"Kaikki Suomen frisbeegolfradat yhdessä paikassa."

Päämääräksi pelimukavuus

14.7.2017 19:56

Yli puolentuhatta frisbeegolfrataa on upea juttu, mutta pelkkä määrä ei lämmitä. Pelimukavuudessa olisi nimittäin vielä paljon tehtävää.  

Frisbeegolf on kaunis urheilulaji. Ilmojen halki liitävässä kiekossa on jotain hypnoottisen vetoavaa ja äärimmäisen palkitsevaa. Jos vielä ratakin on visuaalisilta puitteiltaan upea ja infrastruktuuriltaan toimiva, ollaan lähellä taivasta. Siinäpä tavoitetta kaikille ratoja suunnitteleville ja niitä ylläpitäville.

Korien kanssa ei pidä hätäillä

Itse pelaaminen on totta kai se tärkein juttu, mutta myös pelimukavuus on keskeinen osa harrastusta. Usein tuntuu käyvän niin, että kun alueelle rakennetaan frisbeegolfrata, korit laitetaan paikoilleen aivan liian varhain. Väylät on hädin tuskin saatu raivattua, kun korit jo ovat paikoillaan. Korien myötä radalle ilmestyvät ensimmäiset heittäjät, mahdollisesti radan ylläpitäjät itse, ja sitten ketään ei enää kiinnostakaan kerätä pois kaikkia perkuujätteitä, pöllejä ja oksia. Kovassa käytössä olevalla radalla hankala niitä on jälkeenpäin kerätäkään.

Yksi markkinoinnin perussäännöistä on, että mitään tuotetta ei pidä lanseerata keskeneräisenä. Sama pätee myös frisbeegolfratoihin. Jos ensimmäiset ulkopuoliset pelaajat tulevat paikalle heti, kun korit on pystytetty, mutta tiimatot puuttuvat, väylillä pitää tarpoa kaadettujen puiden seassa ja seuraavalle heittopaikalle löytää vain alueen perusteellisen haravoinnin jälkeen, on varmaa, että jutut ”surkeasta radasta” kiirivät kauas. Menetettyä mainetta on hankala paikata yrittämällä jälkikäteen vakuuttaa, että puutteet on korjattu. Järkevintä onkin rakentaa rata täysin valmiiksi, ja tuoda korit vasta viimeiseksi.

Sujuvat siirtymät jouduttavat pelaamista

Toinen pullonkaula on siirtyminen pelatulta korilta seuraavalle tiille. Jos budjetti on tiukka, opasteista helposti tingitään ja niistä päätetään huolehtia itse. Kun paikalliset itse oppivat nopeasti, missä seuraava heittopaikka sijaitsee, opasteet alkavat tuntua hetken päästä jopa tarpeettomilta. Se vain, että radalle voi tulla ulkopaikkakuntalaisia tai ensikertalaisia. Yksikin tällainen harhaileva ryhmä voi jumittaa saman tien koko radan.

Näin yhdellä radalla loistavan ”budjettiratkaisun”, jolla siirtymät saadaan nopeasti ja luonnonmukaisesti kuntoon. Radalla oli jokaiselta korilta vedetty sahanjauhoista tehty kapea vana, joka johti aina seuraavalle heittopaikalle. Radalle tulleet pelaajat heti ensimmäisestä alkaen kulkivat tätä Ariadnen lankaa pitkin ja siihen mennessä, kun sahanpurut olivat levinneet maastoon, oli tilalle tallautunut jo selvästi erottuva polku. Jos mitään osviittaa tai opastetta siihen, mistä pitäisi kulkea ei ole, porukka lonnii kukin omaa reittiään ja polkujen muodostuminen kestää kauan. Luonnollisesti kunnolliset opasteet ovat se paras ratkaisu. Nuoli on ihan jees, mutta vielä parempi on, jos sen yhteydessä on myös sen väylän numero, jolle nuoli neuvoo.

Väylien välillä vuorikauriin ketteryydellä

Kolmas huomioon ottamisen arvoinen seikka on siirtymien turvallisuus. Frisbeegolfia markkinoidaan lajina, joka sopii kaikenikäisille pikkulapsista eläkeläisiin, niinpä olisi hyvä huomioida se myös väylien välisiä siirtymäreittejä suunnitellessa. Liian paljon näkee ratoja, joilla pääsy seuraavalle tiille edellyttää edistyneitä parkour-taitoja, kun ainoa reitti kulkee jyrkästi viettävää kalliota alas tai harvakseltaan ripoteltuja pitkospuita pitkin. Jos turvallista, vaikka sitten hiukan pidempääkin reittiä ei ole mahdollista väylien välille suunnitella, kannattaa varata radan budjettiin rahaa portaiden ja siltojen rakentamiseen. Mieluummin 18-väyläinen rata, jossa varustelutaso on kunnossa kuin 27-väyläinen, jossa kaikki rahat käytettiin korien hankintaan.

 

Vanhoille radoille uusi elämä

On valtavan upea asia, että Suomessa frisbeegolfratoja tulee koko ajan lisää, mutta joillakin paikkakunnilla saturaatiopiste alkaa jo lähestyä. Olen nimittäin pannut merkille, että kun alueelle tulee uusia ratoja, mielenkiinto vanhoja kohtaan vähenee, eikä niitä enää jakseta ylläpitää samalla tarmolla kuin ennen. Miehen mittaista horsmaa pukkaavat radat ja ruostuneet, vinossa kenottavat korit ovat lajille iso imagotappio. Puheet Suomen nopeimmin kasvavasta lajista menettävät uskottavuutta, kun osa radoista muistuttaa Tshernobylin autiokaupunkia.

Ratkaisu ongelmaan olisi vanhojen ratojen uudelleensuunnittelu. Vanhimmat radat ovat voineet käydä liian ahtaiksi, liian helpoiksi tai muille käyttäjille vaarallisiksi. Jos alueelle on jo rakennettu vaativampi rata, voi vanhan radan muuttaminen selkeästi ”entry level -radaksi” olla toimiva ratkaisu. Vähälle käytölle jääneen radan purkaminen ja siirtäminen toiseen paikkaan on sekin viisaampaa kuin sen jättäminen autioitumaan.

Suomi on eräänlainen frisbeegolfin koelaboratorio. Laji on lyhyessä ajassa levinnyt kuin osuuskauppa-aate, ja se käy läpi nopeaa evoluutiota. Meillä tehdyt havainnot helpottavat lajin viemistä uusiin maihin. Jos homma toimii Suomen karuissa olosuhteissa ja kriittisten ja kovapäisten suomalaisten käyttämänä, se toimii missä tahansa muuallakin.


6 kommenttia:

Mika Heinonen | 19:26 16.10.2017

Hyvä kirjoitus. Liian monelta radalta on se alkuinto jo valitettavasti lopahtanut.

Kari Toivonen | 10:11 10.08.2017

Pertiltä tärkeä kommentti, josta olen tarkalleen samaa mieltä. Väylien reuna-alueet ovat usein täysin huomiotta jätetty seikka radoilla. Jos heti väylän reunasta alkaa läpitunkematon viidakko tai sankka aluskasvillisuus peittää maan, kiekon etsimiseen kuluu tolkuttomasti aikaa, mikä taas hidastaa muidenkin pelaamista ja heikentää pelimukavuutta. Niittyväylillä näkee usein, että väylälle on niitetty kapea, korille johtava alue, mutta muilta osin koko väylä on "pahuuden vallassa" eli kasvaa vyötärön korkuista heinää. Niin mukavaa kuin olisikin aina pysyä väylällä, aina se ei vain onnistu. Ratasuunnittelussa olisikin hyvä ottaa järki käteen, ja miettiä, minkä pituinen väylä sopii mihinkin maastoon, mukaan lukien väylien reuna-alueet. Jos väylä on pitkä ja kapea, eikä korikaan näy tiipaikalle, pitää väylien reuna-alueet raivata erityisen hyvin, sillä vaaran merkit ovat silloin ilmassa.

Antti Saarinen | 10:16 19.07.2017

Ehdottomasti samaa mieltä! Asun ulkomailla ja olen juuri niitä ulkopaikkakuntalaisia, jotka harhailevat metsässä seuraavaa koria etsien. Myös korit ovat joskus vaikeita löytää. Ja kyllä pelimukavuuteen vaikuttaa sekin, että ainakin joissakin väylissä olisi myös enemmän leveyttä.

Antti Saarinen | 10:10 19.07.2017

Ehdottomasti samaa mieltä! Asun ulkomailla, joten olen juuri niitä ulkopaikkakuntalaisia jotka harhailevat metsässä etsien seuraavaa koria. Joskus myös korit ovat niin puiden peitossa, että se näkee vasta aivan vierestä. Ja kyllä radalla saisi olla pari hiukan leveämpääkin väylää.

Tomi Rosengren | 22:51 17.07.2017

Erittäin hyvin kirjoitettu ja kirjoittaja on kyllä samalla aaltopituudella kuin minäkin. Pelimukavuudesta ei kuulu tinkiä. ;)

Pertti Tuppurainen | 20:40 17.07.2017

Hyvin kirjoitettu juttu, olen samaa mieltä kaikista asioista. Rataa perustettaessa budjetti voi tosin vaikeuttaa kaiken kerralla valmiiksi tekemistä , ja esim. tiimattoihin rahat riittääkin vasta seuraavan vuoden budjetista. Vanhempien ratojen väliaikainen ränsistyminen on todellakin tavallista etenkin silloin kun seudulle tehdään uutta rataa sen viedessä kaiken ajan talkootyöläisiltä. Ratojen lisääntyessä kunnossapitävien talkoolaisten määräkään ei välttämättä lisäänny, ja tästä seuraa taas ongelma ettei aikaa riitä vanhoille radoille samaan malliin vaikka suotavaa olisi. Suurimmat ongelmat tuntuisi olevan ratoja perustettaessa kun työt tekee kaupunki tai kunta ilman lajitietämystä, vaikka tarvikkeitten myyjä olisikin ohjeistanut tekemistä ja merkkaillut poistettavia puita. Väylien reunat ovatkin usein jätetty harventamatta luonnontilaan joka vaikuttaa pelimukavuuteen ja rata saa huonon maineen heti uudekseltaan.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *