Kankaanpään frisbeeskene alkoi toden teolla muotoutua 2009 loppukesällä, eli samoihin aikoihin kun itse alotin pelaamisen.
Alkuvaiheen primusmoottorina toimi Toppisen Tarmo, joka oli jo edellisinä kesinä hiukan heitellyt ja osasi muita opastaa.
Kuvassa näkyvä Tarmon loppuunhakattu DX-Spider eli ”Paikku” taisi olla koko porukan ensimmäinen kiekko.
Sillä heitti ensiheittonsa aika moni Tomoottaja. Tarmoa matkimalla suurin osa myös aloitti kämmenheittäjinä.
Muutaman heittäjän porukka kasvoi nopeasti pariinkymmeneen innostuneeseen aloittelijaan ja mukaan löysi myös kesän pari heittäneitä alun perin kankaanpääläisiä tuttuja ja puolituttuja.
Kiersimme kesän yhdessä Tampereen ja Porin seudun ratoja ja muutama uskaltautui hiukan pidemmällekin.
Kaveriporukasta seuraksi
Kuten aiemmin kirjoitin, aloitimme jossakin määrin järjestäytyneen toiminnan, eli viikkokisat, syyskuun alussa 2009. Kpään ydinporukka oli siihen mennessä heitellyt 2-3 kuukautta, perustanut jäsenten blogin, ja keskustelufoorumillekin oli ensimmäiset viestit kirjoitettu.
Jossakin näillä main kuvaan tuli nimi Tomoottajat. Oma pääni kolisee tyhjyyttä kun yritän muistella kuka nimen keksi tai sitä, kuka Kankaanpäässä ensimmäisen alkoi tomoa heittää?
Joka tapauksessa se oli työnimenä jo syyskuussa 2009 kun kyselin nimiehdotuksia blogille ja samalla koko porukalle. Muita ideoita ei oikeastaan tullut, joten kai nimi oli siinä vaiheessa jo omaksuttu käyttöön.
Kuten paikallislehti Kankaanpään Seutukin kirjoitti, nimi juontaa juurensa niin sanotusta tomahawk-heitosta, joka on monelle Tomoottajalle se rakkain heitto.
Kai sitä Kankaanpäässä jokainen on kakarana niin paljon viskonut keppiä, pesäpalloa, kiviä, keihästä ja muuta roinaa, että kiekkokin sitä kautta lentää. Ja tietysti tomolla voi aina räiskiä täysillä ja raivolla – sekin ominaista Tomoottajille.
Tiedätkö mistä oman seurasi nimi tulee, tai mitä sen taustalla on?
Tomoottajista virallinen yhdistys
Kauden 2010 kynnyksellä tuli aiheelliseksi virallisen seuran perustaminen. Lajista innostuneina kaavailimme isomman radan perustamista, kilpailujen järjestämistä, SM-kisaedustusta jne.
Ymmärsimme, että vasta virallisena yhdistyksenä meillä olisi todelliset edellytykset toimia – esimerkiksi maa-alueen hankkiminen radan rakentamiskäyttöön tuskin onnistuisi parilta yksittäiseltä harrastajalta. Ja tietysti voisimme hakea tukea toiminnalle kaupungin avustuksista.
Nykyinen seuran pj Petri Syrjätie otti yhdistyksen perustamisen hoitaakseen, koska suurin piirtein tiesi mitä se tarkoittaa ja vaatii.
Kokouksen ja perustamiskirjan voi käytännössä tehdä suoraan PRH:n sivuilta löytyvällä yhdistysilmoitus-lomakkeella, jonka vähintään 3 jäsentä sähköisesti allekirjoittaa.
Yhdistyksen säännötkin voi luoda automaattisesti, joten kaikki paperihommat hoituvat puolessa tunnissa. Sitten saakin odotella yleensä muutamia viikkoja, että PRH käsittelee ilmoituksen.
Tomoottajien hakemus laitettin vetämään maaliskuun 2010 alussa ja se hyväksyttiin vajaa kuukausi myöhemmin. Kuvassa kisaillaan ensimmäisen kerran virallisesti Tomoottajat Disc Golf Ry:tä edustaen Myllymäen viikkokisoissa.
Artikkelin toisessa osassa Tomoottajien ensimmäisen vuoden toiminnasta.
Ensimmäiseksi työlistalla oli luonnollisesti tilin hankkiminen, jäsenmaksujen päättäminen ja kerääminen, sekä seuran rahojen juominen hallituksen saunaillassa. No ei sentään.
2010 toimintasuunnitelman tärkeimmät kohdat olivat viikkokisojen järjestäminen ja täysmittaisen radan suunnittelu, rahoituksen hankkiminen ja rakentaminen Viidentienristeykseen.
Viidentienristeyksen eli 5tr:n rataprojektissa olisi ollut hommaa yksistäänkin yhdelle kaudelle ja siitä kirjoitan oman juttunsa myöhemmin.
Projekti onnistui, saimme neuvoteltua rata-alueen, kerättyä rahoituksen radalle, rakennettua radan ja tietysti heitettyä lukemattomia kierroksia.
Alla: Viidentienristeyksen väylien ensimmäisiä testauksia
Logo
Ihan ensimmäiseksi piti kuitenkin saada seuralle logo. Erilaisia ideoita pyöriteltiin ja kätevämmät piirsivät niitä malliksi. Parhaista äänestettiin (liian kauan) ja lopulta Harri Mäki (jonka oma profiili kuvassa on) ilmoitti blogissa logonsa valituksi.
Logon päättämisen jälkeen tehtiin luonnollisesti paitoja ja kiekkoja (joihin toki painettiin jo erilainen logo) ja niitä on jaettu sitten jäsenille/sponsoreille/kisailijoille jne.
Kilpailutoiminta
Tomoottajat järjesti kauden 2010 aikana kilpailuja seuraavasti:
viikkokisasarja Myllymäen radalla
seuran- ja kaupunginmestaruuskisat Viidentienristeyksessä
Kesän viikkokisoihin osallistui yhteensä noin 70 eri heittäjää ja parhaimmillaan oltiin päästiin 40 heittäjään per kisa. Pienessä, reilun 10 000 asukkaan kaupungissa pitää näihin lukuihin olla tyytyväisiä.
Omien kisojen lisäksi Tomoottajien jäsenet osallistuivat myös henkilökohtaisiin, pari- ja joukkuegolfin SM-kisoihin. Saavutus sekin ensimmäisenä toimintavuonna.
Kilpailujen lisäksi järjestimme lukuisia firmagolftapahtumia ja solmimme erilaisia yhteistyösopimuksia paikallisten yritysten ja yhteisöjen kanssa.
Blogit ja foorumi
Kisamenestystä Tomoottajilla ei vielä juuri ole, mutta näkyviä ja kuuluvia ollaan silti – radoilla ja niiden ulkopuolella.
Tomoottajien keskustelufoorumista on tullut yksi Suomen aktiivisimpia fribafoorumeita, jossa viestejä kertyy useampi sata kuukaudessa. Yksi suosion ”salaisuuksista” on blogin ja foorumin yhteinen ”Viikon Vieras” -haastattelusarja.
Seuran virallista blogia luetaan aktiivisesti ja ehkä vielä aktiivisemmin epävirallistakin epävirallisempaa heittäjien varaventtiiliä, eli Tomoottajien krematoriota. [Ei sovellu lasten, tai varmaan aikuistenkaan silmille´.]
Tomoottajat Suomen Frisbeeliiton jäseneksi – tulevaisuuden suunnitelmia
Tuorein uutinen Tomoottajiin liittyen on seuran hyväksyminen SFL:n jäseneksi noin viikko sitten. Tämä mahdollistaa kaudella 2011 myös SFL:n ja PDGA:n alaisten kisojen järjestämisen.
Viidentienristeyksen uudella radalla tullaankin varmasti näkemään kovatasoisia ja jännittäviä kisoja jo yllättävänkin pian. Tähtäämme kauden avauskisaan…
Tulevan kauden toimintasuunnitelma on kasattu ja vähintään yhtä paljon, jos ei enemmän on luvassa. Luultavasti myös kisaradoilla nähdään entistä enemmän Tomoottajia.
Tulevaisuuden suunnitelmiin liittyen – mitä lukisit tästä blogista mieluiten? Linkin takana pieni kysely – suoraa upotusta ei voinut tähän systeemiin tehdä. Tulokset näet tästä.
Tammermaan avointen onnistumisen jälkeen kisainnostus oli korkealla. Kesäkausi oli kuitenkin jo ohi, joten seuraavat karkelot olivat talven karvalakkisarjassa. Osallistuin kauden mittaan 6 karvalakkikisaan, voitin yhden, ja sijoituin kokonaissarjassa sijalle 15.
Kahteen ensimmäiseen kisaani mahtuivat jo ensimmäinen voitto, ensimmäinen TD:n jobi ja ensimmäinen paha pettymys.
Kaatis 7.11.2009- suoritus nimen mukaan
En ehtinyt kauden avausviikonloppuun (Lahti-Heinola), mutta seuraavaan kisaan Vihdin Kaatikselle lähdettiin kolmen Tomoottajan ryhmällä. Minä tulin Tampereelta, velipoika Jarmo Klaukkalasta ja Röppäsen Heikki Helsingistä.
Odotukseni olivat tietysti kovat Julkujärven jälkeen, vaikka Kaatiksen rata oli kaikille Tomoottajille tuntematon ja kisa taas astetta kovempi.
Menestystarinaa kisasta ei tullut, vaan koin lyhyen ”urani” ensimmäisen totaalisen mahalaskun. Kisassa meni pieleen kaikki mikä pieleen voi mennä. Sijoitukseni oli 31/41 ja suoritus kaikin puolin surkea.
Onneksi Jarmo sentään pelasi hyvän kisan ja nappasi 12. sijan tasaisella pelillä.
Tässä muistiinpanot heti kisan jälkeen treenipäiväkirjastani. Varoitus – sisältää karkeaa kieltä. [sensuroin hiukan varmuuden vuoksi]
hommaa kunnon vedenkestävät paksut tumput
hommaa oikeasti kuivaava pyyhe
hommaa paremmin vettä sietävät housut
koeta kestää, vaikka omassa poolissa olis jätkiä, joilla on koko ajan naama nors*********
koeta kestää, vaikka edellä menevässä poolissa on 3 helv**** raskasta juottoa, jotka hidastaa peliä niin, että 1 väylä kestää 20 minuuttia
älä heitä niin kuin pullopersesika
Kisa meni siis, kuten tuloksesta voi päätellä, päin mäntyjä etenkin ekalla kierroksella, jossa heitin mm. OB:lle 5 kertaa. Kädet ja pää jäässä ei saanut kummosia tuloksia, eikä muiden pelaajien **tuilu ja oma **utus auttanut.
Ei kisa järjestelyiltäänkään onnistunut ollut, koska osa ryhmistä pelasi viimeiset väylät täydessä pimeydessä ja joka toinen heitto meni hukkaan. Voittajatkin olivat lähteneet kotiin jo tunti ennen kuin itse pääsin maaliin, ja pari porukkaa jatkoi vielä pelaamista.
Kankaanpää 27.11.2009 – Ei vieraskoreutta
Kankaanpään karvis oli viikkokisojen lisäksi ensimmäinen kisa jossa toimin TD:nä. Karvista kiertäneet tietävät että kisajärjestäjän vaatimukset eivät ole hurjat, mutta ensikertalaisena ja jonkin sortin perfektionistina otin homman tosissani.
Kankaanpäässä ei kenelläkään muullakaan ollut kokemusta kisojen järjestämisestä, joten pitkälti itse hoidin homman, toki sain hyvin apua muilta käytännön töissä.
Kisajärjestelyt
Kisaa varten muokkasimme
Myllymäen radan täysin uuteen kuosiin. Vain pari väylää jäi tavalliseen muotoonsa.
Tätä kisaa varten tehtiin kokonaan uusi ”metsäpilliväylä”, joenylitysväylä ja muita pidennettiin tai muuten vaikeutettiin.
Kuvassa kisaradan ykkösväylä pari viikkoa ennen kisaa. Tältä tiiltä ei selvästikään perusradalla voida heittää =). Huomaa myös vedenpitävät housut, kengät ja kunnon tumput jotka tuli hommattua Kaatiksen jälkeen.
Muutama päivä ennen kisaa saatiin Discmanialta lainaan tekonurmimatot, joten heittopaikat olivat kunnossa.
Matot tulivat ehdottomasti tarpeeseen, sillä lämmin sää ja sateet ehtivät sulattaa kuvissa näkyvän lumen ja rata tulvi aika pahasti päivä ennen kisaa.
Ob-rajat vedettiin kalkkiviivoilla, jonka pitävyyttä vähän epäiltiin. Vedettiin varmuuden vuoksi kolmeen kertaan, mikä riitti hyvin. Viivat nimittäin näkyivät vielä vappuna 2010.
Kisaa edeltävänä iltana kävin vielä tyhjentämässä suurimpia lammikoita. Nelosen korin ympäristöstä kannoin 70 ämpärillistä vettä pusikkoon. Hyvä lämmittelytreeni seuraavalle päivälle.
Kisapäivänä lisäksi pelaajakokous, poolien järjestäminen kansioihin ja tulosten laskeminen ja tiedottaminen, sekä palkintojen jakaminen. Unohdinko jotain TD:n hommia?
Järjestäminen on siis lopulta melko yksinkertaista, ja uusille seuroille, radoille ja TD:ille Karvis on hyvä paikka aloittaa.
Kilpailu
Kisa lisättiin karviksen kalenteriin myöhässä ja suht lyhyellä varoitusajalla. Siksi ei ollut mitään varmuutta saadaanko paikalle pelaajia kourallista enempää. Toki uskoin että Tomoottajista ja naapurikunnista saadaan parikymmentä pelaajaa.
Vielä neljä päivää ennen kisaa ilmoittautuneita oli 20, mutta siitä tahti vain kiihtyi ja lopulta osallistui 44 kilpailijaa. 10-väyläiselle radalle ei enempää olisi asiallisesti mahtunutkaan.
Mukana oli hyvä sekoitus harrastajia ja kovan luokan kisaajia, kuten karviksissa aina. Aloittelevalle pelaajalle karvikset ovatkin hieno ja helposti lähestyttävä mahdolisuus päästä pelaamaan nimimiesten kanssa.
Kisassa heitettiin ensin 2 kierrosta samoilla ryhmillä, minkä jälkeen pidettiin lyhyt ruokatauko, järjestettiin pelaajat tulosten mukaan uusiin ryhmiin ja heitettiin ”finaalikierros”.
Kahden kierroksen jälkeen kisaa johti odotetusti Euroopan mestari ja karvisspesialisti Ville Piippo (53). Itse olin yllättäen jopa toisena yhdessä Tommi Tohnin kanssa 2 heittoa Villen perässä. Viiden hengen kärkiryhmään mahtui vielä Matt Watt (56) ja Jaani Länsiö (57).
Finaalissa Ville aloitti 3,3,5 ja kun itse heitin 2,2,3 niin huomasin yhtäkkiä olevan kisan kärjessä. Myös muut kärkikortilla saivat aluksi Piippoa kiinni, mutta kokeneena pelaajana Ville paikkasi lopussa ja piti muut takanaan.
Viimeiselle väylälle tulin Villen kanssa tasoissa. Kumpikin avasi keskinkertaisesti, joten molemmilla oli sellainen noin 10 m putti ylämäkeen. Villen turboputti epäonnistui, mutta itse sain sisään.
Ville oli ilmeisesti laskenut tilanteen kun onnitteli heti. Itse en siinä ihan ajan tasalla ollut, kun en ymmärtänyt tuulettaa. Uskottava se silti oli, voitin kuin voitinkin kisan ja sain monta kovaa päänahkaa. Vaikka se vain karvisvoitto olikin, niin Jussi Meresmaan sanoin ”voittikset on aina voittiksii”.
En siis ollut vieraskorea TD enkä kärsinyt TD:n ”kirouksesta”. Useinhan sanotaan että järjestäjät eivät omissa kisoissaan pärjää. Ehkä mukana oli aloittelijan tuuria?
Saadusta palautteesta päätellen kisat onnistuivat kohtalaisen hyvin myös järjestelyiltään, joten tavoitteet täyttyivät reilusti.
Ja kotona Kankaanpäässä taitaa vieläkin olla jääkaapin ovessa paikallislehden juttu otsikolla ”Tapani Aulu peittosi Euroopan mestarin.”
Vanhojen juttujen kaivelun lomaan on aika kirjoittaa hiukan tämän hetken kuvioista. Useimpien suomalaisten fribaajien viettäessä ylimenokautta (eli talvihorrosta) kovien pakkasten kiusaamana, olen saanut nauttia kesän lämmöstä Brasiliassa.
Joulukuun alussa lähdin vaimoni Marin kanssa sukuloimaan São Pauloon, ja luonnollisesti mukana tulivat bägi ja lätyt. São Paulossa, tai sen puoleen koko Brasiliassa, ei tietääkseni ole ainakaan vielä ensimmäistäkään rataa, joten mukana matkasi myös Discatcher Traveller -kori.
Olen siis viimeiset kolme viikkoa raahannut fribakamoja paikasta toiseen ja yritettänyt karata heittelemään aina kun muun porukan silmä välttää.
Tässä lyhyt raportti reissun ”harjoituksista”. Yritän jättää jaarittelut tällä kertaa vähän vähempään ja antaa kuvien puhua puolestaan (tuskin onnistuu) – siis enemmän fiilistelyä ja vielä vähemmän asiaa kuin yleensä.
Lentäminen muuttaa ilmastoa: +50°C vuorokaudessa
Tampere – São Paulo ei ole kaikkein mukavin reitti matkustaa. Tällä kertaa tre-hki-dam-gru-sp kesti reilun 30 tuntia, mutta mielellään sen kitui kun tiesi että lämpötila vaihtaisi etumerkkiä. Kokemuksesta tiedossa oli kyllä, että São Paulon kesä on enemmän kuin epävakainen ja vettä olisi luvassa enemmän kuin aurinkoa. Silti alkupäivien kaatosateet olivat pieni pettymys.
Ensimmäinen viikko meni autotallissa puttaillessa, kun Esteri näytti parhaita puoliaan eikä ulos ollut asiaa niillä ukkosillla. Sinänsä ihan mukavaa ja varmasti hyödyllistä treeniä, mutta sitä puttia olisi kyllä voinut hinkata koti-Suomessakin vaikka olohuoneessa. Hinku oli kova päästä ulos heittämään vauhdilla.
Parque Villa Lobos, SP – Draivailua pitkästä aikaa
Juuri ennen joulua sade alkoi hellittää ja pääsin Villa Lobos -puistoon repimään kuukauden-parin karstat pois kropasta.
Toki koko ajan olin Suomessakin heittänyt ja treenannut, mutta tällä elopainolla ja vammataustalla en uskalla tosissani vauhdilla heittää talven liukkailla.
Sen kerran kun vähän vauhdilla yritin Kauhajoen Karviksessa, takareisi revähti heti toisella tiillä.
Ensimmäiset draivit puistossa olivat hapuilevia, mutta muutaman kymmenen heiton jälkeen tuntui löytyvän vähintään vanha tuntuma.Tosin treenasin rystydraiviani, joka ei järin tasokas ole, eli se tuntuma ei ole vaikea saavuttaa…
Rystydraivin pituudessa jään siis rajusti koville heittäjille, mutta onneksi monilla radoilla tuo 110-120 m draivi useimmiten välttää.
Tavoitteena on silti ensi kaudelle lisätä 10 m pituutta avauksiin, ja varsinkin opetella anhyzer-heittoa, ettei tarvitsisi turvautua kämmeneen ja upsiin ihan niin paljon kuin tähän asti.
Kämmentäkin kokeilin jokusen ja tuntui sekin mukavasti lentävän sinne 120 m päälle.
Mari opetteli myös draivaamista ja heittikin reilut 70 metriä, ensi kesänä kuulemma menee 100 m rikki.
Encanto das Pedras, Maresias – puttia ja promoa rannalla
Jouluksi ajeltiin rannikolle Maresiasiin, Marin perheen omistamalle pousadalle eli pienelle rantahotellille. Maresias tunnetaan yhtenä Brasilian ja koko maailman parhaista surffikohteista, joten rantaa riittää, mutta fribaajalle on vähän turhan paljon tungosta.
Pousadan puutarhassa ja biitsillä tuli kuitenkin puttailtua ja heiteltyä hiljaisempaan aikaan ja aina kun korin otin esille, niin innokkaita kokeilijoita pörräsi ympärillä. Pari kertaa kävin Marin kanssa myös varta vasten demoamassa lajia ja innokkaimmille annettiin omat lätyt matkaan.
Brasilia todellakin vaikuttaisi otolliselta maaperältä lajille ja pieniä virityksiä pariin paikkaan jo onkin, jotta lajia saataisiin tänne tuotua. Näistä kuvioista kirjoittelen varmasti lisää myöhemmin tässä blogissa.
Rakettijengin ainakin saisi kasaan näistä pikkusälleistä alta aikayksikön. Innostuksen aisti.
Viikon aikana tuli putattua tuhansia kertoja samalla kun näytin mallia kymmenille kiinnostuneille ohikulkijoille. Kuten arvata saattaa, siinä 10 m päässä Atlantin aalloista tuultakin oli välillä ihan riittävästi joten puuskaputtaustaki tuli tahkottua.
Juhlapyhien jälkeen São Pauloon palattuamme kävin Marin kanssa taas Villa Lobosissa ja tällä kertaa draivailujen päälle pelasimme kymmenkunta väylää ympäri puistoa. Samalla kartoitettiin, josko tämä puisto olisi potentiaalinen paikka mahdolliselle radalle – ei olisi.
Osa puistosta on kyllä vähällä käytöllä, mutta sillä alueella ei myöskään ole oikein mitään mielenkiintoisia piirteitä tai edes oikein puita. Pari muutakin potentiaalista paikkaa on tiedossa ja tällä viikolla yritetään vielä ehtiä niitä tsekkaamaan, ja ainakin pari kertaa heittämään ennen kuin palataan kotimaan pakkasiin.
Tuli sitä jaarittelua näköjään kuitenkin ihan tarpeeksi, eikä kuviakaan oikein enempää kerralla kehtaa laittaa. Kirjoittelen kuitenkin vielä toisen jutun Brasilian reissusta liittyen lajipromoamiseen, joten siinä lisää.
Laitetaan vielä loppuun lukijakysymys: Miten olet talviharjoitellut, vai onko friba mielestäsi kesälaji?
Edellisessä artikkelissa lupasin kirjoittaa karvalakkisarjan kisoista Kankaanpäässä, mutta poiketaan kuitenkin ensin muutamia viikkoja aiemmin käydyissä Tammermaan avoimissa, jotka olivat itselleni ensimmäiset isommat kisat. Tammermaan avointen perinteet tuntevat saattavat ihmetellä tätä statusta, mutta itselleni ne silloin tuntuivat isoilta kisoilta.
Siihen asti olin kisaillutvain Kankaanpään viikkokisoissa joten tämäkin oli jo hyppäys selvästi suurempiin. Julkujärven rata oli kyllä tuttu, sillä olin heittänyt siellä jo 12 kierrosta syksyn mittaan (Discgolfscoresin mukaan). Innostus oli kova lähteä kokeilemaan ”isompiin” kisoihin, varsinkin kun halusin kisata heti ensimmäisenä syksynä ainakin kerran jossain.
Harjoituksissa ennätyskierros oli ollut siihen mennessä +3, joka muiden tuloksia netistä penkomalla vaikutti olevan ihan kelvollista tasoa. En toki uskaltanu ihan niin hyvää kierrosta kisasta odottaa, mutta jos pääsisin lähellekään ei ainakana tarvitsisi hävetä. Ei niin että olisin hävennyt vaikka olisin heittänyt +20.
Frisbeeliiton foorumilla seurailin ilmoittautumisia ja pengoin kisailijoien taustoja, ja tuntui siltä että kisoista tulee kovatasoiset, kun listalla oli Heinonen, Mäntylä, Heikkilä ja monta muuta SM-sarjaa ja isompiakin kisoja kiertäneitä.
Kisan ennakkoinfoissa kuvailtiin kyllä kisaa kaudenpäätös-termarikisana, mutta silti fiilis oli, että johonkin selvästi isompaan ollaan menossa ja että kovaa kyytiä saadaan. Ensikertalaisesta tämänkin tason avoimissa kisoissa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Tomoottajista mukaan uskaltautuivat myös velipoika Jarmo Aulu ja sekkupoika Harri Mäki, joille kisat myös olivat ekat ”isommat” skabat.
Muistatko mikä oli sinun ensimmäinen ”iso” kisasi? Oliko perhosia vatsassa?
Parikisat Epilässä pe 16.10
Jarmo lupautui lähtemään jo perjantaina parikisaan kokeilemaan. Meillä ei oikeastaan ollut mitään käsitystä edes parikisan säännöistä, joten lähdimme aika takki auki Epilään. Aikamme haahuiltuamme löysimme järjestäjän näköistä porukkaa ja ilmoittauduimme mukaan.
Kisan TD Sami Yli-Pihlaja oli suunnitellut vähän viritetyn Epilän radan, niin että muutama väylä noudatteli kesän European Openin lay-outia ja muutama muu oli muuten vaan erilainen. Nykyään Epilä muuten näyttää aika lailla siltä radalta jota pelasimme tuossa parikisassa.
Saimme samaan pooliin kaveriksi Petun ja Michael Knightin, eli konkarit Petri Mantosen ja Mika Nihdin, jotka näyttivätkin mallia lyömällä meidät 2 heitolla. Vähän puristettiin lättyä ja muutama heitto lähti KC-kulmaan, mutta kohtalaisen hyvin omalla tasolla oltiin. Tulos riitti sijaan 6/19, mutta toki 6 heittoa perässä Markus Mäntylää ja Tomi Niemenmaata 10 väylän best shotissa.
Oivalsimme kuitenkin, ettei siellä mitään ihmemiehiä ollutkaan, joten rennommalla mielellä seuraavaan aamuun ja Pyynikintorin bussille klo 9.
Julkujärvi Open 17.10.2009
Pääkisa käytiin Julkujärvi DGP:ssä aamukymmeneltä. Kisabussi lähti Pyynikintorilta 9:20 (tai siis 9:35, koska suurin osa tuli myöhässä edellisen illan biletyksen jäljiltä). Tässä vaiheessa taisimme huomata, että ei tule olemaan erityisen ryppyotsaiset kisat. [Lopussa se oli jo aika ilmeistä, kun osa pelaajista eksyi väärille väylille ja toiset nukahtivat kisatoimiston nurkkiin.]
Bussi löysi erinäisten harhailujen jälkeen Julkujärvelle siinä viittä vaille kymmenen eli lämmittelyaikaa oli ruhtinaallisesti. TD jakoi kansiot heti bussista päästyään, lähetti pelaajat radalle ja kisa aloitettiin oikeastaan sitten saman tien. Lämmittelemättä pelaamaan lähteminen on mulle aina myrkkyä, joten vähän pelkäsin, että alku voi olla hankalaa.
Osuin saman ryhmään edellisen päivän parikisan voittajan Tumpsin, sekä Tommi Tohnin kanssa. Nimet olivat foorumeilta ja tuloksista tuttuja, joten tiesin että pääsisin pelaamaan kovien sällien kanssa ja vakoilemaan mallia ja tekniikoita.
Neljäs pelaaja ei jostain syystä ilmaantunut, joten pelattiin kolmistaan. Jälkeen päin kuulin että tämä neljäs pelaaja oli sitten pelannut jossain toisessa poolissa vahingossa. Tai jotain – ei ollut niin pilkuntarkkaa meininkiä.
Meidän porukka aloitti väylältä 13, eli heitimme takaysin pitkät ja vaikeat väylät alkuun. Oma peli oli ihan kelvollista bogia ja kuuden väylän jälkeen olin tuloksessa +4, kun Tomi ja Tommi olivat parissa tai yhden yli. Väylältä 19 alkoi sitten maaginen vaihe omassa pelissäni: heitin seitsemän birdietä lopuille väylille ja voitin poolikavereita kymmenkunta heittoa.
Kaikki tuntui osuvan kohdilleen kuin taikaiskusta – putit löysivät mukin, upsit pysyivät väylällä, eikä edes jännittänyt. Kun poolikaveritkin olivat rentoja ja antoivat kullanarvoisia vinkkejä esimerkiksi tuulessa pelaamiseen, niin pelaaminen oli kerrassaan nautittavaa.
Kun palasimme ”kisatoimistolle” eli YP:n repulle, menin koko kisan kärkeen tuloksellani -1, joka oli neljällä heitolla oma ennätykseni Julkujärvelle. Myöhemmin tulleistakaan kukaan ei parempaa lappua palauttanut, vaan pääsin lähtemään kärkikortin kärkipaikalta 10 väylän toiselle kierrokselle. Muut kärkiryhmässä olivat Markus Mäntylä, Antti Heikkilä ja Mika Nihti, 1-3 heittoa mua perässä.
Jarmo ja Harri molemmat myös paransivat ennätyksiään ja olivat 45 heittäjän joukossa mukavasti siinä 15 ja 20. paikkeilla.
Kierrosten välissä tunnin ruokatauolla liftattiin kyyti paikalliselle huoltikselle kun ekan kisan jännityksessä unohdettiin eväät kämpille.
Tauon jälkeen jatkoimme väylältä kaksi. Heitin alkuun kolme paria ja yhden birdien ja johdin kisaa 2 heiton erolla Markukseen ja Anttiin. Jännitys ei päässyt pilaamaan peliäni, vaan tomahawkit osuivat kohdilleen ja putti toimi edelleen. Kaikki näytti hyvältä, kunnes saavuimme väylälle 6.
Julkujärvellä käyneet varmasti tuntevat harjun päällä vinossa rinteessä heitettävän väylän, joka rankaisee virheistä sekä valitettavan usein myös hyvistä heitoista. Vino rinne valuttaa kiekkoja välillä mahdotomiin paikkoihin ja ihan mukin viereenkin laskeutunut heitto voi vieriä 30 m päähän metsikön taakse.
Puttaamassa kutosen rinteessä kesällä 2010
Tällä kertaa en joutunut tuurin armoille, vaan heitin ensimmäiseen puuhun oikealle ja kiekko valui rinteen alas asti. Sieltä oltiinkin takaisin väylällä vasta neljännellä ja korissa kuudennella heitolla. Ama ja Hege heittivät kakkoset, ja kisa ratkesi käytännössä siihen. Kokeneempi pelaaja olisi tajunnut ottaa reteen ja voinut säästää pari heittoa.
Pää ei kuitenkaan hajonnut, vaan heitin ihan kohtalaisesti loputkin väylät ja pidin kolmannen sijan, joka sekin tuntui aivan liian hyvältä siinä porukassa sillä kokemuksella. Tunne oli hieno, kun ensimmäisestä kisasta tuli hyllylle pokaali ja vielä lahjakortti Discmaniaan. Kisan lopussa järjestäjät tosin olivat jo sen verran maistissa, etteivät enää muistaneet minkä arvoinen lahjakortti oli.
Silloin kisat tuntuivat hienoilta ja isoilta, mutta totuuden nimessä suurin osa pelaajista oli aika maistissa eivätkä siis varsinaisesti kovassa pelivireessä. Itse olin selvin päin, kuten oletin urheilukisoissa muidenkin olevan, joten sekin varmasti vaikutti sijoitukseen.
Omaa pärjäämistäni edesauttoi toki myös se, että heitin puolet heitoistani tomahawkilla, mikä luonnollisesti oli muiden pelaajien mielestä vähintään kiusaamista jos ei huijaamista. Onneksi en ottanut vihjailuja vakavasti vaan jatkoin sillä tekniikalla, jonka parhaiten osasin. Siis ainoalla jonka silloin osasin. Tai oikeastaan vieläkään osaan.
Julkujärvi on tästä eteenpäinkin ollut omia suosikkiratojani, ja siellä on tullut pelattua paljon, tosin kisattua vain omalla porukalla. Rata on haastava ja rankaisee rajusti huonoista heitoista, mutta myös palkitsee hyvistä. Siellä on vaikea saada puhtaita kierroksia, kun melkein aina vähintään kerran käydään metsässä.
Tänä syksynä Julkujärvi DGP on saanut hienoja parannuksia ja pieniä muutoksia myös väylissä, joten uskoisin että ensi kaudella sinne saadaan taas virallisempaakin kisatoimintaa.
Vanhalla lay-outilla paras harkkakierrokseni nykyään on 57 (-7) ja merkittyjä kierroksia 32. Uudella lay-outilla olen ehtinyt heittää vasta 2 kierrosta, joista parempi oli 69 eli par.
Tässä vielä näytettä Julkujärven tuulista. Pomppiva kämmenavaus (huono) Bossilla väylällä 15:
Kankaanpään frisbeeskene alkoi toden teolla muotoutua 2009 loppukesällä, eli samoihin aikoihin kun itse alotin pelaamisen.
Jossakin näillä main kuvaan tuli nimi Tomoottajat. Oma pääni kolisee tyhjyyttä kun yritän muistella kuka nimen keksi tai sitä, kuka Kankaanpäässä ensimmäisen alkoi tomoa heittää?
