Sportsmanship
Talvi on tullut ja treenaaminen on vähäistä johtuen hyvistä pakkaslukemista ja perinteisistä syysflunssista. Kirjoitellaan välillä sitten muusta; Monessa lähteessä on keskusteltu kiivaasti frisbeegolfaajien käyttäytymisestä radoilla, roskaamisesta, muiden liikkujoiden kunnioittamisesta, kohteliaisuudesta ja kaikesta muusta mikä aiheuttaa harmaita hiuksia kaikille. Niin lajin harrastajille, kuin sivullisillekin. Mm. tämä Toivosen Karin kirjoitus nostaa tehokkaasti kissan pöydälle. Keskustelua herää, mutta valitettavasti keskusteluun osallistuvat aktiiviharrastajat, joille asiat ovat jotakuinkin selvillä. Tietoa ei saada viljeltyä kohderyhmälle kovinkaan tehokkaasti.
Kari päätti pyöräyttää frisbeegolfista kirjan, saataisiinkohan sillä infoa myös eniten hurahtaneiden ulkopuolelle? Kirja julkaistaan torstaina. Kirja sisältää käyttäytymisohjeiden lisäksi myös vinkkejä harjoitteluun ja tekniikan parantamiseen. Kannattaa tutustua kirjan kotisivuilla. Itse pääsin olemaan hienossa osassa kirjantekoa kertomalla näkemyksiäni kilpapelaamisesta ja treenaamisesta. 9 vuotta sitten ei käynyt mielessä kun räntäsateessa treenasin puttia, mitä kaikkea tämä frisbeen parissa puuhailu tuokaan tullessaan.
Kilpapelaajana pelaajien käyttämistä voi katsoa hieman toisesta vinkkelistä. Ei tarvitse miettiä tähtäilläänkö sivullisiin tai jääkö roskia matkan varrelle (ainakaan yleensä), sen sijaan sääntöjenmukaiseen käytökseen pitää kiinnittää huomiota, ja myös frisbeegolfin kaltaisessa herrasmieslajissa urheiluhenkisyyteen (eli sportsmanshippiin, joka huomattavasti uskottavampi sana, kuin suomenkielinen versio). Tuomareita ei ole, ja sääntöjen valvonta on kanssapelureiden vastuulla. Mielestäni olisi kuitenkin siistiä keskittyä siihen omaan heittämiseen pisin pöpeliköitä, eikä muiden pelaajien holhoamiseen.
Erottaisin vielä urheiluhengen ja sääntöjen noudattamisen toisistaan, sillä sääntöjen noudattaminen on edellytys kilpailulle, urheiluhenkisyys on edellytys hyvälle jätkälle.. Kilpapelaajat Suomessa ja maailmalla noudattavat sääntöjä pääsääntöisesti hyvin, itse en ole ainakaan kovin vakaviin tapauksiin törmännyt. Toki omalla kohdalla saatetaan vähän joustaa oksien taivuttelussa, mikä johtuu yksinkertaisesti siitä, että säännöt ovat epämääräiset; ”pelaajan on valittava heittoasento siten, että mahdollisimman vähän siirtää radalla olevia esteitä”. Niin, kukas sen päättää mikä on mahdollisimman vähän?
Urheiluhenkisyys ja säännöt yhdistyvät mm. siinä kohdassa, kun aletaan puhua käyttäytymisestä? Jenkkiläiset taistelevat viimeiseen saakka dollareista, ja Suomessakin voitontahto on kova, mutta siitä huolimatta sportsmanshipin tulee säilyä. (siitä nähtiin esimerkki lähiaikoina, josta myöhemmin vähän lisää) Kehnoja esimerkkejä on aika paljon, varsinkin kun urheilijoiden purkautumisella median on mukava mässäillä. Harvoin lööpeissä hehkutetaan Saku Koivun herrasmiesmäisyyttä, mutta mitenkäs kun Harri Olli näyttää keskisormea telkkariin? Ei sitä varmaan mäkihypyn säännöissä erikseen kielletä, mutta ei se ihan hirvittävän siistiäkään ole. No siitä seurasi potkut maajoukkueesta jne.
Frisbeegolfin etuna on toistaiseksi se, että valtamedia ei televisiokameroilla ole tallentamassa turhautumisia. Siitä huolimatta käytöksen pitäisi mielestäni olla soveliasta. Soveliasta lajia ja kanssapelaajia kohtaan. Kovaan ääneen kiroilu ja kassin potkiminen ei sitä ole, itsekseen sadattelu sen sijaan on jokaisen oma asia. Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä ja on luonnollista, että jollei putti luista niin ei luista juttukaan. Sekin on täysin ymmärrettävää, ja sallittuakin. Itsekin tiedän ”mököttäneeni” monesti, pahoittelut siitä kanssakilpailijoille, mutta mökötys ei saa kohdistua muihin. (Aika monesti se vaan tuntuu siltä, kun kaveri sano sanaakaan, mutta kenenkään ei pidä ottaa sitä henkilökohtaisesti)
Käyttäytyminen ja urheiluhenkisyys ovat asioita, joita pitää tietoisesti harjoitella ja oppia. Niihin pitää oppia oikeat tavat ja lisäksi pitää keksiä miten parhaiten itsensä hillitsee ei niin iloisissa tilanteissa. Jokaisella on tähän varmasti konstinsa, itse olen valinnut stressilelukseni minin, joka saa ajoittain kovaakin kyytiä, mutta kaikessa hiljaisuudessa.
Nathan Doss ja Espen Mokkelgjerd näyttävät Urheiluhengen mallia (tässä vaiheessa tosin Nate ei vielä tiennyt, että tulisi häviämään Espenille..)
Kovimmat jätkät ovat niitä, jotka pystyvät tiukassakin paikassa pitämään kiinni urheiluhengestä. Vaikka kyse olisi dollareista tai mistä vaan, ensi sijalla on hyvä meininki. Suomalaisista esimerkiksi Jesse Heinosen kanssa on hauska pelata. Vaikka voitosta taistellaan ei tarvitse odottaa perusnegatiivisia kommentteja, vaan ennemminkin kannustusta. Amerikan ihmeistä Nathan Doss on parhaimpia tossa hommassa, vaikkakin ilmeisen kova kilpailija hänellekin tässä homma syntyi lähiaikoina. Paul Ulibarri edusti urheiluhenkeä (aka sportsmanship) parhaimmillaan teolla, johon en osaa kenenkään voitosta taistelevan ryhtyvän. Artikkeli kertoo Garrett Gurthien ja Paul Ulibarrin pelanneen turnauksen voitosta, kunnes sd:ssä tapahtui jotain hämmentävää. Suosittelen lukemaan, otsikko on enemmän kuin osuva.
Suomalaisilla tulevaisuudenlupauksilla pitää olla oikeanlaisia esikuvia. On luonnollista, että 9-vuotias lajia harjoitteleva potkii kassiaan putin jälkeen, jos on nähnyt muidenkin tekevän niin. Punaisia valojakaan päin ei pidä kävellä, jos vieressä samaan aikaa seisoo liikennekäyttäytymistä opetteleva ekaluokkalainen. Ei tarvitse olla maailman paras ollakseen esikuva nuoremmilleen, ei tarvitse olla hyvä ollenkaan, mutta nuoret silti ottavat mallia vanhemmistaan käytöksessä. Talvi on loistavaa aikaa mielikuvaharjoitteluun epäonnistumisten hyväksymisestä.
5 kommenttia:
Jaa nimim. "SM-hopeamitalisti" ei osaa pelata :)
Hyvä pointti, tyhjentäminen on juurikin se ongelma. Viikkokisailukaupungeissa/-kunnissa tyhjentäminen voisi hoitua viikottaisten kisojen yhteydessä? Tosin sekään ei riittänyt Turun kaupungille, ainakaan vielä.
jepjep... ainahan mulla on mielessä hei nyt hyvällä sykkeellä mut ei se paljon auta ku ei osaa pelaa... ota mun putti ja yritä olla masentumatta. :D
Hyvä artikkeli Juholta. Yksi asia näin aloittelijalle pistää silmään: uusilla kentillä on hienot korit, hyvät tiit mutta ei yhtään roskista. Ei välttämättä koko kentän alueella, puhumattakaan edes roskisista parin väylän välein. Itseäni roskaaminen ärsyttää suunnattomasti mutta huomauttelu ja roskien kerääminen ei tunnu auttavan. Eli muutama roskis kentille, tiipaikkojen läheisyyteen voisi auttaa. En tosin valitettavasti osaa keksiä kuka roskikset tyhjentää mutta niiden avulla voisi roskaus edes vähän vähentyä.
Tuli mieleeni kaksi ääripäätä, millä pelaaja psyykkaa itseään pärjäämään. Tämä sivunnee sportmanshippia...
"Mä oon ihan surkee, putti ei kulje, draivit on lyhyitä ja en oo edes treenannut".
Siitä huolimatta, että on menestystä tullut ja peli kulkee. Tällainen tyyppi pyrkii vähättelyn kautta nostamaan pelinsä tasoa, kun ei aseta itselleen paineita. Pessimistihän ei pety, ja hurjista treenimääristä huolimatta ei menestystä voi odottaa, kun "en treenaa". Mutta turha luulo, että tämä toimisi, koska salaa tietää, että peli kulkee. Itselleen valehtelu ei onnistu.
"Mä oon sairaan hyvä. Mut jotenkin tänään kiessille kun lähti, niin oli vähän huono fiilis, sit ei kulkenut. Huonot poolikaverit pilas pelin, kun joutu kokoajan odottaa, kun ne oli niin huonoja. Mut muuten peli kulkee ja ensi kerralla voitan".
Näitäkin on. Tällainen pelaaja psyykkaa itsensä kuntoon ylimielisyydellä ja valehtelee itsensä paremmaksi. Ehkä treveempi asenne kuin itsensä vähättely, mutta pettymykset kisoissa ovat rankempia. Tällaisia pelaajia on aika vähän, onneksi.
Sitten olisi se kaikista toimivin ratkaisu, jonka löytäminen vaatii ahkeraa mietiskelyä Tiibetin vuoristossa. Että vain pelaisi ja nauttisi pelistään huolimatta siitä "oonko ihan paska" tai "oon ihan kingi, kun puttikin meni sisään, näittekste?". Kun vain pelaa pelaamisen vuoksi, ilman takaraivossa tykyttävää menestyspainetta, uppoaa putitkin paremmin ja poolikaveritkin kiittää seurasta.
Ja tämä ei tarkoita sitä, että kierroksella ei saisi kokea negatiivisia tai positiivisia tunteita. Tietenkin saa, mutta niiden täytyy antaa myös mennä pois. Jos pelaaminen ei tunnu miltään, niin eihän sitä sitten tekisi. Mutta tunteiden jyrkkä aaltoliike ei sekään ole hyväksi. Uskon, että aaltoliikkeeseen ja äärimmäisiin tunteisin vaikuttavat itselleen asetetut ennakko-odotukset (suuntaan tai toiseen) sekä ennenkaikkea itsellee valheelliset kuvitelmat omista taidoista. Alas psyykattu itsetunto ei kestä onnistumista, ylimielinen asenne ei kestä epäonnistumista.
Tämän tiedostaminen on tietysti ensi askel parempaan henkiseen peliin. Sitten vuorille miettimään. Lähdenkin tästä sinne siis!