Kun paikkakunnalle on saatu frisbeegolfrata, ei vielä kannata heitellä sombreroja ilmaan. Jotta radasta olisi ihan oikeasti iloa, pitää myös sen ylläpito olla kunnossa. Talkoohenki kantaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta jossain vaiheessa tarvitaan ihan kovaa valuuttaa.

En ole käynyt ihan jokaisella Suomen noin kahdestasadasta frisbeegolfradasta, mutta riittävän monella kuitenkin voidakseni pohjata käsitykseni empiirisiin havaintoihin. Niiden perusteella suurin ongelma radoilla on puutteellinen ylläpito. Huonoimmassa tapauksessa ruoho leikataan kerran kesässä, kaljatölkit ja tupakannatsat täplittävät nurmea ja korit tavoittelevat paikallisen mopojengin käsittelyn jäljiltä Pisan tornin kaltevuuskulmaa. Todettakoon heti kärkeen, että kuvituksena olevat ratakuvat eivät liity aiheeseen. Ne ovat vain palanpainikkeena ja rytmittämässä tekstiä.

Jos rata sijaitsee kunnan kannalta joutomaalla, ei sillä myöskään ole tarvetta tai resursseja aktiiviseen kunnossapitoon. Vastuu jää harrastajaporukoille itselleen. Innostus ja talkoohenki voivat riittää pitkällekin, mutta kunnollinen ruohonleikkuri ja muut tarvikkeet maksavat joka tapauksessa rahaa. Jossain vaiheessa tulee myös tarve laajentaa rataa tai peräti suunnitella kokonaan uusi ja fyrkalle olisi ihan oikeasti käyttöä.

Maksat, tai itket ja maksat…

Etsimättä tulee mieleen, että harrastajathan voisivat maksaa pelaamisestaan ja kustantaa siten ylläpidon kulut. Suhtautuminen maksullisiin ratoihin ei ole erityisen kielteinen, vaikka useimmat ovatkin tottuneet pelaamaan ilmaiseksi. Jos maksullinen rata pystyy tarjoamaan selkeästi ilmaisia ratoja paremmat puitteet, moni on valmis raottamaan kukkaroaan – mutta eivät kaikki.

Kantona kaskessa onkin kontrolloinnin vaikeus. Miten valvoa, että kaikki maksavat pelaamisestaan. Kontrollin puuttuessa vapaamatkustajien määrä kasvaa välittömästi. Ulkona sijaitsevalla frisbeegolfradalla on pakko luottaa ihmisten rehellisyyteen. Maksun välttelemisestä tuleekin monelle periaatekysymys. Kun kaikki eivät kuitenkaan maksa, miksi minun pitäisi?

Epätietoisuus valvonnan tehokkuudesta vie myös ilon pelaamisesta olit sitten maksanut tai et. Lintsaaja saa kurkkia jatkuvasti olkansa yli pelätessään tarkastusta ja maksunsa kiltisti suorittanut suorastaan toivoo, että pääsisi osoittamaan rehellisyytensä. Tunne epäoikeudenmukaisuudesta on huonointa mahdollista peeärrää.

…vai kunnian ja omantunnon kautta

Ihmisluontoa on vaikea muuttaa ja rangaistuksen pelko ei useinkaan ole toimivimpia kannustimia. Parempia tuloksia saadaan ohjaamalla ihmisten käyttäytymistä myönteisten kannustimien avulla. Frisbeegolfissa voisi pakollisen sijaan kokeilla vapaaehtoista maksua.

Pakollisuus ruokkii kapinaa ja kateutta, kun taas vapaaehtoisuus synnyttää ylevämpiä tunteita. On paljon hienompaa tuntea olevansa toimintaa tukeva mesenaatti kuin tavis, joka täyttää vain velvollisuutensa. Lahjoittajaa eivät vapaamatkustajat häiritse, nehän vain korostavat hänen asemaansa.

Vapaaehtoisuudessa on oleellista, että suoritetusta maksusta saa halutessaan jonkinlaisen merkin, jonka muut voivat nähdä. Rataa hallinnoiva seura voi teettää vaikka pinssin tai rintanapin tai kassiin kiinnitettävän tägin tms. joka kertoo lahjoituksesta. Samalla se kannustaa muitakin toimimaan samoin.  Merkin voi toki jättää ottamatta, jos kokee sen liialliseksi itsensä korostamiseksi. Radoilla, joissa maksu suoritetaan omatoimisesti, kuka tahansa ääliö voi tietysti ottaa merkin maksamattakin, mutta silloin kyse on menetetystä sielusta, jolta ei rahaa saisi kuitenkaan.

Tarjolla ikuista mainetta ja massojen ihailua

New Yorkin keskuspuistossa on vihreitä puistonpenkkejä, joissa monessa on pieni metallilaatta. Laatoissa näkyy nimiä tai muuta tekstiä. Penkin voi siis adoptoida itselleen. Puistonpenkillä rakkaustarinansa todeksi elänyt pariskunta voi kaiverruttaa nimensä laattaan, penkin voi omistaa läheisensä muistolle tai laattaan voi kaiverruttaa vaikka itse keksimänsä aforismin. Pointti on kuitenkin se, että kaupunki saa rahaa ja ihmiset aiheen olla ylpeitä.

Samaa ajatusta voisi hyödyntää myös frisbeegolfradalla, joka on tietynlainen puisto sekin. Lahjoittamalla radan ylläpitoon, sanotaan nyt vaikka 100 euroa, saisi nimilaatan esimerkiksi opastauluun ratakartan alapuolelle sijoitettavaan kunniatauluun. Kukapa ei haluaisi jäädä historiaan frisbeegolfin mesenaattina. Tietysti myös radan muut kiinteät rakenteet voisivat olla sponsorointikohteita.

Joillakin radoilla on onnistuttu myymään yksittäisiä väyliä liikeyrityksille, mutta rumat ja kirjavat muovitarrat korin yläreunuksessa tai tiiauspaikoilla ovat tyylittömiä ja niitä pitää jatkuvasti olla korjailemassa. Aikoja sitten konkurssiin menneen firman repaleinen tarra korin lipassa viestii rappiota ja epätoivoa. Siisti metallilaatta ajaa asiansa paremmin ja niitä voi olla useampiakin koria kohti.

Lisää rahoitusmalleja keksimään

Elämme jännittävää aikaa. Sosiaalinen media ja koko internet ylipäätään on synnyttänyt valtavan määrän mitä mielikuvituksellisimpia innovaatioita niin huomion herättämiseen kuin varainhankintaankin. Niin sanottu sissimarkkinointi on tämän aikakauden tuote ja toivoisinkin sen poikivan myös jonkinlaisen sissivarainhankinnan. Toisin sanoen uudenlaisia työkaluja, joiden avulla pienet urheiluseurat ja yhteisöt voivat hankkia rahaa toimintansa ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Antakaa ideoiden vyöryä katkeamattomana kymenä!

Kari ”Bast” Toivonen

Näin talven keskellä voi lämpimikseen vaikka haastaa riitaa. Ikiaikainen sytyke kunnon väittelylle on alkaa keskustella siitä, mikä on urheilua ja mikä ei.

Huvitan toisinaan itseäni aloittamalla tuttujen kanssa keskustelun urheilun määritelmästä sekä siitä, mitkä lajit ovat urheilua ja mitkä eivät. Lopputuloksen kannalta täysin hedelmätön väittely tuottaa runsaasti mieltä kiinnittäviä perusteluja urheilun määritelmäksi.

Pitääkö tulla hiki?

Urheilun määritelmää pohdittaessa yleensä mitään kiistaa ei synny lajeista, joissa suoritukseen liittyy voimakas fyysinen ponnistelu sekä paremmuuden mittaaminen kellolla, vaa”™alla tai mittanauhalla. Painonnosto on urheilua, pianonnosto ei. Myöskään pelit, joissa yksilöt tai joukkueet yrittävät tehdä enemmän maaleja tai pisteitä kuin vastustaja, eivät nostata väittelijöiden keskuudessa vastalauseiden myrskyä, kunhan pisteitä tehdessä hengästyy. Sulkapallo siis on urheilua Yatzyn pelaaminen ei.

Seuraava kategoria jakaakin sitten jo mielipiteitä. Siihen kuuluvat lajit, jotka sisältävät vaatimuksen tarkkuudesta tai taidosta, mutta sujuvat myös vähemmän atleettisilta harrastajilta. Ammuntaa – aseella tai jousella – monet pitävät urheiluna, vaikka niissä nimenomaan ei pidä hengästyä, jos haluaa pärjätä. Sen sijaan tikanheitto, biljardi, petankki ja vastaavat seurapeleistä kilpalajeiksi kehittyneet lajit saavat useimmilla kulmakarvat kurttuun. Samaan kategoriaan lankeaa monella myös frisbeegolf.

Frisbeegolfaajat – ikuisia rantapummeja”¦

Vaikka frisbeegolfia on pelattu jo yli kolmekymmentä vuotta, suurelle yleisölle on pakko joka käänteessä muistuttaa, että frisbeegolf on paitsi mainio ajanviete, myös kilpaurheilua omine ammattilaisineen. Asian toteaminen kirvottaa usein kuulijoissa epäuskoisen ynähdyksen, sillä frisbee on useimmille yhä huoltamolta tai tavaratalon leluosastolta hommattu muovilärpäke, joita viskellään kaverille tai koiralle.  Kiekkoja lojuu auringonpaisteessa virttymässä lähes jokaisen kesämökin kuistilla. Se, että sanan frisbee perään liitetään yleisesti hienomman väen harrastukseksi mielletty golf, ei riitä muuttamaan käsitystä rantapelistä. Työsarkaa on siis vielä kynnettävänä.

”¦vai sittenkin huippu-urheilijoita

Jos kuitenkin tarkastellaan frisbeegolfia aiemmin esiteltyjen premissien pohjalta, voidaan todeta sen kuuluvan useampaankin urheilun tunnusmerkit täyttävään luokkaan. Ensinnäkin harrastamiseen liittyy selkeästi fyysinen elementti, joka ei ehkä suorastaan hengästytä, mutta vaatii kuitenkin harjaantunutta kehon hallintaa. Toiseksi voittaja selviää kiistattomasti pistelaskun avulla eli mistään arvostelulajista ei ole kyse. Kaiken lisäksi frisbeegolf vaatii myös taitoa ja tarkkuutta, joten sekin vaatimus täyttyy. Frisbeegolf on siis urheilua M.O.T.

Takarivistä saattaa silti kuulua nikottelua. Samat argumentithan pätevät myös hevosenkengänheittoon, krokettiin ja mölkkyyn. Se, että lajilla on myös ammattilaisia ei sekään auta, sillä jossain täytyy olla myös hampaanharjauksen ja purukuminsyönnin ammattilaisia, sillä kaupoissa on molempien lajien nimenomaan ammattilaisille suunnattuja harrastusvälineitä –hammasharjoja ja purukumeja – joissa tuotemerkkien perässä lukee komeasti Professional.

Keskustelua voi jatkaa tai olla jatkamatta esimerkiksi siitä, onko sillä pidetäänkö frisbeegolfia urheiluna merkitystä lajin kehittymisen, medianäkyvyyden tai vaikkapa erilaisten tukien ja avustusten saamisen kannalta. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että frisbeegolf on upea laji, harrasti sitä sitten urheiluna tai ajanvietteenä. Mukavaa kevään odotusta kaikille!

Kari ”Bast” Toivonen

Frisbeegolfin alkutaival Suomessa on ollut aika vapaamuotoista ja löyhästi organisoitua toimintaa. Tähän asti se on ollutkin aivan riittävää, mutta kun harrastajia tulee jatkuvasti lisää, riittääkö nykyinen organisoitumisen aste vai pitäisikö jo ottaa askeleita ammattimaisempaan suuntaan?

Toisinaan saa kuulla pejoratiivisia kommentteja, joissa frisbeegolfin todetaan olevan hippien ja opiskelijapoikien puuhastelua. Lajin syntyseuduilla, Kaliforniassa näin on kuulopuheiden mukaan joskus ollutkin, mutta viime vuosina toiminta on muuttunut monessa mielessä hyvinkin ammattimaiseksi.

Suomessa frisbeegolfin kattojärjestönä toimii vuonna 1998 perustettu Suomen Frisbeeliitto, jolla on tätä kirjoitettaessa 17 jäsenseuraa. Liiton tehtäviin kuuluu muun muassa erilaisten SM-tason kilpailujen organisointi sekä yleinen tiedotustoiminta. Seuroissa toiminta on ymmärtääkseni varsin kirjavan tasoista mutta pääasiallisesti niiden tehtävänä on ylläpitää ratoja ja järjestää paikallisia kisoja. Joillakin seuroilla on lisäksi jonkinlaista opastustoimintaa.

Tähän asti tämä on ollut täysin riittävää, mutta harrastajamäärien kasvu saattaa johtaa siihen, että lajiliiton ja seurojen on välttämätöntä ottaa jonkinlainen askel kohti yhdenmukaisempaa ja suunnitelmallisempaa koulutustoimintaa.

SIINÄ ON VEHKEET, ÄLÄ RIKO ITTEES

Frisbeegolfin harrastamisen edellytykset paranevat koko ajan. Uusia ratoja nousee huimalla tahdilla ja kansa löytää sankoin joukoin tiensä tämän upean lajin pariin. Näennäisestä helppoudestaan huolimatta frisbeegolfissakin on asioita, jotka sitä harrastamaan rupeavan on syytä tietää. Ihan päällimmäisenä turvallisuuteen liittyvät seikat.

Seudulle ilmestynyt frisbeegolfrata sinälläänhän on vain mahdollisuus harrastaa lajia, aivan kuten jalkapallomaalit tarjoavat mahdollisuuden pelata jalkapalloa. Erona on vain se, että frisbeegolfissa troposfäärissä on  ilmalla täytetyn pallon sijaan suurella nopeudella lentäviä teräväreunaisia projektiileja. Vaikutelma on melkein sama kuin puistoon ilmestyisi yleisölle avoin jousiammuntarata.

Koska frisbeegolfia voi ryhtyä harrastamaan ilman sen kummempaa lajiin perehtymistä, näkee radoilla joskus aika hurjan näköisiä suorituksia, joita ei aina tehdä edes selvin päin. Vaikka kaikki tajuavat, ettei lehtilaatikosta nouseva jonkun firman mainospaitaan pukeutunut puistokemisti kuulu paidassa lukevan yrityksen henkilökuntaan, ovat kaikki radalla kiekkoa paiskovat mäntitkin ulkopuolisten silmissä frisbeegolfaajia ja lajin maine kärsii.

En ole nyt tässä vaatimassa suljettuja ratoja tai poliisivalvontaa, vaan alleviivaamassa, että olisi kaikkien etu, jos mahdollisimman moni lajista kiinnostunut saisi edes jonkinlaista perusopastusta.

KURSSIN KAUTTA KENTÄLLE

Monet seurat järjestävätkin jo aloittelijoille frisbeegolfkursseja, mikä on hyvä alku. Ensimmäinen liike kohti organisoidumpaa toimintaa voisi olla luoda jonkinlainen standardi tälle peruskoulutukselle. Yksinkertaisimmillaan kyse voisi olla vain yhdenmukaisen opetusohjelman suunnittelemisesta jäsenseurojen järjestämille frisbeekursseille. Opetusohjelmalla tarkoitan yksinkertaisesti listaa niistä asioista, joista uusien harrastajien kurssilla tulisi käydä läpi. Mahtava bonus olisi vielä jonkinlainen jaettava esite, jossa asiat olisi koottu yhteen.

Moni saattaa nyt olla sitä mieltä, että osaa kyllä kouluttaa noviiseja ilman mitään ohjeistustakin, mutta pointti onkin se, että tällä tavalla uusille harrastajille menevä viesti olisi kautta linjan sama. Tärkeät  asiat tulisivat varmasti kerrottua ja julkisuuteen muodostuisi lajista yhtenäinen kuva.

TULEVAISUUDEN NÄKYMIÄ

Tulevaisuuden suunnitelmissa voisi olla erityisen peruskouluttajan nimikkeen luominen. Sen saaminen edellyttäisi liiton järjestämän kurssin käymistä. Näkisin hyvänä vaatimuksena, että jokaisesta jäsenseurasta pitää löytyä vähintään yksi henkilö, joka on suorittanut peruskouluttajan kurssin. Tämä voisi sitten vastaavasti kouluttaa omassa seurassaan lisää peruskouluttajia, jolloin yhden kurssin järjestäminen riittäisi jo pitkälle.

Peruskouluttajan tulisi osata opettaa uudelle harrastajalle lajin oleellisimmat säännöt, perustiedot välineistä, heittotekniikan alkeet yleisimpiin heittoihin sekä turvallisuus- ja käyttäytymissäännöt radalla. Tarkoitus ei olisi kouluttaa vasta-alkajista mitään feldbergejä vaan ainoastaan varustaa hänet sellaisilla perustiedoilla, ettei hän ainakaan aiheuta suurta vahinkoa toisille harrastajille tai lajin maineelle ja että uuden oppiminen on hiukan helpompaa kuin pystymetsästä radalle pöllähdettäessä.

ILOSANOMAA KOULUIHIN

Yksi tärkeä kanava lajitietämyksen levittämiselle on koululiikunta. Seuduilla, joilla on frisbeegolfrata tai -ratoja, tulisi pyrkiä aktiivisesti tarjoamaan koulujen liikunnanopettajille mahdollisuutta tutustua lajiin, jotta nämä voisivat ottaa sen yhdeksi vaihtoehdoksi koulujen liikuntatunneille.

Olen itse aktiivisesti mukana amerikkalaisen jalkapallon seuratoiminnassa ja edustamani seura suorittaa jatkuvasti kouluissa opetuskäyntejä, joissa lajin perusteet tehdään oppilaille, ja siinä samassa myös opettajalle, tutuiksi. Seurojen kannattaisikin satsata parinkymmenen kiekon opetussettiin, jonka avulla koulukäyntejä voidaan jo suorittaa. Koululle 200-400 euron investointi kiekkoihin on hyvin perusteltu, jos sen avulla saadaan kaikille ruumiinrakenteille sopiva laji liikuntatuntien opetusohjelmaan.

Kaiken tässä blogissa esitettyjen hankkeiden kohteena ovat uudet frisbeegolfin harrastajat. Kokonaan oma lukunsa on edistyneempien harrastajien toiminnan kehittäminen. Näkisin kuitenkin, että harrastajapohjan kasvu synnyttää lajille akuutimpia haasteita, joihin tarttuminen on tärkeämpää. Elämme mielenkiintoisia aikoja, sillä frisbeegolf on murtautumassa jokaisen kansalaisen harrastuksissa eturiviin. Monista nyt tehtävistä ratkaisuista riippuu onnistuuko se säilyttämään asemansa.

Kari ”Bast” Toivonen

Frisbeegolfratoja tulee nykyään kuin takavuosina Volvoja Trollhättanista ja 200 radan raja ylittyy tuota pikaa. Ihan joka paikassa rataa ei kuitenkaan vielä ole, ja kysymys kuuluukin: pitäisikö seudun ensimmäinen rata suunnitella silmällä pitäen uusia harrastajia vai aktiivipelaajia?

Tämänkertainen blogikirjoitukseni vierailee hiukan naapurin tontilla, sillä tällä sivustolla blogiaan pitää ratasuunnittelun kiistaton ammattilainenkin, Jussi Meresmaa. Toissa viikonloppuna radalla näkemäni ilmiö herätti kuitenkin ajatuksia, jotka saivat minutkin tarttumaan näppäimistöön aiheen tiimoilta.

Olin nimittäin heittelemässä SM-kisojen jäljiltä mainiossa kunnossa olevalla Lausteen radalla ja edelläni kierrokselle lähti perhe, jossa isä ja noin 10-12-vuotiaat poika ja tytär heittelivät kukin omaa frisbeegolfkiekkoaan. En tiedä oliko kyseessä ensimmäinen tutustuminen lajiin, mutta 131 metrisen ykkösväylän tahkoaminen parinkymmenen metrin pituisilla heitoilla kesti kolmikolta lähemmäs kymmenen minuuttia ja paperilehtiöön tuli varmasti  kaksinumeroisia tuloksia. Ei tarvitse olla selvänäkijä ennustaakseen, että kierros ei kestäisi 21 väylää.

YHTÄ KÖYTTÄ ERI SUUNTIIN

Kuten monessa muussakin lajissa, harrastajakunta jakautuu karkeasti satunnaisiin ja aktiivisiin pelaajiin, mutta siinä missä salibandyn puulaakijoukkueille ja liigapelaajille kelpaa suunnilleen samanlainen kaukalo, on frisbeegolfissa aloittelijan ja huippupelaajan radoissa paljonkin eroa. Ja aloittelijaksi lasken myös lajia satunnaisesti ajanvietepohjalta harrastavat.

Aloittelijoille parhaiten soveltuva rata koostuu lyhyehköistä esteiltään selvärajaisista väylistä, joissa aloituspaikka ja päätepiste on helppo hahmottaa ja joissa kiekkoja ei tarvitse kaivella umpimetsästä aluskasvillisuuden keskeltä. Edistyneempi pelaaja taas haluaa radaltaan haastavuutta. Ahtaat puukujat, suuret korkeuserot ja epäonnistumisesta rankaisevat riskinottoväylät ovat suurinta herkkua. Liikkeellä on siis kaksi tarpeiltaan hyvin erilaista ryhmää, jotka molemmat ovat frisbeegolfin leviämisen ja kehittymisen kannalta yhtä tärkeitä.

Täällä ruuhka-Suomessa lyhyen matkan säteellä löytyy ratoja niin ensi askeleita lajin parissa ottaville kuin himoheittelijöillekin. Aiemmin mainitsemani Lausteen proradalla kiertävä perhe olisi voinut valita jonkun Turun lähialueen monista Laustetta helpommista radoista, mutta tilanne on aivan toinen kasvukeskusten ulkopuolella, jossa rata saattaa olla ainoa kymmenien, ellei jopa satojen kilometrien säteellä.

PUTTI MUKIIN JA 13 KORTTIIN

Jos frisbeegolfista kiinnostunut päättää omin päin lähteä kokeilemaan lajia, ensimmäisellä kierroksella syntyvä vaikutelma ratkaisee paljon. Tahkoaminen pitkälle edistyneiden pelaajien tarpeisiin suunnitellulla radalla tappaa helposti monen orastavan kiinnostuksen.

Olen ensikertalaisia lajiin tutustuttaessani huomannut, että jos yksittäisen väylän tulos alkaa olla enemmän kuin kuusi, harva muistaa enää heittojensa määrää kiekon solahtaessa viimein ketjujen syleilyyn. Tuloksia ei tietenkään ole pakko merkitä ylös, mutta samalla hommasta katoaa mielekkyys. Muovilätyn paiskominen nurmella ilman mitattavaa tavoitetta on yhtä jännittävää kuin tyhjällä kupongilla lottoaminen.

Vasta-alkajalle yksikin melkein par-tulos ensimmäisellä kierroksella saattaa olla se ratkaiseva kipinä, joka sytyttää roihun. Vaikka suurin osa kierroksesta onkin vielä aikamoista rimpuilua, yksittäinen onnistuminen osoittaa, että tästähän voi tulla jotakin. Tuntemattoman Sotilaan Asumaniemeä lainatakseni :”Hei tsiigatkaa kundit! Mä osasin!” Olen todistanut useita tapauksia, joissa tutustumiskierrokselta on ajettu suoraan lähimpään urheiluliikkeeseen kiekko-ostoksille.

ENÄÄ KOLME HOLARIA JA ENKKA PARANEE

Osa harrastajista jää suosiolla tasolle, jolla satunnainen kiertäminen helpolla radalla riittää mainiosti ajanvietteeksi, mutta monelle lajista muodostuu suoranainen intohimo. Ajan myötä taitoa karttuu ja vielä hetki sitten haasteita tarjonnut alueen ainoa rata muuttuu liian helpoksi. Kun oman ennätyksen parantaminen edellyttää jo holareita, rata alkaa olla kutakuinkin loppuun pelattu. Vaarana on jälleen lupaavasti syttyneen kipinän sammuminen.

Edistyneempien harrastajien kiinnostuksen säilyttäminen on yhtä tärkeää kuin aloittelijoiden innostuksen sytyttäminen, sillä juuri tästä ryhmästä löytyvät ne puuhamiehet ja -naiset, jotka perustavat seuroja, rakentavat talkoilla ratoja ja ylläpitävät kilpailutoimintaa. Miten siis yhdistää näiden kahden ryhmän sovittamattomilta vaikuttavat intressit?

VAIHTOEHTOISET TIIT

Silloin, kun alueelle perustetaan ensimmäistä frisbeegolfrataa, toimiva ratkaisu voisi olla suunnitella väylille pallogolfin tapaan erilliset tiiauspaikat aloittelijoille ja edistyneille harrastajille. Näin sama rata voi palvella molempia ryhmiä sekä tarjota aloittelijoille mahdollisuuden kehittyessään jatkaa pelaamista samalla radalla. Tosin suomalaisen luonteenlaadun tuntien, heittäminen amatööritiiltä voi olla monelle kova pala, pitäväthän useimmat itseään keskimääräistä parempina autoilijoinakin.

Vaihtoehtoisia aloituspaikkoja onkin näkynyt muutamilla radoilla, mutta usein niitä on vaikea tunnistaa heittopaikoiksi. On tärkeää merkitä vaihtoehtoiset tiit yhtä selkeästi kuin normaalit avauspaikat – sekä maastossa että ratakartalla. Ensi kertaa radalle saapuva ei välttämättä osaa etsiä orpona keskellä rataa lojuvaa tekoruohomattoa tai tolppaa ja ymmärtää sen olevan aloittelijalle suositeltavampi heittopaikka. Jos missään ei ole mainintaa amatööritiistä, noviisi astelee helposti muiden mukana samalle heittopaikalle, josta konkaritkin kiskovat kiekkoa maisemaan.

MALLIA MINIGOLFISTA?

Toinen mieleen nouseva vaihtoehto olisi yhdistelmärata, eräänlainen kompromissi, jossa on sekä helppoja että hankalampia väyliä. Esimerkkinä tästä ratkaisusta toimivat toisen golf-päätteisen lajin, minigolfin radat. Niillä ensimmäinen väylä on yleensä suora ja esteetön, mutta väylät tiukentuvat mitä pidemmälle radalla edetään. Loppupään väylät ovatkin minigolfissa jo aikamoisia esteratoja.

Tällaisella radalla aloittelija pääsee nopeasti pirkkojen makuun helpoilla osuuksilla ja vaikeammat väylät tarjoavat haastetta vielä pitkäksi aikaa. Jos ihan yltiöpäisiksi äidytään, niin radan voisi vielä suunnitella siten, että kukin väylä vaatisi hiukan eri tyyppisiä heittoja. Ensimmäisen viivasuoran väylän jälkeen kakkosella vaaditaan loivaa hysseä, kolmosella loivaa annukkaa tai kämmenheittoa, seuraavilla kulmat jyrkkenevät, jollakin pitää heittää upsilla yli puiden ja niin edelleen. Ihan joka maastoon tällaista ”koulutusrataa” ei pysty rakentamaan, mutta harkitsemisen arvoinen ratkaisu se on silloin, kun radan rakentamiseen on annettu taysin vapaat kädet.

ILMAN ALOITTELIJOITA EI OLE AKTIIVEJAKAAN

Ratoja paikkakunnille puuhaavat tahot ovat usein lajia aktiivisesti harrastavia ja omat alkuhankaluutensa jo taklanneet. Silloin haaveissa on saada seudulle mahdollisimman haastava rata omiin tarpeisiin. Ajatus on ymmärrettävä, mutta lyhytnäköinen. Kannattaa muistaa, että ilman aloittelijoita ei ole hardcore-harrastajiakaan, ja kovakätisinkin kiekkolinko on joskus ollut parinkymmenen metrin banaanikaaria kiskonut noviisi. Kaikista ei edes tule erityisen taitavia frisbeegolfaajia, mutta nauttivat silti lajin harrastamisesta. Heitäkin tarvitaan, onhan yksi argumenteista uusia ratoja anottaessa nimenomaan se, että lajia voivat harrastaa kaikenikäiset ja -tasoiset heittelijät. Mahdollisimman laaja harrastajapohja takaa sen, että uusia, entistä hienompia ja jännittävämpiä ratoja rakennetaan.

Kari ”Bast” Toivonen

Harrastamisen edullisuus on yksi tärkeimmistä frisbeegolfin suosion selittäjistä. Kiekot ovat varsin edullisia ja itse pelaaminen suorastaan ilmaista, mutta kuinka kauan? Ajatuksia maksullisista radoista on heitetty jo ilmaan. Tämänkertainen blogini pureutuu maksullisten ratojen mahdollisuuksiin ja uhkakuviin.

Pelaaminen viimeisen päälle trimmatulla kentällä on nautinto.

Pelaajan paratiisi…

Frisbeegolfratoja putkahtaa eri puolille maata kuin sieniä sateella, jota ilmiötä en tosin ole itse koskaan ollut todistamassa, mutta näin sienien kerrotaan lisääntyvän. Uusista pelipaikoista huolimatta näköpiirissä voi olla tilanne, jossa radoilla yksinkertaisesti on niin ruuhkaista, että pelaaminen voi muuttua jonottamiseksi. Ruuhkien lisäksi harrastajamäärien kasvu lisää ratojen kunnossapidon tarvetta, asia, joka jo nykyäänkin on monella paikkakunnalla pahasti retuperällä.

Ratkaisuksi on tarjottu maksullisia ratoja, joissa kierros- tai kausimaksua vastaan on tarjolla ammattimaisesti suunniteltu, hyvin ylläpidetty ja tarkasti valvottu frisbeegolfrata. Ruoho on aina leikattu, heittopaikat ja korit ovat tip top -kunnossa, väylillä ei heilu ylimääräistä, sinne kuulumatonta porukkaa ja opasteet neuvovat selkeästi väylältä toiselle. Paikalla olisi mahdollisesti vieläpä myynnissä virvokkeita sekä kiekkoja ja muita välineitä. Kuulostaa erinomaiselta, eikö totta?

Mikään ihmisen tekemä ei kestä luonnossa ilman ylläpitoa.

…vai köyhien kyykytin

Merkittävin tekijä maksullisten ratojen vaikutusten arvioinnissa on hinta. Missä kulkee hardcore-harrastajien kipukynnys ratamaksun suhteen ja missä on se alaraja, jolla vielä saavutetaan toivotunlaista pelaajakunnan jakautumista. Toisin sanoen, millä hinnalla osa pelaajista siirtyy maksullisille, mutta osa jää silti pelaamaan maksuttomille radoille. Kysynnän ja tarjonnan laistahan kaikessa on loppujen lopuksi kysymys. Ainakin teoriassa optimaalinen tilanne saavutettaisiin silloin, kun harrastajakunta jakautuisi tasaisesti maksullisille ja ilmaisille radoille.

Harrastajakunnan jakautuminen pitää etujen lisäksi sisällään myös uhkan lajin muuttumisesta kahden kerroksen väen urheiluksi. Huonoimmassa tapauksessa meillä on huippuhienoja ja kalliita maksullisia ratoja sekä huonokuntoisia, ilmaisia ratoja, joissa rehottavat niin ruoho kuin vandalismikin. Tähän asti radoilla järjestystä pitäneet aktiiviharrastajat pakenevat uusien harrastajien kansoittamilta yleisiltä radoilta omiensa joukkoon maksullisille radoille ja julkisilla radoilla astuvat voimaan viidakon lait.

Valitettava tosiasia nimittäin on, että ihmisten suhtautuminen ilmaisiin palveluihin muuttuu olennaisesti, kun tarjolle tulee maksullisia vaihtoehtoja. Jokainen on varmasti huomannut, että ”yhteistä omaisuutta” ei omista kukaan, joten sitä voi kohdella miten tahansa. Julkista terveydenhuoltoa pidetään huonompana kuin yksityisiä lääkäritaloja, vuokratalojen rappukäytävissä piirretään hässäkänkuvia seiniin ja niin edelleen.

Ennustaja saa paikan

Ensimmäiset maksulliset radat on jo perustettu, ja lisää on varmasti tulossa. Nyt tarvittaisiin ennustajanlahjoja, jotta voisi kertoa, mikä niiden vaikutus on lajin harrastajakuntaan. Henkilökohtaisesti saattaisin olla hyvinkin kiinnostunut maksamaan pelaamisesta, jos vastineeksi saisi varmasti miellyttävän pelikokemuksen, mutta toisaalta minua huolestuttaa, näivettääkö maksullisuus lajin pienen piirin näpertelyksi.

Ottakaa kantaa. Visionääreille on nyt tilausta, sillä frisbeegolf on pian tilanteessa, jossa pitää tehdä kauaskantoisia valintoja. Mihin suuntaan lajia halutaan viedä? Jatketaanko alkuperäisellä, rennon hipahtavalla linjalla ja annetaan asioiden tapahtua omalla painollaan vai ryhdytäänkö tekemään frisbeegolfista taloudellisesti kannattavaa bisnestä vai jotain siltä väliltä?

Kari ”Bast” Toivonen