Ihan skutsissa – ajatuksia metsäradoista
Varoitan heti alkuun, että tulossa on vahvasti asenteellinen kirjoitus, joka sisältää häikäilemättömiä kärjistyksiä. En ole suuri metsäratojen ystävä. Itse asiassa en pidä niistä lainkaan. Harmillisesti suuri osa Suomen frisbeegolfradoista on kuitenkin pystytetty kuusien ja mäntyjen keskelle.
Minulla on trauma ja olen saanut sen metsien keskelle punnerretuista frisbeegolfradoista. Ehkä elän omissa harhoissani, mutta minusta frisbeegolf ja eränkäynti ovat kaksi eri lajia. Kaatuneiden puunrunkojen yli harppominen ja nikankorkuisiin kantoihin kompastelu samalla kiekkoja aluskasvillisuuden seasta etsien saa sappeni suorastaan kiehumaan. Missä vaiheessa frisbeegolf alkoi kilpailla partiotoiminnan kanssa? Koska järjestetään jamboree ja solmukokeet?
Puolet hauskuudesta hakoteillä
Olen pelannut aika monta frisbeegoflrataa Suomessa ja kaikkia metsäratoja tuntuu vaivaavan sama ongelma. Väylät ovat liikaa toistensa kaltaisia. Näennäisiä eroja on, mutta perusideana on kuitenkin kapea kuja, jossa korille on vain yksi mahdollinen läpitunkemattoman metsän reunustama reitti. Siltä jos poikkeat, olet hukassa, aivan kuten kiekkosikin.
Kuten todettua, voi olla, että olen ymmärtänyt frisbeegolfin idean väärin, mutta ainakin minun mielestäni yksi lajin mielenkiintoisimpia elementtejä on eri reittivaihtoehtojen punnitseminen ja pelitilanteeseen sopivan heiton valitseminen kullekin väylälle. Metsän keskellä ei tarvitse miettiä lähestynkö koria oikealta vai vasemmalta, riskillä tai seiftaten. Reitti on tehty valmiiksi ja sillä on syytä pysyä kuin juna kiskoilla.
Souvaaminen on raakaa työtä
Oma lukunsa metsäradoilla on se, että ne ovat usein järjettömän työläitä kiertää. Varsinaiset väylät on kyllä jokseenkin raivattu, mutta heti sen ulkopuolelta alkaa villi aarniometsä, jonne on perimätiedon mukaan kadonnut kiekkojen lisäksi muutama fribaajakin. Rundille ei kannata ottaa kiekkoja, joihin on muodostunut tunnesiteitä, sillä kymmenkunta puuosumaa tekee siitä kelvollisen ainoastaan tortillalautaseksi, ellei se sitten päädy metsän uumeniin odottamaan tulevaisuuden arkeologeja. Kierroksen jälkeen tuntuu kuin olisi tullut töistä, eikä uudelle rundille lähteminen ihan heti tule mieleen.
Aloittelevalle frisbeegolfin harrastajalle metsärata on kaikkea muuta kuin ihanteellinen paikka tutustua lajiin. Kapeaan ränniin heittäminen on vaikeaa jo kokeneellekin heittäjälle, puhumattakaan alkutaipaleella olevasta noviisista. Avarammassa maastossa sijaitsevaa rataa voi aina vaikeuttaa vaikka OB-alueita lisäämällä, mutta metsärataa voi helpottaa vain tuomalla avauspaikkaa lähemmäs koria.
Onko vika maantieteessä?
Etsimättä tulee mieleen, että metsäratojen yliedustus johtuu maantieteestä. Suomi nyt sattuu olemaan täynnä puita. Sellaista avointa maastoa, joka olisi mahdollista saada frisbeegolfradaksi ei juurikaan ole. Sinne on jo kaavoitettu omakotialue tai S-market. Tietysti voisi antaa moottorisahan laulaa, mutta se sotisi voimakkaasti yhtä frisbeegolfratojen keskeistä myyntiväittämää vastaan. Frisbeegolfhan on ympäristöystävällinen laji, joka ei edellytä massiivista maanrakennusta.
Jotenkin kuitenkin tuntuu, että metsäradoillakin on ystävänsä, koska sellaisissakin tapauksissa, joissa sahan käytölle on annettu vapaat kädet, päädytään silti tekemään ankeita rännejä keskelle metsää. Olisikin mielenkiintoista kuulla puolustuksen puheenvuoro. Olemmeko niin hiljattain laskeutuneet puusta, että veri vetää vieläkin metsään?
Vaihtoehto ei ole puisto
Metsäratojen vastakohdaksi mainitaan usein puistoradat, mutta minusta nimitys on harhaanjohtava. Puistoradaksi käsitetään yleensä rata, joka on rakennettu julkiseen puistoon, ja jolla on muitakin käyttäjiä kuin frisbeegolfaajat. Sehän ei tunnetusti ole ihanteellinen ratkaisu. Vaihtoehto metsäradalle on rata, joka ei sijaitse metsässä. Ihanteellisia alueita ovat erilaiset joutomaat, kuten käytöstä poistetut lumen- ja maankaatopaikat, hiekkakuopat ja vastaavat.
Avoimemmassa maastossa sijaitsevien ratojen edut ovat kiistattomat. Ne tarjoavat pelaajille enemmän vaihtoehtoja omien vahvuuksien hyödyntämiseen sekä tarvittaessa riskinottoon. Kiekot pysyvät kunnossa ja ne löytyvät helpommin eikä liikkuminen väylältä toiselle edellytä eräoppaan taitoja.
Tulevaisuus ei ole metsässä
Vaikka vertailu pallgolfiin ei ole aivan ongelmatonta, on kyseessä kuitenkin eräänlainen frisbeegolfin esikuva pelin idean ja sen sääntöjen osalta. Myös frisbeegolfin luonne yleisölajina muistuttaa pallogolfia. Itse asiassa se on jopa yleisöystävällisempi kuin perinteinen golf, jossa kuukunan munan kokoista pelivälinettä tuskin erottaa paljaalla silmällä. Frisbeegolf värikkäine kiekkoineen ja henkeäsalpaavan kauniine lentoratoineen on kuin suunniteltu yleisölajiksi
Jos lajille toivotaan näkyvyyttä tiedotusvälineissä, sitä ei taatusti saavuteta nakkelemalla muovilättyjä metsän keskellä, jonne kilpailijoiden lisäksi mahtuu kolme katsojaa kuusenoksien lomasta kuikuilemaan. Eiköhän laskeuduta puusta.
Kari “Bast” Toivonen
6 kommenttia:
Metsäinen väylä on ihan ok, kunhan se on mauste, ei pääruoka, ja myös väylän ympäristö on siivottu ylimääräisestä perkuujätteestä. En nyt tarkoita, että katvealueelta pitäisi pystyä syömään tai, että ne pitäisi asfaltoida, vaan sitä, että kiekko on mahdollista löytää sieltä pöpeliköstä sellaisessa ajassa, ettei seuraavan porukan tarvitsee alkaa avauspaikalla ajankulukseen täyttää ristikoita pelin jatkumista odotellessa.
Tarkat, kuin kauko-ohjattuna puita väistelevät lentoradat ovat toki hienoja, mutta umpimetsässä niitä pääsevät ihailemaan heittäjän itsensä lisäksi vain oravat ja kärpässienet :)
Huikeaa. Ei mitään lissun lässyn kaikilla on kivaa, vaan rehti mielipide. Osittain yhdyn Karin kirjoittamaan tekstiin siitä, että lajiin kuuluu näyttävät lentoradat ja avoimehkot väylät. Mutta. Laajojen kaarien lisäksi näyttäviä heittoja ovat myös ne pillit, jotka taistelevat itsensä 100 metrin päähän korin juureen osumatta yhteenkään puuhun (enkä tarkoita sitä, että heitetään täyttä metsässä ja katsotaan mihin kiekko joutuu, vaan nimenomaan sitä yhtä ja ainoaa ränniä pitkin, jonka väylä tarjoaa vaihtoehdoksi).
Itse en pidä myöskään metsäradoista, se tekee pelistä yksitoikkoista, mutta metsäiset väylät tekevät lajista taas huomattavasti monipuolisemman. Täydellistä rataa etsiessäni haluan heittää sekä avoimia, että metsäisiä väyliä sopivassa suhteessa. Erityisen tärkeä on myös metsäväylien alusta. Aluskasvillisuus, risut ja kannot ovat vihoviimeisiä, koska lajista tulee vaarallista. Sen sijaan siistit, hyvin hoidetut metsäväylät ovat huikeita, olettaen että radalla on muutakin.
Metsäratoja tulee silti aina olemaan - paljon - koska muita käyttämättömiä alueita on kovin vähän. Jollain aikavälillä ehkä nekin muotoutuvat hieman käyttäjäystävällisemmiksi.
Noukka, kyllä niitä metsäratoja on enemmän kuin mainitsemasi Sappee. Ainakin täällä Varsinais-Suomessa. Tervetuloa tutustumaan.
En missään nimessä peräänkuuluta mitään valtavia avoväyliä, vaan ratoja, joissa on monipuolisia esteitä, mutta joita ei ole upotettu läpitunkemattomaan metsään. Jos olet Noukka seurannut esimerkiksi DiscGolfPlanetin suoria lähetyksiä USDGC:stä tai juuri jokin viikko sitten Memorialia Arizonasta, olet varmasti huomannut, että se on mahdollista. Radat olivat kummassakin huikean hienot, yleisöystävälliset ja taatusti monipuoliset.
"Jos lajille toivotaan näkyvyyttä tiedotusvälineissä, sitä ei taatusti saavuteta nakkelemalla muovilättyjä metsän keskellä, jonne kilpailijoiden lisäksi mahtuu kolme katsojaa kuusenoksien lomasta kuikuilemaan. Eiköhän laskeuduta puusta."
En voi enempää olla samaa mieltä! Mieluummin ei rataa ollenkaan, kuin huono metsärata.
On olemassa metsäratoja ja monipuolisia metsäratoja, joihin on saatu metsäväylien lisäksi muitakin elementtejä. Sappee lienee ainoa täysimittainen rata, jota voi kutsua puhtaasti metsäradaksi. Suomessa en ole toistaiseksi törmännyt yhteenkään täysimittaiseen rataan, jota voisi kutsua puhtaasti puistoradaksi. Pori lienee lähinnä tätä käsitettä.
Tammisaari uudisti onnistuneesti omaa rataansa lisäämällä sinne avoimia peltoväyliä. Turun Lauste taas uudisti omaansa lisäämällä puistovoittoiselle radalleen metsäväyliä. Mielestäni kummastakin radasta tuli, vaativampi, monipuolisempi ja mielenkiintoisempi näiden uudistusten jälkeen. Tälläiset radat vaativat myös heittäjiltä monipuolisuutta. On melko yksitoikkoista heitellä avoimia väyliä, joissa heittäjä voi valita kiekon lentoradan kunhan se vain päätyy keinotekoisesti rajattujen OB-alueiden sisäpuolelle. Toki näitäkin on hyvä olla, mutta jos koko rata perustuu pääsääntöisesti tälläisille väylille voi lopputulos olla melko lailla puuduttava. Esimerkiksi Talissa puisto- ja metsäväylät menevät suurinpiirtein tasan. Siksi se niin loistava rata onkin. Samaa mieltä olen siinä, että metsäväylissä pitää nähdä sen verran vaivaa, että ylimääräiset näreet, risut ja jopa kannot tulisi poistaa väyliltä ja niiden välittömästä läheisyydestä.
Frisbeegolfissa pitää olla väyliä, joita pitkin heittää ja esteitä, joita kiertää ja tietenkin myös niitä väyliä, joissa on tilaa ja pituutta kiskaista oikein kunnolla. Golfpallo lentää melkoisen suoraan ja pitkälle. Frisbeellä on mahdollisuus saada aikaan huomattavasti enemmän erilaisia ja eri suuntiin kääntyviä lentoratoja. Se on se suurin ja hienoin ero pallogolfiin verrattuna.
Noukka
Yksi lemppariradoistani on ehdottomasti Sappee. Lähes jokaista heittoa tarvii oikeasti miettiä tarkkaan ja kiekon laskeutumispaikan lisäksi tarvii miettiä miten ihmeessä lentoradan saisi sopimaan väylälle. Sappeen metsä ei myöskään ole aivan mahdottoman rankaisevaa huonoista heitoista, vaan yleensä löytyy joku reitti, jolla väylän voi vielä huonon avauksen jälkeen pelastaa pariin tai bogiin. Luonnon rauha vailla muita pelaajia tai häiriöääniä, sekä mahdollisuus grillata makkaraa kierrosten välissä ovat myös ehdotonta plussaa.
Vaikka mielestäni lajin näyttävyys on enemmänkin puistoissa, on pelaaminen silti kivaa hyvin suunnitelluilla ja toteutetuilla metsäväylilläkin. Laji tarvitsee molempia. Toisinaan (tai lähes aina) on kiva liidättää, mutta on myös kiva välillä joutua pysähtymään ja miettimään miten ihmeessä kiekon voi saada edessä olevan rännin läpi.