Yli puolentuhatta frisbeegolfrataa on upea juttu, mutta pelkkä määrä ei lämmitä. Pelimukavuudessa olisi nimittäin vielä paljon tehtävää.  

Frisbeegolf on kaunis urheilulaji. Ilmojen halki liitävässä kiekossa on jotain hypnoottisen vetoavaa ja äärimmäisen palkitsevaa. Jos vielä ratakin on visuaalisilta puitteiltaan upea ja infrastruktuuriltaan toimiva, ollaan lähellä taivasta. Siinäpä tavoitetta kaikille ratoja suunnitteleville ja niitä ylläpitäville.

Korien kanssa ei pidä hätäillä

Itse pelaaminen on totta kai se tärkein juttu, mutta myös pelimukavuus on keskeinen osa harrastusta. Usein tuntuu käyvän niin, että kun alueelle rakennetaan frisbeegolfrata, korit laitetaan paikoilleen aivan liian varhain. Väylät on hädin tuskin saatu raivattua, kun korit jo ovat paikoillaan. Korien myötä radalle ilmestyvät ensimmäiset heittäjät, mahdollisesti radan ylläpitäjät itse, ja sitten ketään ei enää kiinnostakaan kerätä pois kaikkia perkuujätteitä, pöllejä ja oksia. Kovassa käytössä olevalla radalla hankala niitä on jälkeenpäin kerätäkään.

Yksi markkinoinnin perussäännöistä on, että mitään tuotetta ei pidä lanseerata keskeneräisenä. Sama pätee myös frisbeegolfratoihin. Jos ensimmäiset ulkopuoliset pelaajat tulevat paikalle heti, kun korit on pystytetty, mutta tiimatot puuttuvat, väylillä pitää tarpoa kaadettujen puiden seassa ja seuraavalle heittopaikalle löytää vain alueen perusteellisen haravoinnin jälkeen, on varmaa, että jutut ”surkeasta radasta” kiirivät kauas. Menetettyä mainetta on hankala paikata yrittämällä jälkikäteen vakuuttaa, että puutteet on korjattu. Järkevintä onkin rakentaa rata täysin valmiiksi, ja tuoda korit vasta viimeiseksi.

Sujuvat siirtymät jouduttavat pelaamista

Toinen pullonkaula on siirtyminen pelatulta korilta seuraavalle tiille. Jos budjetti on tiukka, opasteista helposti tingitään ja niistä päätetään huolehtia itse. Kun paikalliset itse oppivat nopeasti, missä seuraava heittopaikka sijaitsee, opasteet alkavat tuntua hetken päästä jopa tarpeettomilta. Se vain, että radalle voi tulla ulkopaikkakuntalaisia tai ensikertalaisia. Yksikin tällainen harhaileva ryhmä voi jumittaa saman tien koko radan.

Näin yhdellä radalla loistavan ”budjettiratkaisun”, jolla siirtymät saadaan nopeasti ja luonnonmukaisesti kuntoon. Radalla oli jokaiselta korilta vedetty sahanjauhoista tehty kapea vana, joka johti aina seuraavalle heittopaikalle. Radalle tulleet pelaajat heti ensimmäisestä alkaen kulkivat tätä Ariadnen lankaa pitkin ja siihen mennessä, kun sahanpurut olivat levinneet maastoon, oli tilalle tallautunut jo selvästi erottuva polku. Jos mitään osviittaa tai opastetta siihen, mistä pitäisi kulkea ei ole, porukka lonnii kukin omaa reittiään ja polkujen muodostuminen kestää kauan. Luonnollisesti kunnolliset opasteet ovat se paras ratkaisu. Nuoli on ihan jees, mutta vielä parempi on, jos sen yhteydessä on myös sen väylän numero, jolle nuoli neuvoo.

Väylien välillä vuorikauriin ketteryydellä

Kolmas huomioon ottamisen arvoinen seikka on siirtymien turvallisuus. Frisbeegolfia markkinoidaan lajina, joka sopii kaikenikäisille pikkulapsista eläkeläisiin, niinpä olisi hyvä huomioida se myös väylien välisiä siirtymäreittejä suunnitellessa. Liian paljon näkee ratoja, joilla pääsy seuraavalle tiille edellyttää edistyneitä parkour-taitoja, kun ainoa reitti kulkee jyrkästi viettävää kalliota alas tai harvakseltaan ripoteltuja pitkospuita pitkin. Jos turvallista, vaikka sitten hiukan pidempääkin reittiä ei ole mahdollista väylien välille suunnitella, kannattaa varata radan budjettiin rahaa portaiden ja siltojen rakentamiseen. Mieluummin 18-väyläinen rata, jossa varustelutaso on kunnossa kuin 27-väyläinen, jossa kaikki rahat käytettiin korien hankintaan.

Vanhoille radoille uusi elämä

On valtavan upea asia, että Suomessa frisbeegolfratoja tulee koko ajan lisää, mutta joillakin paikkakunnilla saturaatiopiste alkaa jo lähestyä. Olen nimittäin pannut merkille, että kun alueelle tulee uusia ratoja, mielenkiinto vanhoja kohtaan vähenee, eikä niitä enää jakseta ylläpitää samalla tarmolla kuin ennen. Miehen mittaista horsmaa pukkaavat radat ja ruostuneet, vinossa kenottavat korit ovat lajille iso imagotappio. Puheet Suomen nopeimmin kasvavasta lajista menettävät uskottavuutta, kun osa radoista muistuttaa Tshernobylin autiokaupunkia.

Ratkaisu ongelmaan olisi vanhojen ratojen uudelleensuunnittelu. Vanhimmat radat ovat voineet käydä liian ahtaiksi, liian helpoiksi tai muille käyttäjille vaarallisiksi. Jos alueelle on jo rakennettu vaativampi rata, voi vanhan radan muuttaminen selkeästi ”entry level -radaksi” olla toimiva ratkaisu. Vähälle käytölle jääneen radan purkaminen ja siirtäminen toiseen paikkaan on sekin viisaampaa kuin sen jättäminen autioitumaan.

Suomi on eräänlainen frisbeegolfin koelaboratorio. Laji on lyhyessä ajassa levinnyt kuin osuuskauppa-aate, ja se käy läpi nopeaa evoluutiota. Meillä tehdyt havainnot helpottavat lajin viemistä uusiin maihin. Jos homma toimii Suomen karuissa olosuhteissa ja kriittisten ja kovapäisten suomalaisten käyttämänä, se toimii missä tahansa muuallakin.

Jos omalla radallasi ei järjestetä säännöllisiä kisoja, mitä jos sinä tarttuisit toimeen ja panisit sellaiset pystyyn? Mitä siihen tarvitaan ja mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon? Seuraavassa joitakin omaan kokemukseeni perustuvia ajatuksia.

Jossain vaiheessa frisbeegolfharrastusta mieleen saattaa tulla tarve mittauttaa oma tasonsa suhteessa muihin lajin harrastajiin. Luonteva tapa on osallistua paikallisen frisbeegolfseuran viikkokisoihin. Useimmiten taso on kirjavaa ja löydät helposti oman tasoisia kilpakumppaneita, joiden kanssa on hauska kamppailla rennossa ilmapiirissä paremmuudesta. Samalla pääset myös pelaamaan parempien pelaajien kanssa, jolloin voit imuroida oppia ja kehittyä itsekin.

Kaikilla radoilla ja seuduilla ei kuitenkaan ole aktiivista kilpailutoimintaa tai edes seuraa. Se ei kuitenkaan ole este, eikä edes hidaste. Mitäpä jos alkaisit itse vetää viikkokisoja kotiradallasi?

Olen itse useamman vuoden ajan järjestänyt pienimuotoisia viikkokisoja ja seurannut myös jonkin verran muiden kisajärjestelyjä. Matkan varrella on mukaan tarttunut hiukan ajatuksia siitä, mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, jotta asiat sujuisivat mahdollisimman juoheasti.

Mitä, missä, milloin?

Ensimmäinen mietittävä asia on kilpailupäivän valinta. Hyvä kisapäivä on sellainen, joka sopii mahdollisimman monelle, ja jolloin pelipaikaksi valitulla radalla ei tiettävästi ole muuta sovittua toimintaa. Tulevista kisoista kannattaa tiedottaa hyvissä ajoin. Jos kisarata on kovin suosittu, on syytä viedä ilmoitustaululle tai muuhun näkyvään paikkaan juliste tai joku lappu, jossa kerrotaan kisojen ajankohta. Useimmat radat ovat julkisia ja yleisiä ulkoilualueita, joilla liikkumista ei voi tietenkään omavaltaisesti rajoittaa. Itse keksaistut viikkokisat eivät riitä siihen syyksi. Etukäteen tiedottamalla moni kuitenkin hoksaa, että radalla voi kisojen aikana olla ruuhkaa ja ajoittaa oman pelihetkensä toiseen ajankohtaan.

Hyvä ilmoitus vastaa vähintäänkin kysymyksiin mitä, missä ja milloin. En tässä kirjoituksessa käsittele sen tarkemmin tiedottamista ja markkinointia, koska olosuhteet eri paikkakunnilla ja radoilla vaihtelevat merkittävästi. Fyysiset ilmoitukset, nettisivut, Facebook ja muu sosiaalinen media tulevat kuitenkin etsimättä mieleen erilaisia tiedotuskanavia ajateltaessa.

Joukkojenhallinta alkaa aikataulusta

Kun kisoista on tiedotettu, on varsinaisten alkuvalmistelujen aika. Jos ennakkoilmoittautumisten kerääminen on mahdollista, se kannattaa tehdä. Asiat luistavat kaikkien kannalta mukavammin, kun osallistujamäärä on edes suunnilleen tiedossa. Silloin aikataulut pitävät, tuloskortteja riittää kaikille ja kisajärjestäjän stressi pysyy siedettävällä tasolla.

Heti alkuun on järkevää laatia kisoille jonkinlainen alustava aikataulu. Kesäillat ovat pitkät ja valoisat, mutta keväällä ja syksyllä pimeyden laskeutuminen kisapaikan ylle on otettava aikatauluissa huomioon. Aikataulusta kannattaa tehdä mieluummin liian väljä kuin turhan optimistinen. Yksikin lepikkoon hukkunut kiekko ja sitä etsimään unohtunut ryhmä saattaa sotkea hartaudella suunnitellut systeemit. Pelaajakokous, siirtymiset aloituspaikoille, itse pelaaminen, paluu väyliltä, pisteiden lasku ja palkintojenjako. Siinä pääasialliset elementit, jotka aikatauluun on syytä sisällyttää. Kun kumminkin itse pelaat samalla radalla, voi olla hyvä idea joskus katsoa kellosta, miten kauan radan kiertäminen tyypillisesti neljältä pelaajalta kestää ja paljonko aikaa kuluu kävellä kauimmaiselta väylältä radan alkuun.

Fyysiset välineet kuntoon

Kisojen näkyvin asia on tietysti tuloskortti, johon kukin kilpailija merkitsee heittojensa määrän väylillä. Tuloskortteja pitää varata riittävästi, sillä yllätysosallistujia voi ilmaantua kaverien mukana. Kyniä on niin ikään hyvä olla yli tarpeen. Niitä jää kankaille maatumaan joka tapauksessa. Jos rata on uusi tai on odotettavissa, että mukana on pelaajia, joille rata on vieras, ei ole yhtään hölmö idea sisällyttää tuloskorttiin myös karttaa radasta. Jonkinlaiset kirjoitusalustat ovat myös tarpeen. Pienet mapit tai “valmentajankansiot” ovat tarkoitukseen parhaimmat, koska ne suojaavat paperilappuja sään rasituksilta.

Yksi pahimmista pullonkauloista kisajärjestelyissä on tuloslaskenta. Lähtökohtaisesti tulosten alustava laskeminen kannattaa sälyttää pelaajien harteille. Kukin laskee oman tuloksensa ja sen jälkeen laput vaihdetaan toisen pelaajan kanssa, joka tarkastaa tuloksen. Valmiit tuloskortit palautetaan järjestäjälle. Jos käytössä on läppäri, sujuu pelaajien paremmuusjärjestykseen asettelu helposti, kun valmiit tulokset voi syöttää taulukkolaskentaohjelmaan. Käsipelilläkin homma toimii, mutta vähintäänkin taskulaskimella varustettu kännykkä on hyvä olla päässälaskun tukena ja tulospalvelun jouduttajana. Tarkoitusta varten on myös älypuhelimissa toimivia sovelluksia.

Palkinnon merkitys on symbolinen

Tuskin kukaan osallistuu viikkokisoihin siellä jaettavien palkintojen vuoksi, mutta jonkinlainen palkinto olisi kuitenkin hyvä olla olemassa ihan vain voiton symbolina. Tyypillisesti se on frisbeegolfkiekko, mutta miksei se voisi olla jotain muutakin. Joka tapauksessa, jos kisoissa on tarkoitus periä osallistumismaksu, on tyylikästä palauttaa se osallistujille palkinnon muodossa.

Rahan kanssa puljaaminen on usein rasvattu tanko kadotukseen, joten sen kanssa kannattaa olla varovainen, ellei halua liutaa viranomaisia peräänsä tutkimaan, mihin osallistujien fyrkat katosivat. En ole lakimies, joten en osaa aukottomasti kertoa, miten lainsäädäntö suhtautuu osallistumismaksujen keräämiseen. Puheena olevat summat liikkuvat yleensä muutamissa euroissa eli kenenkään ei kannata lähteä varaamaan lentolippua Etelä-Amerikkaan ja kadota maasta viikkokisojen osallistumismaksujen kanssa.

Tasoitukset – statistiikan juhlaa 

Jotta palkinnot eivät aina päätyisi samoille naamareille, on fiksua varata pari kiekkoa, joista toinen menee parhaan tuloksen heittäneelle ja toinen arvotaan kaikkien kesken. Toinen vaihtoehto on ylläpitää jonkinlaista tasoitussysteemiä, jolloin eniten omaa tulostaan omaan tasoonsa nähden parantanut pelaaja on voittaja. Aiheesta on käyty mielenkiintoisia keskusteluja eri foorumeilla. Helpointa tasoitusten laskeminen on, kun kisoihin osallistuva porukka on yleensä sama, jolloin tilastollisesti pätevää materiaalia on riittävästi. Hankalinta se on silloin, kun pelaajat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. En lähde tässä blogissa esittelemään erilaisia tasoitusmalleja, koska siitä voisi tulla turhan puuduttavaa luettavaa siitä kiinnostumattomille. Kerron mielelläni omista kokemuksistani vaikka sähköpostitse, jos joku niistä haluaa tietää.

Kisapäivä 

Varsinaisena kisapäivänä on järjestäjän hyvä saapua paikalle riittävän ajoissa varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Olen itse ollut järjestämässä kisaa radalla, jonne oli aivan yllättäen ilmestynyt kaivinkone ja ryhmä työmiehiä asentamaan keskelle rataa maahan upotettavaa jätevesisäiliötä. Rataan tehtiin nopeat modifikaatiot ja kisa saatiin vedettyä isommitta kommelluksitta. Kisajärjestäjän takakontissa on hyvä olla mukana vaikka muutama kirkkaanvärinen tötsä, liikennekartio tms. joilla voi hätätilassa rakentaa uuden tiiauspaikan.

Ennen radalle lähtöä pidetään yleensä pelaajakokous, jossa osallistujille kerrotaan kupletin juoni. Mukana on usein ensikertalaisia, joten perusasiatkin on viisasta kerrata. Onneksi joka ryhmässä on todennäköisesti myös kokeneempia pelaajia, joten ihan lillukanvarsiin ei tarvitse takertua. Jos radalla on jotain erikoissääntöjä, pelaajakokous on se hetki, kun niistä pitää kertoa.

Seuraavaksi jaetaan ryhmät. Ensimmäiselle kierrokselle pelikaverit yleensä arvotaan eli samassa ryhmässä on eritasoisia pelaajia. Ihanteellinen koko on 3–4 pelaajaa. Nykyään on isommissa kisoissa nähty viidenkin pelaajan ryhmiä, mutta silloin pelaajien tason pitää olla aika korkea, jotta väyliltä päästään pienillä heittomäärillä. Isommat ryhmät hidastavat pelaamista ja aiheuttavat väylille turhauttavaa odottelua. Määrittele etukäteen maksimiosallistujamäärä ja kerro siitä etukäteen. Ota myös huomioon mahdolliset radalla olevat, kisaan osallistumattomat harrastajat.

Kun tuloskortit on jaettu, ryhmät siirtyvät numeronsa mukaiselle väylälle. Nyt tarvitaan arviota siitä, kuinka kauan ryhmiltä kestää siirtyä kauimmaiselle aloituspaikalle. Ellei käytössäsi ole paineilmatorvea tai muuta merkinantovälinettä, jolla voit antaa aloitusmerkin siinä vaiheessa, kun kaikki ovat ehtineet aloitusväylilleen, voit ilmoittaa kellonajan, jolloin kisan saa aloittaa.

Kierroksen kuluessa kukin pelaaja toimii vuorollaan tulosten kirjaajana. Vuoro voi vaihtua väylittäin tai esimerkiksi aina kolmen väylän jälkeen. Tällä tavalla tasoitetaan kirjaamisesta ja tulosmapin kuljettamisesta koituvaa rasitusta sekä ehkäistään huijaamisen mahdollisuutta.

Kun kierros on pelattu pelaajat laskevat omat tuloksensa ja antavat korttinsa toisen pelaajan tarkastettavaksi, jonka jälkeen laput palautetaan kisajärjestäjälle. Tämä lajittelee kortit paremmuusjärjestykseen ja jos tarkoitus on pelata useampi kierros, jakaa uudet ryhmät tässä järjestyksessä siten, että parhaiten heittäneet ovat samassa ryhmässä, seuraavaksi parhaat seuraavassa ja niin edelleen. Viimeisen kierroksen jälkeen tulokset lasketaan yhteen, voittaja julkistetaan ja palkinnot jaetaan.

Ihan näin näyttäviä palkintojenjakoja ei viikkokisoissa tarvitse järjestää.

Lisämaustetta pistejärjestelmillä  

Jos viikkokisaosallistumisiin kaivataan lisäporkkanaa, sellaisen saa helposti rakentamalla niiden ympärille järjestelmän, jossa jokaisessa kisassa jaetaan parhaiten sijoittuneille pisteitä ja kauden päätteeksi eniten pisteitä kerännyt voittaa kokonaiskisan. Pisteitä kannattaa jakaa tulosluettelossa aika pitkälle, jotta kokonaiskisa pysyy tasaisena, mikä entisestään ruokkii kiinnostusta osallistua kisoihin.

Itse olen käyttänyt pistejakoa 100-80-65-50-40-30-20-10 ja käytäntöä, jossa kauden 10 parasta kisaa lasketaan mukaan. Näin muutamasta kisasta pois jäänti ei torpedoi kokonaiskisaa. Samalla mitä pidemmälle kausi etenee, kärkipelaajien pistepotin karttuminen hidastuu, koska kymmenen kisan täytyttyä pitää pudottaa huonompia pisteitä pois. Näin mahdollistetaan ”mustien hevosten” liittyminen kärkikamppailuun vielä loppukaudestakin.

Yllä esitetyt ajatukset ovat karttuneet neljän vuoden aikana järjestämistäni pienimuotoisista viikkokisoista, paino sanalla pienimuotoisista. Sivuston käyttäjissä on varmasti kokeneempia kisajärjestäjiä ja olisi mielenkiintoista lukea myös heidän kokemuksistaan.

Kari Toivonen

Suomi on frisbeegolfin suurvalta, eikä siihen lopputulokseen päästäkseen tarvitse katsella maailmaa sinivalkoisten lasien läpi. Mittarit kertovat totuuden. Miten tässä näin pääsi käymään?

Frisbeegolfin suosion kasvu Suomessa hakee vertaistaan. Varsin lyhyessä ajassa laji on levinnyt maan joka kolkkaan ja laajojen kansankerrosten pariin. Edellinen vastaavat mittasuhteet saanut ilmiö taisi olla salibandyn maihinnousu 70–80-lukujen taitteessa.

Suomessa on väkilukuun nähden ylivoimaisesti eniten frisbeegolfratoja maailmassa. Tätä kirjoitettaessa ratoja on reilusti yli 400 ja tällä vauhdilla 500 radan raja saattaa ylittyä jo tänä vuonna. Lajin kattojärjestössä on suomalaisia jäseniä toiseksi eniten heti lajin emämaan USA:n jälkeen. Suomalaisia kiekkovalmistajia ilmaantuu markkinoille koko ajan lisää ja viime EM-kisoissa sinivalkoiset edustajat putsasivat palkintopöydältä parhaat pokaalit.

Kyllä Ruotsissakin osataan. Järvan rata on silmiähivelevän kaunis.

Miksi ihmeessä frisbeegolf on lyönyt itsensä läpi juuri Suomessa? Edes Ruotsissa ei olla lähelläkään Suomen lukuja. Olemmeko todellakin heittäjäkansaa? Keihään, kumisaappaan ja kännykän on korvannut muovinen kiekko. Ehkä niinkin. Frisbeegolf on myöskin suomalaisille perinteisesti rakasta yksilöurheilua, mutta tarjoaa silti nykyaikaisen sosiaalisen kanssakäymisen mahdollisuuden.

Syitä on varmasti muitakin. Yksi ainakin on maamme väestön suhteellisen pieni koko sekä varsin homogeeninen kulttuuri. Paljon puhutaan yhtenäiskulttuurin murenemisesta, mutta silti Suomi on vielä monelta osin maa, jossa puheenaiheet ovat harvassa ja yksittäiset topiikit läpäisevät koko kansakunnan salamannopeasti. Itse asiassa pirstaloitumisen katalysaattorina pidetty internet ja sosiaalinen media tuntuvat vain vahvistavan tätä ilmiötä. Kun jokin asia nousee Suomessa puheenaiheeksi, siitä tietävät kohta kaikki. Facebook ja iltapäivälehtien nettisivut pitävät siitä huolen.

Frisbeegolf onkin saanut hyvin näkyvyyttä medioissa ja lajin kannalta on ollut onnekasta, että ainuttakaan todella ikävää uutista ei ole noussut otsikoihin. Päinvastoin frisbeegolf on saanut paistatella median valokeilassa ensin jännittävänä uutuuslajina ja sittemmin suomalaisten menestyneiden urheilijoiden suoritusten kautta.

Netti on ollut tärkeässä roolissa heti alusta alkaen. Liitokiekko.com sekä lajiliiton sivut vilkkaine keskustelufoorumeineen olivat tärkeä tiedostuskanava lajin kasvun käynnistyessä ja viime vuosina tämä fgr.fi-sivusto on vienyt harrastajien palvelemisen vielä pidemmälle.

Suomessa on tilaa.

Suomi on lisäksi harvaanasuttu maa, jossa on tilaa radoille. Suomessa ei metsään päästäkseen tarvitse jonottaa, niin kuin vaikkapa jossain Keski-Euroopan väkirikkailla alueilla.

Yhdysvalloissa frisbeegolfin pääsyä vakavasti otettavan urheilun piiriin hankaloittaa sen varhaisvuosiin liittynyt hippimaine  vähemmän urheilullisine oheisilmiöineen. Suomessa tällaista taakkaa ei ole ja laji on alusta asti voinut rakentaa imagoaan urheilulliselle pohjalle. Salibandyn tavoin useissa kouluissakin on liikuntatunneilla kokeiltu frisbeegolfia.

Viimeisenä, mutta ei millään muotoa vähäisimpänä, vaan pikemminkin jopa yhtenä tärkeimmistä syistä on tietysti ollut muutamien yksilöiden määrätietoinen työ lajin eteen. Näiden henkilöiden tarmokkuus, laajat yhteistyöverkostot sekä hyvä käsitys yhteiskunnan eri instanssien toimintatavoista ovat antaneet eväät levittää frisbeegolfin ilosanomaa tehokkaalla tavalla.

Voisiko tätä Suomen mallia sitten saada toimimaan myös muualla? Ainakin jossain määrin, mikäli olosuhteet ovat otolliset. Kyseessä on on hiukan sama asia kuin elämän löytämisessä avaruudesta. Monen asian pitää osua kohdalleen. Suomessa näin on käynyt.