Blogissani tällä kertaa huomioita ja havaintoja puttaamisesta. Tarinointia onnistumisen ja epäonnistumisen hämäriltä rajamailta.

Blogipalstani on ollut pitkään vailla uusia päivityksiä, sillä tuntuu kuin olisin jo käsitellyt kaikki aiheet, joihin minulla on jotain sanottavaa, mutta nyt, kun oikein asiaan paneuduin, löysin kuin löysinkin jotain kommentoitavaa. Nimittäin puttaaminen puhuttaa aina.

Jokaiselle lajia harrastaneelle on varmasti käynyt selväksi, että kaikista frisbeegolfissa vastaan tulevista tilanteista eniten hermoja koettelee hetki, jolloin pelaaja kohdistaa katseensa koriin ja valmistautuu puttaamaan. Vaikka takana olisi häikäisevä draivi tai luonnonlakeja uhmaava lähestymisheitto, vasta putti määrittäisi menikö väylä hyvin vai huonosti. Mikään ei syö pelinautintoa tehokkaammin, kuin helpon putin missaaminen huippusuorituksen jälkeen. Juuri putin merkityksellisyys tekee siitä suhteettomasti vaikeamman suorituksen kuin se todellisuudessa fyysisesti tai teknisesti onkaan.

Kaikki möhlivät putteja – ihan kaikki

Muutamien metrien putteja tunaroivat yhtä lailla maailman kovimmat huiput kuin sunnuntaipelaajatkin, mikä on tavallaan aika lohdullista. Myös syyt puttien epäonnistumisiin ovat yleensä samat ja aika usein ne löytyvät korvien välistä. Puttaaminen fyysisenä suorituksena ei nimittäin ole kovin vaativa, sillä kuka tahansa pystyy heittämään alle 200-grammaista muovikiekkoa sen 2–10 metriä, jolle välille suurin osa puteista sijoittuu.

Omakohtaisena kokemuksena voin todeta useimpien puttimokieni johtuvan puutteellisesta valmistautumisesta. Ajatukset ovat jossain muualla, menneessä tai tulevassa, jolloin jotain helposti unohtuu. Heittoasento voi olla huono, tähtäys puolittainen, takajalka ei ponnista tai saatto jää lyhyeksi. Huonon valmistautumisen syynä on useimmiten ylimielisyys tai kiire.

Annan esimerkin elävästä elämästä. Syvältä metsän siimeksestä, ahtaasta paikasta suoritettu pelastautumisheitto liidättää kiekon parin metrin päähän korista. Jäljellä on enää lyhyt putti. Se ei enää voi olla temppu eikä mikään, sillä äskeinen lähestymisheittohan oli maailmanluokan suoritus. On siis aivan turha miettiä sen paremmin heittoasentoa tai tähtäystä ja kiekkokassinhan voi pitää olalla. Ja niin vain tulee todistetuksi, että osuu se kiekko alarautaan kahdestakin metristä.

Ruuhkaisilla radoilla taas omaa vuoroaan odottavien pelaajien luoma paine yllyttää hosumaan oman putin kanssa. Odottelevien pelaajien ei tarvitse edes näyttää kärsimättömiltä. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että sinä olet se tulppa, jonka takia linja seisoo, riittää sotkemaan keskittymisen. Sisäisestä tarkistuslistasta tulee helposti skipattua muutama kohta ja taas kolistellaan rautoja.

Ilon kautta onneen

Toisinaan putin merkitys kasvaa omassa päässä niin suureksi, että epäonnistumisen pelko saa vallan. Silloin ajatuksiin nousee helposti vääränlaisia mielikuvia. Jos ajattelee epäonnistumista, epäonnistuu. Tätä tapahtuu muissakin heitoissa. Joku neropatti on todennut, että aivomme eivät ymmärrä negatiivisia suggestioita. Toisin sanoen, jos pyrkii hokemaan itselleen “älä heitä puuhun, älä heitä puuhun”, aivot ymmärtävät siitä vain loppuosan “heitä puuhun”.  No, totta tai tarua, mutta aika usein käy juuri niin, että se tapahtuu, mitä pyrkii välttämään. Ehkä on kaiken varalta viisaampaa yrittää onnistua kuin välttää epäonnistumista.

Omakohtaisena oppimistapahtumana tästä aiheesta voin pitää vaikkapa tämän kesän viimeisen viikkokisamme viimeisen väylän viimeistä heittoa. Vajaan kolmen metrin puttiin valmistautuessani aloin miettiä heiton eeppisiä mittasuhteita. Tähän se sitten päättyy. Tämä on viimeinen heitto. Miten noloa olisi päättää kausi tältä matkalta möhlittyyn puttiin. Millaisia ramifikaatioita sillä olisi koko loppuvuoteen. Tarvitseeko jatkaa?

Ratkaisuja, onko niitä

Jälleen kerran on todettava, että puhun vain omasta kokemuksestani, mutta uskon, että ratkaisut ovat yhtä universaaleja kuin virheetkin. Ei yllättäne ketään, että ylimielisyys paranee nöyryydellä, huolimattomuus huolellisuudella ja kiireen saa kuriin kiireettömyydellä. Vaikeampaa onkin sitten soveltaa näitä teesejä käytäntöön.

Omalla kohdallani lääke kaikkiin on sama – kunnollinen puttirutiini. Rutiinilla tarkoitan nyt tiettyä toimintamallia, joka toistuu samanlaisena ennen jokaista puttia. Huippupelaajien puttaamista katsellessa huomaa, miten useimmilla on oma tunnistettava puttaamista edeltävä rutiininsa.

Hyvä puttirutiini pakottaa rauhoittamaan tilanteen, auttaa muistamaan kaikki oleelliset heittoon vaikuttavat tekijät, visualisoimaan onnistuneen suorituksen ja sulkemaan häiriötekijät ulkopuolelle. Onnistumisten myötä puttirutiiniin tarttuu myös itseluottamusta kasvattavia aineksia.

Lopuksi pieni vinkki

Tämän jo aivan liian pitkän blogikirjoituksen lopuksi ajattelin jakaa yhden pienen puttivinkin, joka ainakin minulla on toiminut käsittämättömän hyvin. Olen aina ollut ihan kohtuullinen puttaaja, mutta tänä kesänä oli pitkä jakso, kun kattini oli aivan puteissa. Loppukesästä katsoin mielenkiintoisen videon, jossa verrattiin pallogolfin ja frisbeegolfin puttia, ja se avasi puttijumini.

Pallogolfissa pelaajat ennen puttia usein ottavat askeleen taaksepäin ja tekevät täydellisesti puttisuoritusta imitoivan liikkeen mailallaan, mutta ilman palloa. Sitten he ottavat askeleen eteenpäin ja tekevät saman suorituksen  pallon kanssa. Frisbeegolfissa tämä on vaikeaa, koska kiekko on koko ajan kädessä. Monet toki pumppaavat kädellään kohti koria, mutta liikerata ei ole aito, koska heittoliikkeen on pysähdyttävä ennen kiekon irrotusta ja moni heiton onnistumiseen vaikuttava tekijä jää harjoittelematta. Yksi yleinen syy alarautaputteihin on vajaaksi jäävä saatto.

Ratkaisu tähän oli yksinkertaisuudessaan typerryttävä. Teepä heittoliike ilman kiekkoa, tyhjällä kädellä ja anna sormien aueta, käden saattaa ja jalan ponnistaa täsmälleen samoin kuin tekisit oikeasti putatessasi. tee se muutamaan kertaan ja kuvittele kiekon lentorata koriin asti. Ota sitten kiekko toisesta kädestä heittokäteen ja suorita putti. Toimii kuin proverbiaalinen junan saniteettilaitos.

Kuvat: ©Kari Toivonen

Pääsin viime kesänä toteuttamaan unelmani frisbeegolfin pelaamisesta Yhdysvalloissa, joten ajattelin kirjoittaa muutaman rivin kokemuksistani lajin emämaan radoilla näin vuoden pimeimpien hetkien piristykseksi.

Olen käynyt USA:ssa kyllä aiemminkin frisbeegolfharrastukseni aikana, mutta jostain syystä kiekkojen ujuttaminen muutenkin painavien pakaasien joukkoon ei ole tuntunut mielekkäältä. Tänä kesänä olin kuitenkin päättänyt tehdä pitkäaikaisesta haaveestani totta. Vuokraisin auton ja ajelisin paikallisille fribaradoille, ottaisin iisisti, heittelisin rundeja sekä nauttisin kotimaisemista poikkeavasta floorasta ja faunasta.

Pohjatyöt kuntoon

Hyvissä ennen matkaa aloin tutkia, millaisia mahdollisuuksia fribaturismiin kohdealueellamme olisi. Majoituspaikkamme sijaitsi Washington D.C.:n lähistöllä Virginian osavaltiossa ja vilkaisu pdga.comin rataluetteloon kertoi, että noin tunnin ajomatkan sisällä ratoja olisi pitkälti toistakymmentä.

Tässä vaiheessa varsinainen työ kuitenkin vasta alkoi, sillä ratojen näennäisestä tiheydestä huolimatta etäisyydet USA:ssa ovat pitkiä ja aikaa rajallisesti. Varaa aivan turhiin reissuihin ei siis olisi. Osasta ratoja saatavissa olevat tiedot olivat nimittäin joko puutteellisia tai vanhentuneita ja vaarana olisi päätyminen radalle, joka on joko lakkautettu tai muuten puitteiltaan vähemmän houkutteleva. Yksikin tosi houkuttelevan tuntuinen listallani ollut rata jäi pelaamatta, kun kuulin paikallisilta, että keskikesällä kyseinen rata on kuiva kuin autiomaa, ohdakkeiden peitossa ja kirsikkana kakun päällä omaa lisäksi elinvoimaisen käärmekannan.

Discgolfcoursereview.com-sivustolla on useimmilta radoilta ratatietojen lisäksi sekä valokuvia että käyttäjien kommentteja, joista tuoreimpia lukemalla voi saada käsityksen radan nykytilasta. Valitsin toiveikkaasti kymmenkunta rataa, jotka sijoitin kiinnostavuusjärjestykseen, tulostin ratakartat ja suunnittelin Google Mapsillä mutkattomat ajoreitit radoille. Sitten vain läjä tärkeimpiä kiekkoja kapsäkkiin ja reissulle!

Hikeä pukkaa

Paikan päällä pilviä alkuperäisen suunnitelman ylle kasasi se, ettei pilviä juurikaan ollut. Nimittäin Washingtonin alueella lämpötila nousi reilusti päälle 100 Fahrenheitin eli hellettä oli yli 40°C. Suomalaisellehan se ei ole kuin huonosti lämmitetty sauna, mutta kiessille lähtiessä piti kylpeä aurinkovoiteessa ja roudata pullotolkulla Gatoradea messiin. Toisaalta, saipahan ainakin heitellä rauhassa, sillä paikalliset pysyivät tiukasti sisällä ilmastointilaitteidensa toimintasäteen piirissä.  Sitä paitsi, kun tänne asti on tultu, saa taivaalta tulla vaikka meteoriitteja. Minähän lähden radalle.

Aavaa preeriaa – Franklin Parkissa oli tilaa heitellä.

Franklin Park

Ensimmäinen kohteeni oli Franklin Parkin rata Purcellvillessä. Avaran puiston hyvinhoidetut nurmet kutsuivat seireenien lailla kotimaan metsäradoilla kantoihin kompuroimista vihaavaa fribaturistia. Fasiliteetit olivat muutenkin kohdallaan, sillä retkipöytiä ja ”bajamajoja” oli reitin varrella tasaisin välimatkoin.

Jokaisella radan 18 väylästä valittavana oli kolme eri tasoista tiitä sekä vielä kaksi koria, kaikkiaan siis kuusi vaihtoehtoista väylää. Lisäksi lähes kaikilla väylillä kolme aloituspaikkaa olivat myös leveyssuunnassa hiukan eri kohdissa, joten variaatiota syntyi paitsi pituuden myös erilaisten reittivalintojen suhteen.

Väylät olivat melko avoimia, etenkin etuysillä, takaysillä oli sitten tarjolla hiukan tiukempia rettejä. Kokonaisuutena Franklin Park oli mieluisa kokemus ja kävinkin siellä kaikkiaan kolmena eri päivänä.

Franklin Parkissa ei pääse tulemaan hätä käteen, sillä siitä selviää käden käänteessä.

Bull Run Park

Bull Run Parkin frisbeegolfrata Manassasissa, niin ikään Pohjois-Virginiassa, sijaitsee valtavan puistokompleksin osana pienen vesihuvipuiston vieressä. Todella tiiviisti sommitellut 18 väylää on saatu mahtumaan aika pieneen metsikköön. Onneksi käydessäni siellä paikalla ei ollut kuin pari muuta ryhmää, muussa tapauksessa kiertäminen olisi voinut muodostua hankalaksi, sen verran limittäin ja lomittain väylät radalla kulkivat.

Bull Run Parkissa pääsin yhteyteen lajin hippijuurien kanssa.

Rata oli periaatteessa maksullinen eli käytössä oli ns. honor system. Toisin sanoen pelimaksun maksaminen oli jokaisen omantunnon varassa. Metallitolpan päällä oli teline, jossa oli kirjekuoria, joihin kahden dollarin pelimaksu sullottiin. Kuoren päälle raapustettiin pelaajien nimet, jonka jälkeen se sujautettiin metallitolpan kyljessä olevasta aukosta tolpan sisään.

Rata on alusta loppuun harvassa lehtipuumetsässä ja radat ovat hyvin pitkälti toistensa kaltaisia. Väylien keskipituus oli noin 60 metriä, joten drivereitä ei tarvinnut juuri kassista nostella. Kiersin kaksi rundia parin paikallisen, varsin omalaatuisen hipin kanssa ja ihan mukavaa oli, mutta yksi käynti täällä riitti.

Burke Lake Parkin maiseman perusteella Tarzan olisi voinut ilmaantua paikalle milloin tahansa.

Burke Lake Park

Seuraava kohde oli Burke Lake Park Fairfax Countyssä. Paikoin lähes viidakkoa muistuttavat puitteet toivat mieleen Tarzan-elokuvat. Korkeiden lehtipuiden lehvästöt siivilöivät upeasti auringonvaloa niin, että kuumalla helteelläkin oli miellyttävää pelata. Jälleen paikallinen harrastaja toimi oppaana tällä kauniilla radalla. Vaikka väylät kulkivat pääosin metsässä, mitään hirveän ahtaita rännejä ei radalla ollut. Muutama avoimempi väylä rytmitti heittelyä sopivasti.

Ratamerkinnät olivat aivan tiptop ja kaiken kruunasi suomalaisittain eksoottiselta vaikuttava luonto. Väylien keskipituus Burke Lake Parkissa oli 70-80 metriä eli minun tasoiselleni heittäjälle juuri sopiva. Ainoa pieni miinus radalle tuli siitä, että väylille harhautui aika ajoin satunnaisia puiston käyttäjiä, jotka eivät olleet huomanneet suhteellisen selviäkään opasteita, joissa varoitettiin alueella olevasta frisbeegolfradasta.

Kyllä se Amerikan ratakin forea tottelee.

Bluemont Park 

Neljäs ja viimeinen ratavierailukohde oli Arlingtonissa, Washington D.C.:n kupeessa sijaitseva Bluemont Park. Nimensä mukaisesti tämäkin rata sijaitsi puistossa. Rata muistutti hieman Burke Lake Parkia, mutta väylät olivat avoimempia. Ratamerkinnät olivat paikoin hiukan sekavia ja väylillä oli joskus vaikea saada selville mihin koriin pitäisi yrittää. Tiiauspaikkoja oli kartan mukaan kolme ja korin paikkojakin piti olla peräti neljä, joista kahdella oli kori pystyssä. Merkintöjen vajavaisuuden ja älyttömän kuumuuden vuoksi väyliä tuli heiteltyä vähän miten sattui.

Tämä yhdeksänväyläinen pikku rata oli muuten todella viihtyisä ja jos aikaa olisi ollut enemmän, tänne olisi voinut tulla viileämmällä kelillä uudestaan. Muutamia todella hienoja väyliä mahtui mukaan ja  fasiliteetit, kuten wc:t ja grillikatokset sun muut olivat täälläkin kunnossa. Kaikin puolin kelpo rata.

Langat yhteen

Kaiken kaikkiaan kokemukset Amerikan mantereella pelamisesta olivat positiiviset. Jos kuumuuden ja hieman erilaisen luonnon jättää huomioimatta, tilanne ainakin Virginiassa oli suhteellisen samankaltainen kuin Suomessakin eli radat vaihtelevat paljon toisistaan varustelutason, ylläpidon ja vaikeusasteen suhteen, ratakarttojen saatavuus on kirjavaa ja toisinaan paikalle löytäminenkin voi tuottaa päänvaiva – aivan kuten Suomessakin. Onneksi paikalliset harrastajat olivat äärimmäisen ystävällisiä ja avuliaita, mikä teki retkestä unohtumattoman kokemuksen.

Kari “Bast” Toivonen

Moni luulee, että tuloksia voi parantaa vain oppimalla heittämään pidemmälle ja tarkemmin. Varsinkin harrastuksen alussa, kun ollaan jo hiukan opittu perustekniikoita, tulee vaihe, jossa tulostaso jämähtää paikalleen. Silloin voi joko ruveta treenaamaan ihan tosissaan tai lukea tämä artikkeli.

Ahkera harjoittelu on tietysti fiksu tapa kohentaa taitojaan, mutta nekin, jotka haluavat vain pelata frisbeegolfia ajanvietteenä, voivat saada pienempiä numeroita tuloskorttiin helposti ja vaivattomasti. Nimittäin ajatuksen voimalla! Eikä kyse ole nyt mistään paranormaaleista ilmiöistä vaan siitä, että kannattaa pysähtyä hetkeksi miettimään ennen jokaista heittoa.

Olen pannut merkille seuratessani satunnaisia harrastajia, kuinka monella pelaajalla on järjetön kiire päästä kiekostaan eroon. Seuraavalle heittopaikalle lompsitaan edelliseltä ja enempää miettimättä kiekko sinkautetaan optimistisesti korin suuntaan, vaikka se sijaitsisi selkeästi niin kaukana, ettei se edes onnekkaasti tornadon avustamana jaksaisi sinne saakka. Yleensä kiekko päätyykin tavoitteen kannalta ei-toivottuun paikkaan.

Jos ajattelee tyypillistä aloittelijaystävällistä puistorataa, jossa väylien pituudet ovat reilusti alle 100 metriä, ja pelaajaa, joka pystyy heittämään frisbeegolfkiekkoa sanotaan vaikkapa vain 50 metriä edes suunnilleen haluttuun suuntaan, tuntuu lähes mahdottomalta, etteikö näillä premisseillä enintään kolmonen joka väylältä olisi silkkaa realismia. Ainakin pitäisi olla.

Päätä, mitä yrität ja yritä, mitä päätit.

Aloituspaikalla kannattaa rauhassa hahmottaa kokonaiskuva edessä olevasta väylästä. Mitä kautta on helpointa yrittää korille hallitsemillasi heittotavoilla. Jos kori on kauempana kuin minne jaksat heittää, on turha toivoa ensimmäisellä heitolla ihmettä ja väen vängällä pitää koria tähtäyspisteenä.  Sen sijaan on syytä valita väylän varrelta mahdollisimman riskitön paikka, josta seuraava heitto olisi kaikkein helpointa suorittaa ja yrittää heittää avausheitto sinne. Kun päätös on tehty, pysy siinä ja yritä tehdä niin kuin olet päättänyt.

Moni aloittaa kaikki väylät säännönmukaisesti driverilla, vaikka joskus järkevintä olisi heittää ensimmäinen heitto midarilla tai jopa putterilla. Hitaampi kiekko on helpommin hallittavissa ja joillakin väylillä se pidempi heitto voikin tulla vasta toisena. Jos seuraat kokeneimpia pelaajia, huomaat, että he heittävät lähes kaikki alle sadan metrin avauksensa hitaammilla kiekoilla.

Petaa itsellesi helppo putti

Laiskuus kiekkovalinnassa on yksi pahimmista synneistä lähestymisheitoissa. Moni aloittelija tai ajanvieteheittäjä poimii driverin maasta ja heittää seuraavan heiton välittömästi samalla kiekolla. Nopea driver liitää helposti ohi kohteen ja hitaassa vauhdissa se kaartaa vielä korostetummin oikeakätisellä vasemmalle. Turvallisin lähestymiskiekko on putteri, sen kanssa syntyy vähiten vahinkoa, jos tähtäys ei ole ihan kohdallaan.

Hyvä lähestymisheitto petaa helpon putin. Se on hyvä pitää mielessä siinä vaiheessa, kun kori alkaa siintää silmissä. Jälleen kerran hätäilystä on pelkkää haittaa. Kannattaa muistaa, että lähestymisheitossa tähtäyspisteenä ei ole itse kori, vaan järkevintä on heittää kiekko hieman korin oikealle puolelle, jos oikeakätisenä lähestyt rystypuolen heitolla. Kiekko kaartaa lopussa vasemmalle ja jatkaa vielä maahan osuttuaankin kiertymistä samaan suuntaan.

Tarja pitää putin koossa

Puttitilanteessa hosuminen tuottaa iloista metallin helinää alaraudassa, mutta heittäjän naama ei tästä kolinasta ole messingillä. Niin lyhyttä puttia ei olekaan, ettei siihen kannattaisi keskittyä huolella. Puttaaminen koostuu monesta pienestä asiasta, joista jokaisen on syytä olla kohdallaan. Yleensä epäonnistuminen juuri putissa harmittaa eniten, onhan kori jo ihan vieressä, eikä sen saavuttaminen ole enää fysiikasta kiinni. Muutaman metrin jaksaa jokainen heittää.

Yleinen virhe vähemmän heittelevillä on yrittää lyhentää putattavaa etäisyyttä kurkottelemalla kohti koria. Heittoasento ei ole erityisen tasapainoinen ja samalla tulee eliminoineeksi koko kropan pois heittosuorituksesta. Kaikki kiekkoon siirtyvä voima lähtee vain eteenpäin kurottuneen käden ranteesta, ja jos matka on vähänkään pidempi, kiekko ei välttämättä lennä edes korille asti.

Paljastan nyt tässä oman, ehkä hiukan hassunkin mantrani, jonka käyn läpi ennen jokaista puttia. Se on nimittäin TARJA. Kirjaimista muodostuu hyvä muistilista. T niin kuin tähtäys muistuttaa, että valitsen tähtäyspisteen hiukan keskitolpan oikealta puolelta. A niin kuin asento taas saa muistamaan, että heittoasennon pitää olla tasapainoinen. R niin kuin rentous vaatii pitämään mielessä, että suorituksen pitää tulla pakottamatta. Viimeinen tavu JA taas viittaa jalkoihin, jotta muistan siirtää painon etujalalle takimmaisella jalalla ponnistamalla.

Viimeinen vinkki on tässäkin se, että päätä mitä yrität ja pysy päätöksessäsi. Usein näkee suupaisuja, joissa yritetään samalla kertaa ottaa riski ja pelata varman päälle. Periaatteessa haluttaisiin yrittää putata koriin, mutta jokin osa aivoista riitelee vastaan ja pakottaa heittämään hiukan varovaisemmin ja äkkiä ollaankin pinteessä. Jos päätät yrittää pitkää puttia, tee se kunnolla. Jos taas pelaat varman päälle, heitä kiekko reilusti korin alle.

Näillä eväillä huvikseen pelaavakin voi veistää tuloksestaan useamman heiton pois. Totta kai nämä ovat luonnekysymyksiäkin. Moni voi ajatella, että taktikointi ja suunnitelmallisuus vähentävät hauskuutta, mutta kyllä se vain on niinkin, että jos tuloksia ylipäätään laskee, kannattaa mieluummin pyrkiä hyviin tuloksiin.

Kari “Bast” Toivonen

Näin uuden kauden kynnyksellä on hyvä hetki suunnitella tulevaa kesää. Oma kehittyminen tai menestyminen kisoissa on varmasti monen tähtäimessä, mutta samalla voisi miettiä myös sitä, mitä kaikkea voisi ensi kesänä tehdä lajin hyväksi.

 John F. Kennedy täräytti taannoin puhujapöntöstä: “Älä kysy, mitä maa voi antaa sinulle, vaan mitä sinä voit antaa maalle”. Tämän usein siteeratun lauseeen voisi hyvin muotoilla istumaan myös frisbeegolfiin vaihtamalla maan tilalle lajin.  Jokainen meistä tietää vastauksen siihen, mitä kaikkea frisbeegolf antaa meille harrastajille, mutta nyt sopivasti ennen uuden kuuman frisbeegolfkesän alkua voisi olla hyvä miettiä, mitä sinä voisit tehdä sen eteen, että pelaaminen vaikkapa kotiradallasi olisi entistä antoisampaa.

Kukin kykyjensä mukaan

Lajin edistäminen ei vaadi suuria tekoja, vaikka niitäkin toki saa tehdä. Yksinkertaisimmillaan riittää, kun omalta osaltasi noudatat yleisesti hyväksyttyjä käyttäytymis- ja turvallisuussääntöjä, ja jos pokkaa riittää, voit tarvittaessa puuttua tilanteeseen, jos näet etenkin jälkimmäisiä räikeästi rikottavan. Olemme olleet äärettömän onnekkaita, kun yhtään vakavaa onnettomuutta ei ole päässyt tapahtumaan. Yritetään pitää saldo yhtä hyvänä.

Ratojen siisteyteen ja ylläpitoon liittyvät toimenpiteet ovat nekin sellaisia, joita jokainen pelaaja voi edistää. Omien roskien lisäksi voit poimia muutaman muidenkin unohtaman ja jos kotiradallasi on frisbeegolfseura, joka järjestää kunnostustalkoita, voisit kerrankin lähteä mukaan. Siistimmän radan lisäksi saat hyvän mielen ja omantunnon.

Toimi lajin lähettiläänä

Moni voi ajatella, että radoilla ramppaa jo muutenkin tarpeeksi väkeä, ettei sinne tarvita enää yhtään uutta kekkeruusia ruuhkia aiheuttamaan. Kannattaa kuitenkin nähdä kolikon toinen puoli. Kun harrastuspohja laajenee, alueelle voidaan saada uusia entistä parempia ja monipuolisempia ratoja, välineiden saatavuus paranee markkinoiden kasvaessa ja ehkä jonain päivänä frisbeegolf murtaa tiensä myös valtamedioihin.

Jos jokainen harrastaja saa vaikka vain yhden uuden kaverinsa innostumaan frisbeegolfista, ei tarvitse olla Einstein päästäkseen tulokseen, jossa harrastajamäärä kaksinkertaistuu. Erityisen suotavaa olisi, jos tämä uusi harrastaja olisi naissukupuolen edustaja. Suomessa on jo väkilukuun suhteutettuna paljon harrastajia. Eiköhän viedä homma vieläkin pidemmälle. Tehdään tästä todellinen frisbeegolfin suurvalta!  Saavat kansainväliset tv-ryhmät uutistensa loppukevennyksiin Suomesta muutakin ällisteltävää kuin tangomarkkinat ja eukonkantokisat.

Liity seuraan tai perusta sellainen!

Jos alueellasi toimii frisbeegolfseura, nyt on oikea aika lähteä mukaan sen toimintaan. Seurat järjestävät yleensä viikkokisoja, joihin osallistumalla kehityt pelaajana nopeammin kuin yksin tai aina samojen kavereiden kanssa pelaamalla. Seurat myös ylläpitävät toiminta-alueellaan olevia ratoja, joten jos itse pelaat niillä, olisi kohtuullista tukea seuroja tässä työssä. Jos et itse pysty osallistumaan talkoisiin, niin jäsenmaksun maksaminenkin on hyvä alku.

Jos kotiseudullasi ei ole frisbeegolfseuraa, mitäpä jos perustaisit  sellaisen tai kokoaisit samanmielisistä ihan vain epävirallisen yhteisön, joka pyrkii edistämään lajia paikkakunnallasi. Esimerkiksi viikkokisojen järjestäminen on erinomainen lähtökohta menestyksekkäälle seuratoiminnalle, eikä vaadi mahdottomia. Itse asiassa siinäpä mainio aihe seuraavalle blogille.

Jankutan tätä kuin viallinen äänilevy blogista toiseen, mutta laji tarvitsee seuroja, jotta uudet harrastajat saadaan järjestäytyneen toiminnan piiriin. Näin lajin säännöt, perustekniikat ja etiketti leviävät harrastajien pariin, jolloin riskit ja häiriökäyttäytyminen radoilla vähenevät ja kaikkilla on huomattavasti mukavampaa.

Kari “Bast” Toivonen