Frisbeegolf on aloittanut vahvan nousunsa marginaalilajista koko kansan ajanvietteeksi. Tämän on mediakin huomannut tehden lajista eri tasoisia juttuja uutiskevennyksistä henkilöhaastatteluihin. Pian ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa kaikki kesätoimittajat ovat jo tehneet pakollisen kuriositeettijuttunsa uudesta suosikkilajista. Silloin pitää löytyä kirjoitettavaa muistakin aiheista kuin omituisista luontoon nousseista häkkyröistä.

KEVENNYKSISTÄ KISASTUDIOON

Aivan kuten useimmat urheilulajit, frisbeegolfkin jakautuu kilpaurheiluun ja harrastustoimintaan. Mietitään aluksi, miten frisbeegolf voisi ylittää uutiskynnyksen kilpaurheiluna.

Jotta media kiinnostuisi lajista, pitää sen parista löytyä valovoimaisia tähtiä ja kansainvälistä menestystä. Suomalaiset eivät ole varsinaisesti urheilukansaa, vaan opportunisteja ja gloryhuntereita. Ihmisiä kiinnostavat tasan ne lajit, joissa pärjätään ulkomailla. Vuosi sitten Suomi oli vielä maailman nopein kansa ja Kimi lähes kuningas, mutta nyt kun Kovalainen kisailee tasapäisesti vain turva-auton kanssa, formulat kiinnostavat vain kiihkeimpiä lajiniiloja.

Frisbeegolfissa menestysasiat ovat onneksi kunnossa, sillä Suomi on lajin kärkimaita. Kotimaan huiput ovat huippuja myös Euroopan tasolla ja korkealla koko maailmankin rankingissa. Kärkipelaajamme ovat lisäksi edustavia ja fiksuja urheilijoita, jotka osaavat puhua muustakin kuin oman pelin pelaamisesta. Nyt pitää enää saada media kiinnostumaan näistä tähdistä.

Jesper Lundmark kuuluu ruotsalaisten edustavimpiin frisbeegolfaajiin, mutta onhan noita meilläkin.

Toinen asia, joka mediaa kiinnostaa menestyksen ohella on raha. Vaikka pallogolfissa suomalaisten huippuhetket ovat vähissä, iltapäivälehtien toimituksissa haeskellaan isompaa fonttikokoa aina, kun Tiger Woods tai joku muu golfmiljonääri tekee jotain mainittavaa. Siinä vaiheessa, kun  vaikkapa European Openin voittaja kuittaa ykköstilastaan 100 000 euroa, alkaa Epilässä varmasti näkyä tv-kameroita muutenkin kuin kympin uutisten kevennykseen materiaalia kuvaamassa.

Sitä saadaan varmasti vielä odottaa, että frisbeegolfin ympärille rakennettaisiin omia erikoisohjelmia, mutta jo pääsy Urheilu- ja Tulosruudun välähdysten vakioaiheeksi olisi iso asia.

LAJITIETOUTTA MEDIAN VÄLITYKSELLÄ

Jos pohditaan niitä aiheita, joista media voisi tehdä juttua frisbeegolfista harrastustoimintana, etsimättä tulevat tietysti mieleen paikkakunnille pystytettävät uudet radat. Nämä tilaisuudet kannattaa käyttää täysimääräisesti hyväkseen ja ujuttaa esimerkiksi lehtijuttuihin myös aimo annos lajitietoutta.

Käsittääkseni kunnanisät eivät ihan omasta päästään saa ideoita frisbeegolfratojen perustamiseen, vaan alueella toimii joko frisbeegolfseura tai muu rymittymä, joka näitä hankkeita ajaa. Näiden tahojen on syytä olla hereillä, kun uusi rata valmistuu. Paikallislehden tai -radion toimittaja kannattaa kutsua paikan päälle kokeilemaan lajia omakohtaisesti, jolloin juttuun saadaan innostunut sävy ja kaikki aloittelijoita askarruttavat kysymykset saavat toimittajan kautta vastauksensa.

Lajitietouden lisääminen on tärkeää, sillä maamme lukuisilla frisbeegolfradoilla pyörii pian satamäärin ihmisiä, jotka alkavat harrastaa lajia täysin omaehtoisesti. Puistoon ilmestyneet frisbeegolfkorit ovat kuin pururadan leuanvetotanko tai leikkikentän keinut. Kuka tahansa voi ruveta niitä käyttämään ilman sen kummempaa valvontaa. Erona on vain se, että leuanvetotangolla onnistuu yleensä telomaan korkeintaan itsensä.

MEDIA HALTUUN

Frisbeegolf on rento laji ja monet frisbeegolfseurat ovat syntyneet puhtaasti sen ympärille, että saadaan paikkakunnalle rata ja radalle järjestettyä jonkinlaista kilpailutoimintaa. Lajin suosion kasvun luo kuitenkin seuroille paineita kehittää toimintaa ammattimaisempaan suuntaan. Olen jo aikaisemmin peräänkuuluttanut alkeiskurssien järjestämistä esimerkiksi ennen viikkokisoja, mutta toinen tärkeä kehittymisen paikka olisi jonkinlaisen tiedotussuunnitelman laatiminen.

Seuroilla olisi hyvä olla jonkinlainen selkeä mediapaketti, jossa olisi lajin säännöt ja muut taustatiedot helposti pureskeltavassa muodossa. Sen voi aina toimittaa medialle, kun lajista löytyy jotain uutisoitavaa. Toimittajat ovat pääsääntöisesti mukavuudenhaluisia ja jos seuralla on tarjottavanaan lajista valmis tietopaketti vieläpä valokuvineen, on toimittajan helppo laatia aiheesta artikkeli tarvitsematta vaivata päätään taustatietojen etsimisessä. Kun laji on esillä on sille helpompi saada tukea niin kunnan kuin liike-elämänkin taholta.

Myös kriisitiedotus kannattaa seuroissa miettiä valmiiksi. Jos radalla sattuu jotain, mikä aiheuttaa mediassa negatiivista julkisuutta, kannattaa toimia nopeasti ja täysin rehellisesti. Väärät tiedot pitää oikaista ja tulipalot sammuttaa, mutta tosiasioita ei pidä missään nimessä kiistää.

Aiheesta ehkä lisää myöhemmin.

Kari ”Bast” Toivonen

Yksi frisbeegolfin valteista moneen muuhun lajiin verrattuna on harrastamisen edullisuus. Yhden golfmailan hinnalla saa enemmän kiekkoja kuin kehtaa mukanaan kantaa ja lätkävarusteisiin uppoavalla rahalla voisi jo perustaa frisbeegolfkiekkojen tukkuliikkeen. Edullisuus on kuitenkin suhteellinen käsite, sillä jokainen kauemmin kuin kesän pelannut tietää, että myös hävikki on suuri. Kiekkoja katoaa maisemaan tasaisella tahdilla.

Frisbeegolfin harrastajien parissa on ollut kirjoittamattomana sääntönä palauttaa löydetyt kiekot, jos läpyskässä vain on omistajan tiedot. Itse olen saanut hukkaamiani kiekkoja varsin mukavasti takaisin, vaikka kankaalla onkin lahoamassa verrattomasti suurempi määrä muovia. Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että harrastajien välinen solidaarisuus on vähitellen katoavaa kansanperinnettä.

Tänne jonnekin se lensi…

FINDERS KEEPERS LOSERS WEEPERS

Monet, etenkin nuoremmat harrastajat, pitävät radoilta löytämiään, toisten hukkaamia kiekkoja automaattisesti ominaan. Kiekoissa olevat yhteystiedot sutataan paksulla tussilla härskisti yli ja tilalle vedetään omat tiedot. Tämä edustaa sinänsä aikamoista optimismia, kun muistaa, mitä kiekon edellisen omistajan yhteystiedoille juuri hetki sitten kävi. Minullekin on tarjottu muutamilla radoilla vaihtokaupassa kiekkoa, jonka pohjassa oli nimiä kuin vekselissä, ettei alkuperäistä väriä meinannut näkyä kaikkien töhryjen alta.

Kuten aiemmin tuli todettua, pelivälineet eivät ole järin kalliita, mutta jo muutaman 10-17 euron kiekon päätyminen jonkun räkänokan lättyarsenaaliin tekee  ikävän loven niin lompakkoon kuin kiekkokassiinkin. Härskeimmät poimivat kiekkoja suoraan väylältä tai jopa toisten kassista, jos silmä välttää.

Ongelmat tuntuvat keskittyneen tietyille radoille ja alueille. Radoilla, joilla on runsaasti järjestäytynyttä toimintaa, kiekot löytävät paremmalla prosentilla takaisin omistajilleen, kuin radoilla, joissa pelaavat pääasiassa satunnaiset tai mihinkään seuraan kuulumattomat harrastajat. Näillä radoilla tuntuu muutenkin vallitsevan aikamoiset viidakon lait. Kiekkoja satelee holtittomasti, roskia heitellään väylille surutta ja koreja mätkitään kuin vierasta sikaa.

I FOUGHT THE LAW AND THE LAW WON

Mitä sitten Suomen laki sanoo löytötavarasta? Saako löytäjä tosiaan pitää?

Löytötavaralaissa määritellään raha-arvoltaan alle 20 euron esine, jolla ei ole omistajalleen erityistä käyttö- , tunne- tai muuta henkilökohtaista arvoa, vähäarvoiseksi löytötavaraksi. Vaikka kaikille luulisi olevan selvää, että frisbeegolfkiekolla on vähintäänkin käyttöarvo, ja joillakin myös tunnearvo, on tämä lainkohta oleellinen, sillä jopa esineistä, joilla tätä arvoa ei ole, todetaan löytötavaralain 6 § kohdalla, että vähäarvoisen löytötavaran talteen ottamisesta, on löytäjän ilmoitettava omistajalle, jos tämä on tiedossa. (Lähde finlex.fi)

Oman tulkintani mukaan laki siis suorastaan velvoittaa löytäjää palauttamaan frisbeegolfkiekon, jossa kiekon omistajan tiedot ovat selkeästi löydettävissä. Mainittakoon samalla myös, että laki takaa löytäjälle oikeuden löytöpalkkioon, jonka suuruus on 10 % tavaran arvosta, kuitenkin vähintään neljä euroa. (Lähde : laki24.fi) Henkilökohtaisesti maksan mielelläni neljä euroa, jos saan jonkun itselleni tärkeän kiekon takaisin.

LÄÄKETTÄ SAMASTA PULLOSTA KUIN ENNENKIN

Lääke edellä esiteltyyn ongelmaan on sama kuin useimpiin muihinkin: tieto. Uusia harrastajia pitää väsymättömästi valistaa lajin lyhyistä, mutta kunniakkaista perinteistä; ihmisiä kohti ei heitetä, luontoa ei vahingoiteta, roskat kerätään ja löydetyt kiekot palautetaan. Siinä pääpiirteissään ne tärkeimmät. Tähän, kun lisätään vielä muiden harrastajien kunnioittaminen ja normaalit käytöstavat, meillä on kasassa aika kattava moraalinen koodisto, jota noudattamalla kenelläkään ei pitäisi olla paha mieli ja tunnelma pilalla.

Jälleen päästään samaan johtopäätökseen kuin aikaisemmissakin avautumisissani. Radoille pitää saada kunnon infotaulut, joissa järjestyssäännöt ovat kaikkien luettavissa. Jos rataa ylläpitää tai hallinnoi jokin seura, on löytökiekkojen palautuslaatikko mitä kannatettavin investointi. Näidenkin toimenpiteiden jälkeen kiekkojen nyysimistä varmasti tapahtuu, mutta silloin ei kyse ole ainakaan tietämättömyydestä vaan ihan aidosta luonnevikaisuudesta, johon vastalääkettä ei vielä ole keksitty.

Ennakko-odotuksia uhmaten aurinko on suoriutunut urakastaan kunnialla ja ainakin täällä Etelä-Suomessa ratoja kuoriutuu lumivaipastaan kiihtyvällä tahdilla. Itsekin olen jo muutamalla radalla päässyt heittelemään ja tehnyt aistihavaintoja myös muista lajitovereista samoissa puuhissa.

Puheet lajin suosion kasvamisesta eivät ole optimistien horinaa, vaan empiiriset havainnot radoilla vahvistavat väittämän todeksi. Tutuilla radoilla näkyi jo nyt koko joukko aivan uusia kasvoja. Samalla tuli todennettua yksi uhkatekijä, jota jo edellisessä blogissani uumoilin, nimittäin uusien harrastajien tietämättömyys lajin turvallisuusmääräyksistä.

Otsikon fore ei viittaa kuvan foreen.

Lätty vasten lättyä pump pump!

Monelle uudelle harrastajalle tuntuu vielä olevan epäselvää, miten kovia frisbeegolfkiekot ovat ja miten lujaa ne lentävät. Toivottavasti heille myös jää epäselväksi, miten paljon kiekon osuminen arkaan paikkaan tekee kipeää.

Olen pannut merkille, että monilla harrastajilla, niin uusilla kuin joillain vanhoillakin, on tapana viittilöidä korilta aloituspaikalle heittolupaa, vaikka oma heittely vielä jatkuu korin tuntumassa. Niin kohteliaalta kuin tapa vaikuttaakin, kyseessä on karkea virheliike. Se totuttaa uudet harrastajat siihen, että on ihan okei heittää kiekkoja väylälle muiden siellä vielä patsastellessa.

Kokenut pelaaja saattaa osatakin varoa ilmatilassa lentäviä projektiileja kohtalaisella menestyksellä, mutta noviisille lentoratojen arviointi voi olla hankalampaa. Sitä paitsi joskus konkarinkin tarkkaavaisuus voi herpaantua ja kiekko napsahtaa otsikkoon.

Nollatoleranssi

Näkisin järkevimpänä, että tässä suhteessa noudatettaisiin nollatoleranssia. Jos väylällä on ihmisiä, sinne ei yksinkertaisesti heitetä. Frisbeegolf on jo lajina lähtökohtaisesti rento ja kiireetön, joten kenelläkään ei pitäisi olla sellaista hoppua kierrostaan heittäessä, että kiekkoja olisi aivan välttämätöntä nakella toisten persoonaa kohti. Omakohtaisesti voin myös todeta, että ainakin minun keskittymistäni häiritsee, jos itse olen puttaamassa ja lähistölle alkaa sataa seuraavien heittäjien kiekkoja rytmikkäästi tömähdellen.

Kokeneempien harrastajien olisikin hyvä näyttää tulokkaille hyvää esimerkkiä. Kunnioittakaa muita pelaajia, jakakaa auliisti neuvoja ja huutakaa varoitushuutoja reippaasti, jos kiekkonne on vähänkään harhautumassa muiden pelaajien suuntaan. Silloin tuoreet fribaajatkin oppivat käyttämään äänijänteitään häpeilemättä. Huutakaa fore, huutakaa varo, huutakaa vaikka moro, kunhan huudatte.

Median lemmikistä likasangoksi

Frisbeegolf on nuori laji, ja vaikka se onkin ollut tiedotusvälineissä viime aikoina laajemminkin esillä, suurimmalla osalla ihmisistä ei ole lajista omakohtaista kokemusta. Lähes kaikki tähän asti julkaistut jutut ovat olleet yleissävyltään positiivisen uteliaita, mutta ei tarvita kuin yksi riittävän vakava onnettomuus frisbeegolfradalla, ja otsikoita revitellään isoilla kirjaimilla. Suuren yleisön, ja sen myötä päättäjien, mielipide voi muuttua kertaheitolla lajia kohtaan kielteiseksi. Matka median lemmikistä likasangoksi on lyhyt, yhden harhaheiton mittainen.

Kari ”Bast” Toivonen

Tervehdys, lukija!

Tämä on ensimmäinen fgr.fi-sivustolle kirjoittamani kolumni. Osa teistä on ehkä lukenut aikaisempia kirjoituksiani Liitokiekko.comista, jonka yhtenä sisällöntuottajana olen myös toiminut tai muilta frisbeegolfaiheisilta foorumeilta.

Edustan ikäluokkaa, joka on saanut ensimmäisen tuntumansa frisbeehen jo 70-luvulla, mutta frisbeegolfia aloin harrastaa vasta kesällä 2005. Olen siis siinä surullisessa asemassa, että löytäessäni tämän hienon lajin, parhaat päiväni pelaajana ovat auttamattomasti takanapäin. Asemani on siis kuin leikatun kollin – jos et itse enää pysty, ryhdy konsultiksi ja ala neuvoa muita.

Ensimmäisessä blogimerkinnässäni ajattelin jälleen kerran käsitellä frisbeegolfin kasvavan suosion mukanaan tuomia haasteita ja mahdollisuuksia.

FRISBEEGOLFBUUMI TULEE – OLETKO VALMIS?

Frisbeegolf kasvattaa jatkuvasti suosiotaan. Jo viime kesänä kävi selväksi, että paljon puhuttu ”suuri yleisö” on löytämässä frisbeegolfin, ja uusien ratahankkeiden myötä laji tekee maihinnousun yhä useammille paikkakunnille.

Media on sekin huomannut kasvavan kiinnostuksen frisbeegolfia kohtaan, ja pian jokainen itseään kunnioittava sanomalehti ja tv-kanava on tehnyt oman kuriositeettijuttunsa oudosta uudesta lajista. Frisbeegolfaiheisia sivustojakin löytyy netistä useita, uusimpana tämä fgr.fi.

Kaikki  tämä synnyttää toivon mukaan lumipalloilmiön, jossa julkisuus kasvattaa harrastajamääriä, joka luo uusia ratoja, joka lisää tunnettuutta ja niin edelleen. Vaikuttaa hyvältä, mutta olemmeko me lajia jo harrastavat ja etenkin toiminnan organisoinnissa mukana olevat valmiita tähän ilmiöön?

BUUMI TULEE  – JA MENEE

Elämme hektisessä maailmassa. Meitä pommitetaan uusilla asioilla ja ilmiöillä vuosittain, kuukausittain, jopa päivittäin. Osa jää pysyviksi asioiksi elämäämme, osa taas unohtuu hetken kokeilun jälkeen. Kuka vielä muistaa squashia, tamagochia tai leipäkonetta?

Usein tilaisuuksia aseman vakiinnuttamiseen on vain yksi tai sitten seuraavaa saadaan odotella jopa vuosikymmeniä. Kun esimerkiksi rullaluistelu ensimmäisen kerran tuli Suomeen 70–80-lukujen taitteessa, laji sai paljon huomiota, mutta hiipui nopeasti unohduksiin. Kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin markkinoille ilmestyneiden inline-luistimien myötä harrastus vähitellen levisi koko kansan keskuuteen.

Frisbeegolf  on saanut tilaisuutensa ja meidän on tartuttava siihen heti ensimmäisellä kerralla. Radoille ilmestyi viime kesänä sankoin joukoin ensikertalaisia ja  tulevana kesänä tulijoita on vielä enemmän. Osa tutustuu lajiin sitä jo ennestään harrastavien opastuksella, mutta paljon on myös niitä, jotka suunnistavat väylältä toiselle omin neuvoin. Juuri nämä ”liikkuvat äänestäjät” ovat avainasemassa siinä, muodostuuko lajista pysyvä vai päiväperho.

NEUVOJA NOVIISEILLE

Lajimme on vielä nuori ja suhteellisen organisoitumaton. Siinä, missä isommilla ja vanhemmilla lajeilla on olemassa selkeät valmentajakoulutukset ja valmiit perehdyttämissuunnitelmat, joudumme me toimimaan vielä ruohonjuuritasolla ilman sen suurempia strategioita. Juuri siksi paikallisten frisbeegolfseurojen tulisi mitä pikimmin valmistautua uusien harrastajamassojen tuloon järjestämällä ylläpitämillään radoilla tutustumistilaisuuksia uusille harrastajille, alkeiskursseja ja muuta opastustoimintaa tai vähintäänkin pyrkiä yhteistyössä kuntien ja kaupunkien kanssa saamaan radoille asianmukaiset infotaulut ja opasteet, joista käy ilmi ainakin lajin perussäännöt sekä turvallisuusmääräykset.

Yksittäiset harrastajat taas voisivat ottaa asiakseen toimia mahdollisuuksiensa mukaan oppaina uusille tulokkaille. Yllätyin itse aikanani siitä avoimuudesta ja ystävällisyydestä, jota sain osakseni kokeneempien pelaajien taholta. Uusi kasvo otettiin heti mukaan porukoihin. Jos radalla näkyy uusia harrastajia, joilla tuntuu olevan alkuvaikeuksia, voi muutama perusvinkki auttaa monta askelta eteenpäin alkavalla fribaajauralla. Tietysti neuvojen tyrkyttäminen voi tuntua tungettelevalta, mutta itse olen havainnut hyväksi keinoksi aloittaa jutustelu uusien harrastajien kanssa menemällä auttamaan näitä kadonneen kiekon etsinnässä. Niitä tilanteita ei tarvitse kauheasti odotella.

VAI HALUTAANKO LAJIN EDES KASVAVAN?

Frisbeegolfin suosio ei tietenkään miellytä jokaista. Enkä nyt tarkoita lajiin jo lähtökohtaisesti kriittisesti suhtautuvia. Myös harrastajissa saattaa olla niitä, joille nykyinen suosio on aivan riittävä. Kun radat täyttyvät monen tasoisista pelaajista, ilmaantuu myös häiritseviä lieveilmiöitä. Rauhaan ja yksityisyyteen tottuneet frisbeegolfaajat joutuvatkin sopeutumaan samaan kuin pallogolfin pelaajat ja muut suosittujen lajien harrastajat – ajoittaiseen ruuhkaan.

Frisbeegolf on ollut eräänlainen boheemi eno urheilulajien perheessä. Meininki on ollut rentoa ja harrastajat moikkailevat radoilla toisiaan. Suosion myötä harrastajakunnan rakenne muuttuu väistämättä, ja mukavien tyyppien lisäksi radoilla tulee vastaan myös niitä jurpoja, jotka sotkevat paikat, pitävät älämölöä ja pöllivät löytämänsä kiekot.

Kasvussa on kuitenkin enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita. Suosion myötä ratoja syntyy lisää, välineiden valikoimat ja saatavuus paranevat ja niin edelleen. Sitä paitsi lieveilmiöille voidaan tehdä jotain. Ongelmia voidaan rajoittaa tarjoamalla uusille harrastajille sekä organisoitua että spontaania opastusta ja tietoa siitä eetoksesta, joka tähän lajiin sisältyy. Nyt on hyvä hetki aloittaa.

Kari Toivonen