"Kaikki Suomen frisbeegolfradat yhdessä paikassa."

Hyviksestä pahikseksi?

19.6.2021 21:15

Frisbeegolf on saanut paistatella positiivisessa julkisuudessa jo pitkään, mutta välillä tulee myös lunta tupaan.

Meille frisbeegolfia harrastaville lajimme näyttäytyy tietysti kaikin puolin upeana ja tähän mennessä lajista tehdyissä jutuissa omat pointtimme onkin tuotu mallikkaasti esiin. On mainittu lajin edullisuus, aloittamisen helppous, luonnonläheisyys, yhteisöllisyys ja sopivuus lähes kaikille. Kun tähän on vielä lisätty Suomen asema koko lajin eräänlaisena mallimaana, on suosio kansan silmissä taattu.

Soraääniä kuitenkin on jo kuultu ja lajin suosion viime vuoden aikana räjähdettyä niitä on odotettavissa vielä lisää. Kun lyhyessä ajassa lähitienoon metsiin ilmestyy satoja tai jopa tuhansia ihmisiä, on selvää, ettei ilmiö voi miellyttää kaikkia. Osa harmituksen aiheista liittyy asioihin, joihin meidän harrastajien on mahdotonta vaikuttaa, mutta osa on ihan todellisia ongelmia, joita on syytä tarkastella itsekriittisesti. Olen jakanut nämä kitkaa aiheuttavat tekijät kahteen ryhmään eli niihin, jotka johtuvat lajista itsestään ja niihin, jotka johtuvat harrastajien käytöksestä. 

Kun jotain muuttuu, joku aina suuttuu

Aina löytyy ihmisiä, joille se, että omassa elinpiirissä jokin asia muuttuu, riittää suistamaan elämän raiteiltaan. Oli se sitten vaikka kotikulmille ilmestynyt frisbeegolfrata. 

Jos tarkastellaan ihan kiihkottomasti miten paljon frisbeegolfrata todellisuudessa ympäristöä muuttaa, niin vastaus on: ei juuri lainkaan. Frisbeegolfin harrastamiseen tarvitaan hyvin vähän infraa, kuten nykyään on muodikasta sanoa. Minimissään vain korit ja jollain tavalla merkityt heittopaikat. Kaikkein varustetuimmillakin radoilla kyse on lähinnä tiimatoista, opasteista, penkeistä ja roskiksista eli luonto on edelleenkin pääosassa. 

Jos kyse on aiemmin luonnontilassa olleesta metsäalueesta, harrastajien myötä maasto tietenkin hiukan muuttuu, kun väylät tallautuvat ja sinne ilmestyy uusia polkuja. Aiemmin neitseellisten marja- ja sieniapajien muuttuminen vieraiden ihmisten ajanviettopaikaksi voi ärsyttää, mutta Suomi on täynnä metsiä, marjoja ja sieniä, joten korvaavia paikkoja kyllä riittää. Jos laji saa jopa satojatuhansia ihmisiä sohvan uumenista luontoon liikkumaan, tämän uhrauksen ehkä voi hyväksyä.

Kiekko otsaan ja laji otsikkoihin

Menetettyjä marja-apajia konkreettisempi uhka on se, että lajissa heitetään teräväreunaisia esineitä suurilla nopeuksilla. Umpimetsässä tämäkään ei ole kovin suuri vaaratekijä, mutta radoilla, joilla alueen luonteen vuoksi liikkuu myös muita kuin frisbeegolfaajia, vastarinta on jossain määrin ymmärrettävää.

Haavereita on varmasti jo sattunut, mutta vielä mikään niistä ei ole noussut otsikoihin asti, ja hyvä niin. Jos niin kuitenkin sattuisi käymään, kannattaa niin lajiliitossa kuin jokaisessa seurassakin hiukan miettiä kriisiviestinnän perusasioita. Nopea ja tosiasioihin perustuva kommentointi ovat avainasioita, samoin se, ettei tapahtunutta yritetä vähätellä tai selittää jonkun muun syyksi. Toisten virheitä ei tietenkään tarvitse lähteä pyytelemään anteeksi, mutta vähäinenkin selittely ja vastuun välttely kääntää yleisen mielipiteen koko lajia vastaan.

Frisbeegolf on tähän asti saanut paistatella positiivisessa julkisuudessa, mutta medialla on paha tapa ensin nostaa jokin henkilö, asia tai ilmiö huipulle ja sitten kääntää äkillisesti kelkkansa. Negatiivisten uutisten seuraukset voivat olla merkittävät ja niillä voi olla vaikutuksia sekä nykyisiin ratoihin että uusiin ratahankkeisiin. 

Harrastajia on moneen junaan, ja osa on jäänyt asemallekin

Kuten kaikki inhimillinen toiminta osoittaa, lajitoveriemme joukossa on myös niitä, joille käytöstavat ja  muiden huomioon ottaminen ovat täysin vieraita. Pelkästään se, että tällainen yksilö on alkanut harrastaa frisbeegolfia, ei riitä muuttamaan häntä mukavaksi kaveriksi, vaan hän tuo ikävät käyttäytymismallit mukanaan lajin pariin.

Nämä ikävät piirteet ilmenevät lajin piirissä useammassakin eri muodossa, mutta erityisesti kaksi niistä on erityisen näkyviä. Ensimmäinen on välinpitämättömyys muiden turvallisuudesta ja toinen on roskaaminen. Jos frisbeegolf joskus joutuu tapetille ikävässä valossa, on erittäin todennäköistä, että syynä on jompikumpi näistä. Valitettavasti luonnevikaisuuteen ei ole lääkettä, joten riskien minimointi jää fiksujen harrastajien kontolle.  

Ensimmäinen askel on ratasuunnittelu. Liian paljon näkee pururatojen tai muiden ulkoilureittien varrelle suunniteltuja ratoja, joilla väylät ylittävät kulkutien tai jopa kulkevat niiden suuntaisesti. Pääseehän siinä helpolla, mutta riskit ovat suuret. Spottaus kun ei ole kaikille itsestäänselvyys ja yksin pelaava ei sitä kunnolla pysty edes suorittamaan. Väyläpituudet pitää suhteuttaa maastoon ja alueen muuhun käyttöön. Pururadalla kulkeva yli 100-metrinen väylä, jossa kori on vielä mutkan takana, niin, ettei se näy tiille, on veren kaivamista nenästä. 

Toinen on oman esimerkin näyttäminen muille. Kaikille pitäisi olla selvää, että väylälle ei heitetä, ennen kuin se on kokonaan tyhjä. Usein näkee pelaajien viittilöivän tiin suuntaan lupaa heittää, vaikka viittilöijät itse ovat vielä matkan varrella. Väylällä heittoluvan antanut ei voi tietää miten pitkälle tai tarkasti tiillä oleva pystyy heittämään, eikä viittilöinti vapauta kuitenkaan kiekon heittänyttä pelaajaa vastuusta. Fiksumpaa on vain odottaa, että väylä on vapaa. On paljon helpompaa noudattaa ja välittää eteenpäin sääntöä, jossa ei ole mitään tulkinnanvaraa ja se sääntö kuuluu: jos väylällä on joku, älä heitä. 

Katoamattomien roskien mysteeri

Roskaamisen suhteen olen jo menettänyt toivoni. Tyhjät kaljatölkit täplittävät maisemaa kaikkialla Suomessa. Jokainen lajia viikkoa kauemmin harrastanut tuntee lauseen ”jos jaksat kantaa täysinäisen tölkin radalle, jaksat myös kantaa sen tyhjänä pois”. Jostain kumman syystä sen sisältö ei vain tunnu hahmottuvan. Ehkä roskien paino ei olekaan ratkaiseva tekijä, vaan roskaajan älyllinen kapasiteetti.

Koska radat sijaitsevat usein metsissä, ei toimivan jätehuollon järjestäminen ole mahdollista. Roskia ei siis pidä lainkaan jättää maastoon. Optimistisesti oletetaan, että 15 sentin pantti muka houkuttelisi tölkinkerääjiä 10 kilometrin päässä keskellä metsää sijaitsevalle useamman kilometrin pituiselle radalle niitä kokoamaan. News flash! Ne ovat ne fiksummat pelikaverinne, jotka ne tölkit sieltä pöpeliköstä pois kantavat, eivät mitkään myyttiset kerääjät. 

Tämä pohdinta johtaakin siihen ainoaan toimivaan, joskin epäoikeudenmukaiseen ratkaisuun, jota ehdotettiin taannoin Facebookin keskustelupalstalla. Radat pysyvät siisteinä, jos vastuuntuntoiset pelaajat ottavat kierrokselle mukaansa roskapussin, johon keräävät radalta löytämänsä roskat ja tölkit. Niin kauan, kuin kerääjiä on enemmän kuin roskaajia, meillä on vielä toivoa.

Näihin hilpeisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Iloa kierroksille!


0 kommenttia:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *