Frisbeegolfia Amerikan mantereella

16.11.2012 15:57

Pääsin viime kesänä toteuttamaan unelmani frisbeegolfin pelaamisesta Yhdysvalloissa, joten ajattelin kirjoittaa muutaman rivin kokemuksistani lajin emämaan radoilla näin vuoden pimeimpien hetkien piristykseksi.

Olen käynyt USA:ssa kyllä aiemminkin frisbeegolfharrastukseni aikana, mutta jostain syystä kiekkojen ujuttaminen muutenkin painavien pakaasien joukkoon ei ole tuntunut mielekkäältä. Tänä kesänä olin kuitenkin päättänyt tehdä pitkäaikaisesta haaveestani totta. Vuokraisin auton ja ajelisin paikallisille fribaradoille, ottaisin iisisti, heittelisin rundeja sekä nauttisin kotimaisemista poikkeavasta floorasta ja faunasta.

 

Pohjatyöt kuntoon

Hyvissä ennen matkaa aloin tutkia, millaisia mahdollisuuksia fribaturismiin kohdealueellamme olisi. Majoituspaikkamme sijaitsi Washington D.C.:n lähistöllä Virginian osavaltiossa ja vilkaisu pdga.comin rataluetteloon kertoi, että noin tunnin ajomatkan sisällä ratoja olisi pitkälti toistakymmentä.

Tässä vaiheessa varsinainen työ kuitenkin vasta alkoi, sillä ratojen näennäisestä tiheydestä huolimatta etäisyydet USA:ssa ovat pitkiä ja aikaa rajallisesti. Varaa aivan turhiin reissuihin ei siis olisi. Osasta ratoja saatavissa olevat tiedot olivat nimittäin joko puutteellisia tai vanhentuneita ja vaarana olisi päätyminen radalle, joka on joko lakkautettu tai muuten puitteiltaan vähemmän houkutteleva. Yksikin tosi houkuttelevan tuntuinen listallani ollut rata jäi pelaamatta, kun kuulin paikallisilta, että keskikesällä kyseinen rata on kuiva kuin autiomaa, ohdakkeiden peitossa ja kirsikkana kakun päällä omaa lisäksi elinvoimaisen käärmekannan.

Discgolfcoursereview.com-sivustolla on useimmilta radoilta ratatietojen lisäksi sekä valokuvia että käyttäjien kommentteja, joista tuoreimpia lukemalla voi saada käsityksen radan nykytilasta. Valitsin toiveikkaasti kymmenkunta rataa, jotka sijoitin kiinnostavuusjärjestykseen, tulostin ratakartat ja suunnittelin Google Mapsillä mutkattomat ajoreitit radoille. Sitten vain läjä tärkeimpiä kiekkoja kapsäkkiin ja reissulle!

 

Hikeä pukkaa

Paikan päällä pilviä alkuperäisen suunnitelman ylle kasasi se, ettei pilviä juurikaan ollut. Nimittäin Washingtonin alueella lämpötila nousi reilusti päälle 100 Fahrenheitin eli hellettä oli yli 40°C. Suomalaisellehan se ei ole kuin huonosti lämmitetty sauna, mutta kiessille lähtiessä piti kylpeä aurinkovoiteessa ja roudata pullotolkulla Gatoradea messiin. Toisaalta, saipahan ainakin heitellä rauhassa, sillä paikalliset pysyivät tiukasti sisällä ilmastointilaitteidensa toimintasäteen piirissä.  Sitä paitsi, kun tänne asti on tultu, saa taivaalta tulla vaikka meteoriitteja. Minähän lähden radalle.

Aavaa preeriaa – Franklin Parkissa oli tilaa heitellä.

Franklin Park

Ensimmäinen kohteeni oli Franklin Parkin rata Purcellvillessä. Avaran puiston hyvinhoidetut nurmet kutsuivat seireenien lailla kotimaan metsäradoilla kantoihin kompuroimista vihaavaa fribaturistia. Fasiliteetit olivat muutenkin kohdallaan, sillä retkipöytiä ja ”bajamajoja” oli reitin varrella tasaisin välimatkoin.

Jokaisella radan 18 väylästä valittavana oli kolme eri tasoista tiitä sekä vielä kaksi koria, kaikkiaan siis kuusi vaihtoehtoista väylää. Lisäksi lähes kaikilla väylillä kolme aloituspaikkaa olivat myös leveyssuunnassa hiukan eri kohdissa, joten variaatiota syntyi paitsi pituuden myös erilaisten reittivalintojen suhteen.

Väylät olivat melko avoimia, etenkin etuysillä, takaysillä oli sitten tarjolla hiukan tiukempia rettejä. Kokonaisuutena Franklin Park oli mieluisa kokemus ja kävinkin siellä kaikkiaan kolmena eri päivänä.

Franklin Parkissa ei pääse tulemaan hätä käteen, sillä siitä selviää käden käänteessä.

Bull Run Park

Bull Run Parkin frisbeegolfrata Manassasissa, niin ikään Pohjois-Virginiassa, sijaitsee valtavan puistokompleksin osana pienen vesihuvipuiston vieressä. Todella tiiviisti sommitellut 18 väylää on saatu mahtumaan aika pieneen metsikköön. Onneksi käydessäni siellä paikalla ei ollut kuin pari muuta ryhmää, muussa tapauksessa kiertäminen olisi voinut muodostua hankalaksi, sen verran limittäin ja lomittain väylät radalla kulkivat.

Bull Run Parkissa pääsin yhteyteen lajin hippijuurien kanssa.

Rata oli periaatteessa maksullinen eli käytössä oli ns. honor system. Toisin sanoen pelimaksun maksaminen oli jokaisen omantunnon varassa. Metallitolpan päällä oli teline, jossa oli kirjekuoria, joihin kahden dollarin pelimaksu sullottiin. Kuoren päälle raapustettiin pelaajien nimet, jonka jälkeen se sujautettiin metallitolpan kyljessä olevasta aukosta tolpan sisään.

Rata on alusta loppuun harvassa lehtipuumetsässä ja radat ovat hyvin pitkälti toistensa kaltaisia. Väylien keskipituus oli noin 60 metriä, joten drivereitä ei tarvinnut juuri kassista nostella. Kiersin kaksi rundia parin paikallisen, varsin omalaatuisen hipin kanssa ja ihan mukavaa oli, mutta yksi käynti täällä riitti.

Burke Lake Parkin maiseman perusteella Tarzan olisi voinut ilmaantua paikalle milloin tahansa.

Burke Lake Park

Seuraava kohde oli Burke Lake Park Fairfax Countyssä. Paikoin lähes viidakkoa muistuttavat puitteet toivat mieleen Tarzan-elokuvat. Korkeiden lehtipuiden lehvästöt siivilöivät upeasti auringonvaloa niin, että kuumalla helteelläkin oli miellyttävää pelata. Jälleen paikallinen harrastaja toimi oppaana tällä kauniilla radalla. Vaikka väylät kulkivat pääosin metsässä, mitään hirveän ahtaita rännejä ei radalla ollut. Muutama avoimempi väylä rytmitti heittelyä sopivasti.

Ratamerkinnät olivat aivan tiptop ja kaiken kruunasi suomalaisittain eksoottiselta vaikuttava luonto. Väylien keskipituus Burke Lake Parkissa oli 70-80 metriä eli minun tasoiselleni heittäjälle juuri sopiva. Ainoa pieni miinus radalle tuli siitä, että väylille harhautui aika ajoin satunnaisia puiston käyttäjiä, jotka eivät olleet huomanneet suhteellisen selviäkään opasteita, joissa varoitettiin alueella olevasta frisbeegolfradasta.

Kyllä se Amerikan ratakin forea tottelee.

Bluemont Park 

Neljäs ja viimeinen ratavierailukohde oli Arlingtonissa, Washington D.C.:n kupeessa sijaitseva Bluemont Park. Nimensä mukaisesti tämäkin rata sijaitsi puistossa. Rata muistutti hieman Burke Lake Parkia, mutta väylät olivat avoimempia. Ratamerkinnät olivat paikoin hiukan sekavia ja väylillä oli joskus vaikea saada selville mihin koriin pitäisi yrittää. Tiiauspaikkoja oli kartan mukaan kolme ja korin paikkojakin piti olla peräti neljä, joista kahdella oli kori pystyssä. Merkintöjen vajavaisuuden ja älyttömän kuumuuden vuoksi väyliä tuli heiteltyä vähän miten sattui.

Tämä yhdeksänväyläinen pikku rata oli muuten todella viihtyisä ja jos aikaa olisi ollut enemmän, tänne olisi voinut tulla viileämmällä kelillä uudestaan. Muutamia todella hienoja väyliä mahtui mukaan ja  fasiliteetit, kuten wc:t ja grillikatokset sun muut olivat täälläkin kunnossa. Kaikin puolin kelpo rata.

 

Langat yhteen

Kaiken kaikkiaan kokemukset Amerikan mantereella pelamisesta olivat positiiviset. Jos kuumuuden ja hieman erilaisen luonnon jättää huomioimatta, tilanne ainakin Virginiassa oli suhteellisen samankaltainen kuin Suomessakin eli radat vaihtelevat paljon toisistaan varustelutason, ylläpidon ja vaikeusasteen suhteen, ratakarttojen saatavuus on kirjavaa ja toisinaan paikalle löytäminenkin voi tuottaa päänvaiva – aivan kuten Suomessakin. Onneksi paikalliset harrastajat olivat äärimmäisen ystävällisiä ja avuliaita, mikä teki retkestä unohtumattoman kokemuksen.

 

Kari “Bast” Toivonen


1 kommenttia:

Mikko S. | 15:56 29.11.2012

Kiitos tästä blogipostauksesta, itsellä ollut tämän tyyppinen road trippi jenkkilässä haaveena jo pitkään, oli mukava lukea jonkun muun kokemuksesta!

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *