekin. Mm. tämä Toivosen Karin kirjoitus nostaa tehokkaasti kissan pöydälle. Keskustelua herää, mutta valitettavasti keskusteluun osallistuvat aktiiviharrastajat, joille asiat ovat jotakuinkin selvillä. Tietoa ei saada viljeltyä kohderyhmälle kovinkaan tehokkaasti.

Kari päätti pyöräyttää frisbeegolfista kirjan, saataisiinkohan sillä infoa myös eniten hurahtaneiden ulkopuolelle? Kirja julkaistaan torstaina. Kirja sisältää käyttäytymisohjeiden lisäksi myös vinkkejä harjoitteluun ja tekniikan parantamiseen. Kannattaa tutustua kirjan kotisivuilla. Itse pääsin olemaan hienossa osassa kirjantekoa kertomalla näkemyksiäni kilpapelaamisesta ja treenaamisesta. 9 vuotta sitten ei käynyt mielessä kun räntäsateessa treenasin puttia, mitä kaikkea tämä frisbeen parissa puuhailu tuokaan tullessaan.

Kilpapelaajana pelaajien käyttämistä voi katsoa hieman toisesta vinkkelistä. Ei tarvitse miettiä tähtäilläänkö sivullisiin tai jääkö roskia matkan varrelle (ainakaan yleensä), sen sijaan sääntöjenmukaiseen käytökseen pitää kiinnittää huomiota, ja myös frisbeegolfin kaltaisessa herrasmieslajissa urheiluhenkisyyteen (eli sportsmanshippiin, joka huomattavasti uskottavampi sana, kuin suomenkielinen versio). Tuomareita ei ole, ja sääntöjen valvonta on kanssapelureiden vastuulla. Mielestäni olisi kuitenkin siistiä keskittyä siihen omaan heittämiseen pisin pöpeliköitä, eikä muiden pelaajien holhoamiseen.

Erottaisin vielä urheiluhengen ja sääntöjen noudattamisen toisistaan, sillä sääntöjen noudattaminen on edellytys kilpailulle, urheiluhenkisyys on edellytys hyvälle jätkälle.. Kilpapelaajat Suomessa ja maailmalla noudattavat sääntöjä pääsääntöisesti hyvin, itse en ole ainakaan kovin vakaviin tapauksiin törmännyt. Toki omalla kohdalla saatetaan vähän joustaa oksien taivuttelussa, mikä johtuu yksinkertaisesti siitä, että säännöt ovat epämääräiset; ”pelaajan on valittava heittoasento siten, että mahdollisimman vähän siirtää radalla olevia esteitä”. Niin, kukas sen päättää mikä on mahdollisimman vähän?

Urheiluhenkisyys ja säännöt yhdistyvät mm. siinä kohdassa, kun aletaan puhua käyttäytymisestä? Jenkkiläiset taistelevat viimeiseen saakka dollareista, ja Suomessakin voitontahto on kova, mutta siitä huolimatta sportsmanshipin tulee säilyä. (siitä nähtiin esimerkki lähiaikoina, josta myöhemmin vähän lisää) Kehnoja esimerkkejä on aika paljon, varsinkin kun urheilijoiden purkautumisella median on mukava mässäillä. Harvoin lööpeissä hehkutetaan Saku Koivun herrasmiesmäisyyttä, mutta mitenkäs kun Harri Olli näyttää keskisormea telkkariin? Ei sitä varmaan mäkihypyn säännöissä erikseen kielletä, mutta ei se ihan hirvittävän siistiäkään ole. No siitä seurasi potkut maajoukkueesta jne.

Frisbeegolfin etuna on toistaiseksi se, että valtamedia ei televisiokameroilla ole tallentamassa turhautumisia. Siitä huolimatta käytöksen pitäisi mielestäni olla soveliasta. Soveliasta lajia ja kanssapelaajia kohtaan. Kovaan ääneen kiroilu ja kassin potkiminen ei sitä ole, itsekseen sadattelu sen sijaan on jokaisen oma asia. Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä ja on luonnollista, että jollei putti luista niin ei luista juttukaan. Sekin on täysin ymmärrettävää, ja sallittuakin. Itsekin tiedän ”mököttäneeni” monesti, pahoittelut siitä kanssakilpailijoille, mutta mökötys ei saa kohdistua muihin. (Aika monesti se vaan tuntuu siltä, kun kaveri sano sanaakaan, mutta kenenkään ei pidä ottaa sitä henkilökohtaisesti)

Käyttäytyminen ja urheiluhenkisyys ovat asioita, joita pitää tietoisesti harjoitella ja oppia. Niihin pitää oppia oikeat tavat ja lisäksi pitää keksiä miten parhaiten itsensä hillitsee ei niin iloisissa tilanteissa. Jokaisella on tähän varmasti konstinsa, itse olen valinnut stressilelukseni minin, joka saa ajoittain kovaakin kyytiä, mutta kaikessa hiljaisuudessa.

Nathan Doss ja Espen Mokkelgjerd näyttävät Urheiluhengen mallia (tässä vaiheessa tosin Nate ei vielä tiennyt, että tulisi häviämään Espenille..)

Kovimmat jätkät ovat niitä, jotka pystyvät tiukassakin paikassa pitämään kiinni urheiluhengestä. Vaikka kyse olisi dollareista tai mistä vaan, ensi sijalla on hyvä meininki. Suomalaisista esimerkiksi Jesse Heinosen kanssa on hauska pelata. Vaikka voitosta taistellaan ei tarvitse odottaa perusnegatiivisia kommentteja, vaan ennemminkin kannustusta. Amerikan ihmeistä Nathan Doss on parhaimpia tossa hommassa, vaikkakin ilmeisen kova kilpailija hänellekin tässä homma syntyi lähiaikoina. Paul Ulibarri edusti urheiluhenkeä (aka sportsmanship) parhaimmillaan teolla, johon en osaa kenenkään voitosta taistelevan ryhtyvän. Artikkeli kertoo Garrett Gurthien ja Paul Ulibarrin pelanneen turnauksen voitosta, kunnes sd:ssä tapahtui jotain hämmentävää. Suosittelen lukemaan, otsikko on enemmän kuin osuva.

Suomalaisilla tulevaisuudenlupauksilla pitää olla oikeanlaisia esikuvia. On luonnollista, että 9-vuotias lajia harjoitteleva potkii kassiaan putin jälkeen, jos on nähnyt muidenkin tekevän niin. Punaisia valojakaan päin ei pidä kävellä, jos vieressä samaan aikaa seisoo liikennekäyttäytymistä opetteleva ekaluokkalainen. Ei tarvitse olla maailman paras ollakseen esikuva nuoremmilleen, ei tarvitse olla hyvä ollenkaan, mutta nuoret silti ottavat mallia vanhemmistaan käytöksessä. Talvi on loistavaa aikaa mielikuvaharjoitteluun epäonnistumisten hyväksymisestä.

Kausi on suurimpien ja merkittävimpien kisojen osalta paketissa. Ei sillä, etteikö karvalakkisarja olisi merkittävä, mutta omassa kisakalenterissa talvi on vaan aika tyhjä (toistaiseksi). Aikaero on tainnutettu, ruisleipää syöty ja vesisateessa talsittu. Mitä jäi tästä kaudesta käteen?

Opin menneellä kaudella paljon kaikenlaista, mm. sen, että kisojen järjestäminen ja niissä pelaaminen samanaikaisesti tappaa ilon käytännössä molemmista. Tai no, olihan molemmat silti ihan hauskaa puuhaa, mutta rentoutumisen hetkiä ei paljon tarvinnut ko. neljän päivän aikana kokea. Pienemmissä kisoissa homma varmasti toimii, mutta isoissa kisoissa ei tarvitse koskaan enää koetella rajoja.

Kausi alkoi perinteikkäästi (jo toista kertaa) Dutch Openilla. Rata on ihan ok, ei vimpan päälle, mutta hauska pelata. Aina siellä on märkää, mutta Hollanti on maana ihan siisti käydä. Lähtenen sinne myös ensi kaudella. Käteen jäi toinen sija selvällä marginaalilla ykköseen, eli Markus Källströmiin. Toinen sija on paras sijoitus Eurotourilla, joten tyytyväinen piti olla. Taakse ei hirvittäviä nimimiehiä jäänyt, mutta löytyi sieltä silti Anders Swärdiä ja Tony Ferroa, joille olisi myös voinut hävitä.

Hollannissa on aina pilvistä, rata-alueella kulkee noita kanavia joka puolella.

Voitto mielessä Köpikseen. Kööpenhaminan kisa on siisti, aina paistaa aurinko, korkeuseroja ei ole missään. Homma toimii ja se on oikea startti varsinaiselle kesäkaudelle, koska sillä reissulla shortseillekin voi olla käyttöä. 10. sija ei tyydyttänyt. Olihan kisat selvästi kovatasoisemmat kuin Hollannissa, mutta silti olisi pitänyt pystyä pelaamaan viiden sakkiin. Seppo Paju antoi ensimmäisen myrskyvaroituksen sijoittumalla myös 10:nneksi avoimessa sarjassa.

Kauden alkukisat olivat takana, toinen menestys, toinen pettymys. Mullistavia ahaaelämyksiä ei ollut tarjolla, mutta rutkasti kilpailukokemusta oli jäänyt taskuun.
Toukokuun alussa pelattiin Hangossa yksipäiväinen kisa (nimeä ei pysty muistamaan). Hanko on henkilökohtainen suosikki frisbeegolfkaupungeista. Rata kokonaisuudessaan ei ole mun makuun ihan parhaasta päästä (johtuen metsäisyydestä), mutta siellä on aivan mahtavia yksittäisiä väyliä, joissa nautitaan merellisistä herkuista. Niiden vuoksi voin helposti lähteä Hankoon heittämään, varsinkin kun muutkaan väylät eivät ole huonoja. Lisäksi Hangossa on siistit maisemat (Kakkosväylän korilta) ja kisoissa on vaan kivaa. Noukka & co. tekevät hyvää duunia, ja homma toimii. Tänä vuonna Hangon kuuma nimi oli Seppo Paju, joka laittoi luun kurkkuun kaikille muille pelaajille. Henk. koht. mieleen jäi ensimmäisen kierroksen perustuuppaaminen ja toisella kierroksella huomattava petraaminen. Kaava, joka meikäläisellä vaan tuntuu toistuvan..

Japanin reissuun oli aikaa pari viikkoa. Tarkoitus oli hankkia tuntumaa vähän kevyempiin kiekkoihin ja suurimmat haasteet ilmenivät puttailussa. Treenasin 150-grammaisilla, joten Japaniin päästyäni, kun kassiin ilmestyi 159-grammaiset putterit, oli puttaaminen taas ihan naurettavan helppoa (kunnes kisa alkoi). Japanissa oli karmeaa ruokaa, mutta ei niin karmeaa, etteikö sinne voisi uudestaan lähteä. Rata oli aivan mahtava, maisemat ehkä niukasti siistimmät kuin Hangossa. Pelillisesti toinen päivä oli tuskien taival, muuten pelasin hyvin. 13. sija on kelpo, mutta 40% kierroksista penkin alle, joka vähän himmentää fiilistä. Fiilis oli kuitenkin reissulla katossa, niin kuin näkyy:

Jesse kouluttaa Samuraita avajaisissa

Tälläisiä kisakeskuksia Japanissa

Parin viikon kisatauon jälkeen (johon sisältyi mm. radan avajaiset, ratasuunnitteluita, juhannuksen vietto ja kertausharjoitukset ja kaikki kahteen viikkoon) auton nokka kääntyi kohti Ruotsinlaivan peliautomaatteja. Tukholman kisassa päädyin 15:nneksi, vaikeaa sielläkin hetkittäin oli. ”Munuaisväylä” oli painajainen, en vaan saanut kiekkoa siihen rinkiin, vaan se luisui aina outtiin. Pelaaminen kulki ihan ok osittain (eli viimeisen kierroksen, ja silloin se kulkikin järjettömän hyvin), mutta pari ensimmäistä kierrosta oli taas poikkeuksellisen vaikea.

Scandinavian tour jatkui Skellefteåån, jossa en aikaisemmin ollut päässyt käymään. Periaatteessa pohjoismaiden hienoin rata, korkeuseroja vain kaipailen. Rata oli täynnä hienoja väyliä, mutta niistä puuttui ne korkeuserot. Sen vuoksi esim. Nokian viime vuoden SM-kisa rata on mun mielestä hienompi. Pelimieliala vaihteli taas ihan huikeasti. Oli hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä, huonoja taas vaan vähän liikaa. Kauden toinen Major ja molemmissa 15 sakissa, joten ei se silti niin huonosti mennyt, mutta.. mutta..

Elokuussa Oulun kisassa pelasin tasaisen hyvin (on siellä tuloksissa yksi kehno kierros, mutta se johtui yksinkertaisesti naurettavasta tuulesta). Tosin ehkä se huono kierros meni tällä kertaa vaan tuulen piikkiin, eikä tarvinnut itse sössiä. Kauden toinen kakkossija Eurotourilla, joten tyytyväinen siihen pitää olla, ja olenkin. Lisäksi parigolfissa heitettiin Jussin kanssa 16 alle, mikä oli aika hämmentävää.

Hyvä fiilis ei kestänyt montaa viikkoa, kun vuorossa oli EM-kisat. 5 kierrosta, 3 hyvää. 2 jotain aivan muuta. 7. sija oli taas ihan hyvä suoritus, mutta pelisuoritukset itsessään eivät tyydyttäneet. Tiedän, että epäonnistumisia tulee ja niitä saakin tulla, mutta niille pitäisi olla joku kiintiö kierrosta kohden, jottei tule huonoja kierroksia. (Tässä vaiheessa ei tarvinnut enää ihmetellä, kuka on kauden kuumin nimi, kun Seppo Paju olisi piessyt tuloksellaan myös kaikki avoimen sarjan pelaajat, ja meriitteihin oli aiemmin lisätty myös junioreiden maailmanmestaruus.)

Kukkulan kuningas rikkoi taas ennätyksiä ja seuran mestaruuskilpailussamme oli mukana 87 kilpailijaa. Kovia pelaajia tulee koko ajan lisää ja tittelistä tulee halutumpi. Yksi huono kierroshan siihenkin mahtui, mutta voitto tuli. Helppoa se ei ollut, mutta taistelin viimeiseen saakka.

USDGC, tuo kaikkien frisbeegolfkilpailujen äiti ja isä. Kaikkien sääntökokeilujen emäkilpailu. Kauden viimeinen kisa, jossa pitää näyttää kyntensä. Aikaisemmin olen aina pelannut yhden oikeasti huonon kierroksen ja muut siihen par:in tuntumaan. Tänä vuonna pääsin siitä huonosta kierroksesta eroon (no eihän 70 (+2) mikään hyvä ole, muttei karmea). Sijoitus oli kaikkien aikojen paras; 34., samoin kuin tuloskin; par. Olen tyytyväinen suoritukseen, ensi kerralla sitten 20 sakkiin.

Kauden huipennuksen koin Primmin suolajärvellä, kun rehtiin 20 mph (laskujeni mukaan 8-9 m/s) tuuleen 167 g pro wraith singahti 209 m:n päähän ja uusi Suomenennätys oli tehty. Siihenkin kisaan mahtui huonoja hetkiä, mutta kaikki ne peittyivät SE:n alle..

Viime kauden jälkeen painin saman ongelman kanssa, ailahtelevan pelin. Sille piti tällä kaudella tehdä jotain, ja jotain sille tapahtuikin. Joukossa oli nyt myös kisoja, joissa olin kohtuullisen tyytyväinen kaikkiin pelaamiini kierroksiin. Edistysaskeleet tapahtuvat hitaasti, mutta edistystä on havaittavissa. Se heijastuu myös ratingissä, joka on noussut kauden alusta muistaakseni 7 pinnaa. Ensi kaudella puristan sen 1020:n tienoille, sillä pärjää sitten kovemmissakin karkeloissa.

Kokonaisuutena kauteen olen tyytyväinen. Vuorossa on frisbeenheittelyn talvisesonki. Viime talvena keskityin halliharjoittelussa vain draiviin, tänä talvena aion ottaa mukaan myös puttia. Puttaamiseen pitää vaan aina saada rutiinia lisää. On raskasta putata 6 metristä ohi, kun muut laittaa 20:stä sisään. Ennen kaikkea hävettää joka kerta, kun teen sen. Siksi en aio enää putata ohi. Talven ohjelmaan sisältyy myös ultimate vahvasti. Treenit 1-2 kertaa viikossa, 4-5 viikonloppua pelejä. Kunto pysyy yllä ja kun aika ei riitä kesällä pelailuun niin saa edes vähän nauttia ultimaten saloista. Ultimaten kehittämä räjähtävyys ei myöskään ole haitaksi frisbeegolfissa.

Blogi päivittyy myös talvisaikaan, kunhan on jotain kirjoiteltavaa. Aiheet tullevat pyörimään vahvasti frisbeegolftreenin ja ultimaten ympärillä (luonnollisesti myös ruuan). Frisbeegolfkauden alkuun enää viitisen kuukautta, kohta mennään taas 🙂

Big D:n toinen päivä alkoi (jälleen) odottavissa merkeissä. Tuulta ei näkynyt, horisontissa ukkospilvet jylisivät ja salamat välkkyivät. Ei kulunut kauaa, kun vettä alkoi tulla tosissaan. Istuttiin autossa puolisen tuntia, vesisade muuttui raekuuroksi, ja toivo heittämiseen oltiin menettämässä. Kaikesta huolimatta rakeet katosivat, tuuli yltyi ja järvi kuivui. Tositoimiin päästiin yhden jälkeen.

Tien vasemmalla puolella n. 5 km halkaisijaltaan oleva järven osa, jossa kisa käytiin. Oikealla puolella n. 5 kertaa suurempi järven osa, joten tilaa olisi riittänyt vähän pidemmillekin siivuille..

Itse pääsin säälistä vielä mukaan (se on matkustanut niin pitkän matkan, että otetaan se
vielä mukaan). Virallinen selitys oli, että eilen mastersseja heitti meidän joukossa kaksi, joten avoimessa oli todellisuudessa vain 13 heittäjää. Kaikki 13 pääsivät mukaan uudelle kierrokselle, koska ”yhtä ei viitsi tiputtaa”, kaikesta huolimatta se en olisi ollut minä.

Odotukset olivat suuret, varsinkin kun tuuli yltyi ja se pyöri 20-25 mph:n tietämillä. Eka kierros heitettiin 15 mph:n tuuleen, paras tulos ylsi 204:ään metriin, joten ei kovin spektaakkelimaista. Onnistuin melko hyvin ja heitin 189 m, pääsin toiseksi viimeisenä mukaan semeihin. Semifinaaleihin saatiin paremmat tuulet, pääsääntöisesti yli 20 mph. Ensimmäiseen heittoon en saanut tarpeeksi kulmaa ja se sakkasi vähän ajoissa. Pari seuraavaa heitin liian korkealle. Neljännen heiton käänsin kokonaan yli, joka on periaatteessa vain positiivinen ongelma noilla tuulilla. Viidennen heiton oli onnistuttava, joten korjasin vähän kulmaa, mutten tarpeeksi. Kiekko ei ehtinyt palauttaa kokonaan, vaan se oli vasta lähdössä plaaniin kun osui maahan. Semin tulokseksi kehno 178 metriä ja varmaankin seitsemännelle sijalle.

Saldoksi kisoista jäi Suomenennätys, muuta kerrottavaa tulospuolella ei oikein ole. Siinä on tosin kerrottavaa jo tarpeeksi. Kokemus sinällään heittää kunnon tuulilla, kun kerrankin on tilaa. Maanantain ennätystehtailu jäi väliin, paikat prakaa, eikä enää oikein jaksanut. Molempina päivinä oli kunnon tuuli ja yhteensä 25 heittoa, tuskin olisin parempaan pystynyt, kun pisin oli täydellinen..

Pituusheiton maailmanmestariksi kruunattiin lopulta yllätysnimi Dion Arlyn, joka suoritti semit ja finaalin tasaisen hyvin heittämällä semeissä 222 m ja finaalissa 223. Kisojen pisimmästä vastasi lauantaina Tupla-G; 245 m.

Huomenna Los Angelesin kentältä kohti koti-Suomea, saunaa ja ruisleipää.

Lauantain aamupäivä kului tuulen nousua odotellessa. Aavikolle kerääntyi 20-30 heittäjää, 5-10 toimitsijaa ja jonkin verran heittäjien puolisoita. Ei mikään mullistava tapahtuma, mutta tulokset saadaan mitattua. Klo 10 ei tuullut yhtään, klo 11 ei yhtään, klo 12 ei yhtään, klo 13 päästiin heittämään. Ennen kuin tuuli yltyi, pohjolan pojat taistelivat lämpöhalvausta vastaan kaiken maailman jääpaloilla sun muilla. Lopulta siinä onnistuttiin ja vihdoin tuuli yltyi.

Autot siihen kuivuneen järven rannalle riviin ja sitten heittämään

Lauantain ohjelmassa oli kolme kierrosta, jokaisen kierroksen parhaat tulokset lasketaan yhteen ja 12 parasta jatkaa sunnuntaina. Avoimessa heittäjiä oli 16, joten edessä ei ollut valtaisan haastava tehtävä. Ensimmäiselle kierrokselle saatiin kohtalaiset tuulet, kierroksen parhaana ”Double-G”, eli paljon puhuttu ”maailman kovin käsi” Garrett Gurthie. Tupla-G on 20-v. ja heitti R-Pro Bossilla 231 m. Jussi heitti 175 m, ollen luonnollisesti pettynyt, itse tuulen pyörimisen ja heittopaikkojen vaihtamisen ja odottelun seurauksena tulokseksi tuli 162 m. Entinen henkilökohtainen ennätys oli 158 m, joten parannusta tuli, mutta olihan tulos ihan naurettava (vrt. treenatessa 191).

Toiselle kierrokselle lähdin muistaakseni toiseksi viimeisenä. Tuuli yltyi kunnon puhuriksi ja kaikki pääsivät heittämään n. 20 mph tuuleen. Suomalaisvoimin Bossit jäi kassiin pölyttymään ja järjettömään tuuleen lähdettiin Wraitheilla. Jussi heitti viidestä pari hyvää ja heitti uuden Suomen ennätyksen 206 m! Viimeisessä pyryryhmässä onnistuin häikäisemään kolmannella heitollani, jossa käytin kaiken tuulen avukseni mitä vain voi käyttää. Se oli täydellinen pituusheitto. Heitin kolme täsmälleen samanlaista, laskeutuivat varmaan 10 metrin säteelle toisistaan ja pisin ylsi 209:ään metriin! Tämänhetkinen Suomenennätyksen haltija on siis allekirjoittanut. Samaiseen tuuleen Tupla-G heitti sanoinkuvaamattoman pitkän heiton, se oli siisti. Jännityksellä odotimme tulosten julkistamista, mikä osoittautui kuitenkin lieväksi pettymykseksi heiton ollessa ”vain” 245 m. Maailman kolmanneksi pisin heitto!

Potentiaalinen maailmanmestari Garrett Gurthie

Siihen loppuikin sitten ilosanomat. Tuuli laantui viimeiselle pettymysten kierrokselle. Itse luulin onnistuneeni kohtuullisesti jonnekin 180 tietämille, totuus oli 165 m. Jussi heitti kohtalaisen 188:n, GG 203. Helppo tehtävä muuttuikin yllättäen vaikeaksi ja Erin Hemming varmisti viimeisen kierroksen 198-metrisellä heitollaan (roadrunner), että sijoitukseni oli 13 neljän metrin erolla seuraavaan. Ts. en kilpaile enää huomenna, vaikka heitin SE:n. 209 metriä olisi riittänyt tänään 8:nteen sijaan, mikäli katsotaan vain parasta tulosta. Kisoissa on siis kohtalaisen kova taso.

Meikäläinen siis fanittaa huomenna Jussia ja yritän saada sen vielä parantamaan SE:tä
seuraavalle kymmenluvulle, maanantaina sitten vielä ennätystenrikkojaiset.

Ristiriitaiset fiilikset, kun onnistuu ja epäonnistuu ja putoaa pois. Ei mahda minkään, täytyy olla tyytyväinen oman ennätyksen parantamiseen 51:llä metrillä..