Kuumana lauantai-aamuna 2.7. starttasin polkupyörän kotipihasta kohti Hyvinkään tuoretta pro-tason frisbeegolfrataa. Seuraavassa kerron mielipiteeni uudesta radasta, sen mieleenpainuvimmista väylistä ja jottei blogin alkuperäinen tarkoitus jää ihan unholaan, pyrin analysoimaan miten tällainen vähän vaativampi rata toi tekniikkani/taktiikkani tämänhetkisiä vahvuuksia tai heikkouksia esiin.

Osa väylistä kulkee ihan lentokentän tuntumassa. Tästä oikealle kaartava tykitys alas metsään. (#3)

Ihan mukiinmenevän (pun intended) ykkösen ja kakkosen jälkeen ensimmäinen erikoisempi väylä oli kolmonen. Lentokoneiden ääniä jo jonkin aikaa kuunnelleena tällaiselle ilmailun ystävälle oli sykähdyttävää vihdoin kavuta ylös kentän laitaan. Kuten kuvasta näkyy, kolmosen tii on ihan kentän laidan töyräällä, josta suht reilu pudotus alaoikealle korin suuntaan. Näillä alamäkiväylillä on joskus vähän vaikea arvioida tähtäyspistettä ja voimaa, ja kämmeneltä avattu PD pamahtikin kenttään jo jossain puolivälin tienoilla. Onneksi se nousi siitä puolittain pystyyn ja pomppi/rollasi melko lähelle koria. Kolmosen taisin ottaa.

Heti perään toinen erikoinen, radan ensimmäinen par-4. Nelosella pitäisi mielellään päästä jo ekalla heitolla takaisin ylös kentän tasolle, jos meinaa tästä edes paria haaveilla. Mäen harjaltakin saa tykittää vielä aika kovaa korille päästäkseen. Ei siis ainakaan sitä neljää heittoa kannata tähän ekaan ylämäkeen käyttää, ja tonkia molempien puolien metsiä, niinkuin allekirjoittanut… olikohan lopputulema 7, tai jotain, taisin lakata laskemasta.

Kentän läheisyydestä johtuen ilmassa oli kiekkojen lisäksi muitakin lentäviä esineitä…

Ysin kori on myös hauskalla töyräällä, tällaiset edukseen erottuvat maastonkohdat on aina kivoja. Vrt. esim. #17 korin paikka.

Myös seuraava par-4, 178-metrinen kymppiväylä, haastaa kyllä peruspelaajan draivikäden toden teolla. Pari tempaisua kämmenpuolelta ja oltiinkin jo yli korista, tosin vähän liikaa vasemmalla kun en osannut lukea vastatuulta ajoissa ja loppufeidi jäi olemattomaksi. Paariin päästiin kuitenkin.

Seuraavallakin radalla (#11) saa yhden ylimääräisen heiton korille pyrkimiseen. Itsehän luulin tätä par-3:ksi ja ihmettelin että kyllä saa olla loisto draivi että parkkeeraa sen tuohon ysikymppiseen mutkaan, josta seuraava mukille. Oma rollerini päätti kuitenkin oikaista metsään ja ajattelin sitten vetää mutkan suoraksi, säkäupsilla puiden läpi koria kohti. Neloseen pääsin sitä kautta mutta ei kyllä kovin kaunis suoritus… Mandoa ei ollut eikä merkattuja OB-alueitakaan niin sikäli ilmeisesti hyväksytty.

Tätä voisi jo todellakin kutsua bunkkerin suojaamaksi koriksi! (#13)

Kolmetoistanen näyttää jo ratakartassakin melko erikoiselta. Se harmaalta hiuslisäkkeeltä näyttävä koriste on tosiaan kuvassa näkyvä kivenlohkarekasa, jonka sisään pitäisi oikealta puolelta kiertää. Pommihysse selvittänee tiensä korille, itse jäin vähän puihin vajaaksi. Kolmosta sieltä käsin.

Loppuradalla ei ihmeitä. Neljällätoistakin saa tykittää, mutta huolella. Oma fleksini ei kyllä ihan löytänyt väylää, mutta nelonen sieltä sitten kuitenkin löytyi.

Viidellätoista kaksi eri reittivaihtoehtoa, itse valitsin varman upsin suoraan kohti. Vähän kun saisi vielä pituutta noihin keihäänheittoihin niin olisi puttipaikka.

Vikalla väylällä (#18) tosiaan se avaus sattui vihdoin kohdalleen. Ai että, näillä fiiliksillä sitä jaksaa taas mokeltaa seuraavat rundit. Kuten vaikka huomenna viikkokisoissa…

Sokerisen loppumaun jätti nappiin osunut kämmendraivi. Kakkosta korttiin vikalta. (#18)

Lopputulemana siis: hyvinkin haastava rata peruspelaajalle. Melko tiukahkot metsäpillit tekee draivipelistä melkoista halonhakkuuta (ympäristöstä kuuluvien napsahdusten perusteella muillakin oli samoja ongelmia). Vastapainoksi onneksi avoimempiakin (ja pitkiä!) väyliä jossa tarkkuuden voi osin korvata voimalla. Runsaasti (äkkiseltään laskettuna 7) myös oikelle kaartavia väyliä. Täydet 18 väylää takaa kunnon pelirupeaman (1.15 taisi mennä aikaa yksin). Erittäin tervetullut rata alueelle, ja lentokentän ympäristö tuo leimallista persoonallisuutta.

Omat huomiot:

+: Tekniikkavalikoima tuo vaihtoehtoja. Oli sitten oikea, vasen tai suora, voi aina puntaroida rystyn, kämmenen, rollerin tai upsin välillä. Etenkin kaksi viimeksi mainittua oli kovassa käytössä tällä radalla. Oikein osunut rolleri (aiemmin harvemmin käytetty tekniikka meikäläiselle) vie jopa korille asti täällä.

+: myös kiekon valinnassa enempi ajatuksella mietittyjä vaihtoehtoja. Joskus avaus jopa putterilla, josta en olisi uneksinutkaan viime vuonna.

+: tuulen vaikutuksen arviointi jo hieman varmempaa. Toisinaan kyllä vielä unohtuu.

-: puttipeli hukassa. Varmaan joka toisella vielä korilta +1 tulokseen. Ei hermo tunnu kestävän, harjoitellessa kyllä nakutetaan kiekot sisään. Pitäisi nyt vaan päättää yksi tyyli (paitsi kenties ylipitkille puteille toinen mihin enempi spinniä) ja pysyä siinä. Ja harjoitella. Laittaisivat nyt ne korit Jokelaan niin ei tarvis omaa ostaa.

-: avauksissa myös epävarmuutta. Suoraan on niin pirun vaikee heittää, etenkin jos miettii sitä liikaa, ja vieressä vaanii puunrungot jotka viimestään psyykkaa meikän pihalle.

Pitäis vaan laittaa aivot narikkaan ja antaa vartalon hoitaa homma. Sen keskipitkän viivasuoran avauksen kun opettelisi (muuallakin kuin avoimella futiskentällä) niin a vot, tulokset paranisi heti. Täytynee laittaa futismaali johonki 60m päähän ja paiskoa puttereita sinne. Sit kun putti vielä varmaks niin sehän olis kokolailla siinä.

Lisää tällaisia! Järvenpäähän toiset yhdeksän!

t. MikkoS

Tiedättehän kuinka karkkilakko saa suorastaan himoamaan karkkia, ja vain ajan kysymyksenä tulevat repsahdukset saattavat olla monumentaalisia? Taisihan siinä mennä ihan melkein kokonaiset kaksi viikkoa ennen kuin kiekkokauppaselibaattini rikoin, mikä on varmaan ainakin lähellä henkilökohtaista ennätystä. Mutta oli se sen arvoista.

Todistuskappale 1 (karkkia!) :

Todistuskappale 2 (katsokaa nyt miten kaunis se on… ja minähän siis heitän näitä enkä kehystä) :

Tapauksesta opiksi ottaneena kirjoitankin seuraavan vastuuvapautusklausuulin:

1″‰Â§ Kiekkojen ostaminen on kiellettyä SIINÄ USKOSSA että ko. uusi kiekko automaattisesti parantaisi tuloksia. Toisin sanoen, pelibägi pysyy edelleen suunnitellussa ja hyväksi havaitussa muodossa (ellei jopa laihene entisestään) ja tuloksien paraneminen on ihan heittäjästä kiinni.

Täten ollen:

1. Mom. Kaikessa muussa tarkoituksessa (esim. siksi koska ne ovat niin hienoja, hienojen asioiden ostaminen on kivaa, tekee mieli tai mistä tahansa muusta syystä tai tekosyystä) rahan vaihtaminen muoviin on jatkossakin sallittua.

Tuusulan Jokelassa 30.6. armon vuotta 2011

Nyt sitä puttia treenaamaan!

MikkoS / disc head

Kuten lupasin, on tämänkertaisen satuilun tarkoituksena ruotia hieman frisbeegolfseuran perustamisen ja omissa viikkokisoissa pelaamisen merkitystä omalle pelille.

Kiekkoheittimen uranihan on tähän kesään asti ollut valitettavan paljon yhden miehen sotaa par-tulosta ja piiloon pyrkiviä kiekkoja vastaan. Muutaman kerran radalla muihin porukoihin törmätessä on tullut vedettyä kierros loppuun porukalla, mutta se on pikemminkin ollut poikkeus. Nyttemmin parit kierrokset porukalla kierrettyä kyllä huomaa että porukassa tämäkin laji tiivistyy. Tämä on ehkä monelle harrastajalle itsestäänselvyys, mutta uskon että Suomenmaassa löytyy muita kaltaisiani lajiin hurahtaneita joiden lähipiiri pitää meitä – no, nimenomaan hurahtaneina – eikä voisi itse kuvitellakaan tuhlaavansa aikaa hyttysten syötävänä jossain metsissä typerän muovikiekon perässä. Onneksi voi aina perustaa frisbeegolfseuran niin ainakin löytyy pelikavereita 😉

Kyllä, se on seiska siinä kolmosväylällä. Griplocki lähestymiseen ja parikin missattua puttia. Mitäs näistä.

Omaan peliini lisääntyneellä peliseuralla ja kilpailutilanteella ei ole ollut kovin suurta vaikutusta – mihin olen tietysti pyrkinytkin. Hermot eivät varsinaisesti vaikuta (ainakaan enempää kuin yksinkään, tosin paha turhautuminen pilaa kierroksen yhtä helposti, seurassa tai ei, ja toisaalta flow-tila nostaa kierroksen lentoon yhtälailla) vaan niitä loistosuorituksia tai pahoja hasseja esiintyy aikalailla samalla prosentilla kuin treenikierroksillakin. Kasetin kestämistä ehkä lisää se että seurassa ei viitsi niin paljoa ääneen mesota niistä mokailuista. Esim. uskomaton griplock joka vetää kiekon 90 astetta tangentin suuntaan ei aiheuta kummempia vaahtoamisia, vaan nöyrästi jatketaan sieltä mihin sen kiekon tuli itse toimittaneeksi, oma vika. Kiekkohan lentää aina tasan sinne minne sen heittää, aina sitä ei vaan tiedä etukäteen. 😉 Vaikka tuloslistalla en ole loistanut, niin silti yksittäisiä hyviä heittoja on etenkin avausten joukossa niin paljon että kunhan tulee se päivä että myös putit menee kaikki niin silloin ollaan lähes porukan kärjen mukana. Ja kun tarkoitan että putit menee, se meinaa myös että niitä edeltävät heitot osuu tarpeeksi lähelle, sieltä ne puuttuvat metrit on helpompi tiristää kuin lisätä putin varmuutta ratkaisevasti esim. 5m-15m välille.

Poolikavereiden suoritukset eivät juuri hetkauta suuntaan eikä toiseen. Toisten epäonnistumiset ehkä vähän valavat uskoa että kukaan ei ole täydellinen (vaikka tätä ei tietenkään ulospäin näytetä, vaan kannustetaan onnistumisten kohdalla). Vierustoverien huippuonnistumiset mahdollisesti omasta poikkeavalla  tekniikkavalinnalla eivät pullauta pelisuunnitelmaa raiteiltaan, vaan sillä mennään mitä on tilattu. Sitten treenikiessille voi ottaa noita muilta bongattuja murusia mukaan ja kokeilla että mites se rolleri tms. muu menikään sille ja sille väylälle.

Räiskäleitä pinossa. Bägi on kuitenkin jo siivottu 7 kiekkoon, joilla mennään tää kausi.

Toinen osa-alue mitä on joutunut/saanut miettiä vähän eri kantilta seuran perustettua on lajin esittely/tekniikan opastaminen aiemmin lajia harrastamattomille. Vaikka vitsillä aina sanotaankin että se joka ei osaa, opettaa, on asia kuitenkin väistämättä niin että opettaminen opettaa myös opettajaa. Aiemmin automaattisten suoritteiden tietoinen miettiminen ja niiden sanallisesti toisille muotoileminen tekee kyllä terää omallekin pelille – vaikkei pro olisikaan. Kyllä jokainen muutaman vuoden harrastanut pystyy perusopastuksen vetämään kaverille kanssa, ellei nyt sitten oma peli sisällä jotain aivan räikeitä perustavanlaatuisia virheitä. Itse en ainakaan tunnusta, kyllä ne on ennemmin ne sadat pikkuhionnat jotka mun pelistä puuttuu. Noloa olisi tässä vaiheessa ainakin huomata että kiekko onkin kupu alaspäin kädessä tai jotain muuta päätöntä… Hemmetin hienoa olisi kyllä jos saataisiinkin joku oikea pro paikan päälle vetämään kunnon draiviklinikka porukalle, suosio olisi varmasti taattu! Laitetaanpa mietintämyssyyn, korvan taakse ja niin edelleen…

Tällaista tällä erää. Kotipaikkakunnan vaihdoksen myötä odotan lähiseudun ratoja (Järvenpää jossa yksi pre-release kierros jo takanakin, Jokela, Hyvinkää) entistäkin enemmän, mutta varmasti Keinukallio (väkisinkin, seuran puolesta) ja Tuusula tulee vielä kierrettyä useasti ennen 2011 kesän loppua. Ihan kotitalon vieressä on myös futiskenttää treeneihin. Miten hienoa heittää muovia tyynessä ja lämpimässä kesäillassa klo 21:30 auringon mollottaessa vielä selkeästi puurajan yllä? Ja kuinka ollakaan, uudeksi seinänaapuriksi paljastuikin aiemmin täältäkin nimimerkillä tuntemani henkilö… ympäri mennään, yhteen tullaan. 🙂

terveisin,
MikkoS

ps. bägiini palatakseni, nyky-setuppi on toiminut hyvinkin. PD kummassakin muovissa on kyllä ihmeitä tekevä kiekko, luotto on 100%. Vielä kun putteriin saisi saman. Midari ja putteriosaston draiveja on tullut jauhettua ihan hyvällä menestyksellä. Vakaana suunnitelmana onkin pistää vanhoja myyntikuntoisia kiertämään käsiin jotka niitä haluaa enemmän ja lakata uusien kiekkojen haaliminen tykkänään. Paitsi jos sattuu jotain erikoistarjousta kohdalle…

Terävä lukijakommentti edelliseen tekstiini osui kuin nyrkki silmään:

”Kerropa sitten seuraavaksi, mitä sulla siellä bägissä sitten oikeasti on. Millä heität millaisissakin paikoissa, mikä toimii ja mikä ei? Olisi kiinnostavaa lukea, koska itse aika aloittelevana heittelijänä samoja teemoja pohdiskelee.” – Keijo

Totta, tulin turisseeksi taas hieman akateemisen yleisesti menemättä sitten kuitenkaan asiaan omalla kohdallani, eli: mitä siellä meikäläisen laukussa nyt sitten oikeasti on? Ajattelin kirjoittaa tämän erillisenä artikkelina jottei teksti turhaan jää pimentoon kommenttiketjuun. Tähän väliin pieni disclaimeri lienee jälleen paikallaan: älä tee kuten minä teen (tai välttämättä edes kuten minä sanon) vaan lukijakriittisyys ja oma harkinta vie jälleen pidemmän korren. Allaoleva ei siis missään nimessä ole ideaali varustus, mutta ajatuksen kanssa luettuna ehkä jotain jää lukijalle kouraan.

Monessa liemessä keitetty Wraithi erottuu rosoisuudessa edukseen keskellä

Matkustan ympäri maailmaa, laukussa LEIPÄÄ (ja piimää vaan)

D-Line P1 173g : täksi kesäksi hommattu putteri jota nyt ihan tietoisesti aion opetella heittämään. Kaikki putit tällä, ettei tarvi suotta miettiä. Alkuun vähän totutteluongelmia, mutta nyt alkaa luottoa jo löytyä. Myös tekniikkatreenissä mukana, lähestymisheitot ja keskimatkan kontrollidraivit.

P-line MD2 172g : pelini pelastus. Enkä olisi itse edes tajunnut ostaa (sain siis lahjoituksena alunperin), draiverihullu kun olen. Tällä oikeasti kaikki lähestymiset, pysyy kyllä aisoissa eikä mitään hulluja sekoiluja. Kelpaa myös rollereihin.

S-line CD 171g: Kontrollipelin kolmas kulmakivi kahden yo. kiekon kanssa. Etäisyyttäkin löytyy mukavasti, ainakin näillä suht lyhkäsillä paikalliskentillä. Suoraan, vasemmalle tai oikealle (jos ei nyt mitään ihan ysikymppistä mutkaa tarvi päästä ympäri) kaikki käy. Näillä kolmella aion opetella heittämään hallitusti ja tarkasti 2011, sanokaa mun sanoneen. Muut on sitten enemmän tai vähemmän just for show.

P-line PD 175g : Hyvin monipuolinen draiveri, voi heittää täysiä riittävän kauas tai sitten vähemmillä tehoilla nätisti. Ei oikeastaan mitään valitettavaa. Käytän silti useammin kovempaa kaksoisveljeään. Näihin kahteen saanee enemmän eroa kuluttamalla tätä alivakaammaksi.

S-line PD 172g : Samat pointit pätee aika pitkälti. Mun kädellä ehkä hitusen ylivakaampi kuin pehmeämpi veljensä, ja yksi pisimmistä draivereista mitä bägistä löytyy. Etenkin hienoisella S-kurvilla lentää piiiitkälle.

Champion Wraith, paino ei tiedossa. Taitaa olla kolmas ikinä ostamani pannu. Ihan fiilispohjalta ostettu (läpikuultava neonkeltainen löytyy ainakin puskasta) mutta loppujenlopuksi taas onnekkaasti hyvä ostos. Aiemmin oli hyvin ylivakaa kun tehoja ei tahtonut löytyä, nyttemmin lentää suorempaan. Kestävä kuin mikä, vaikka saanut runtua ihan helkutisti. Ykkösvalinta upseihin, paikkaan kuin paikkaan. Myös kämmenpuolella useimmiten kourassa.

S-line DD 175g : Etsii vielä rooliaan, tällä hetkellä ehkä helpoiten hallittava noista maksimimatkan draivereista. Lähtee mun kädestä ehkä pisimmälle muutaman muun kiekon kanssa, ja hyvin tasaisesti.

Pro Katana 170g : Täytyyhän sitä draiverihullulla yksi Katana olla. Pro-muovisena ja ei täysipainoisena, hyvinkin hallittava kokonaisuus. Etäisyyttä löytyy, eikä tarvi silti kaivella usein OB:lta. Luottoa löytyy jo vaikka uusi tulokas onkin. (Parit makoisat birkut takana)

Star Valkyrie 175g : Sitä alivakaampaa kalustoa, olisko neljäs ostamani kiekko (->mojoa eli luottoa löytyy). Ylipitkiä putteja voi koittaa tällä, menee yllättävään usein sisään.

S-line TD 169g : Suoraan ja kauas, ei kai tässä muuta. Tuulella ei niinkään hyvin. Vähän erikoinen kiekko, ei ole oikein löytänyt rooliaan. Tai kertokaa joku mulle mitä mun tällä pitäis tehdä.

Echo S DD2 175g : Tällasta kiekkoa ei mun kädellä kuuluis ees olla bägissä. Toisaalta, vajaat tehot tekee tästä ylivakaimman kiekon mitä mulla on, joten tiukkoihin mutkiin rystyllä tai kämmeneltä kumpaan tahansa sopii hyvin. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa osaan heittää tätä niinkun sitä kuuluis heittää. Sitä odotellessa…

R-pro Boss 155g : Toinen kikkailukiekko. Ostettu varmaan lähinnä sen takia että ”näitä ne niissä pituuskisoissakin heittää”. Ja kyllähän tää tyynessä tai sopivaan sivu/takatuuleen heitettynä sit menee. Ja menee. Muissa oloissa ei mitään asiaa rundille, hasardi.

Star Destroyer 170g : Ilmaiseksi kun sai pari kiekkoa tilata, niin otin (tietysti) taas sitä ison käden lötää. Josko tästä saisi sellaisen pitkänmatkan hillitysti ylivakaan joka kestää tuulta. Ei sentään ihan maksimipainoisena. Pikatestinä vaikutti ihan luotettavalta. Killeri grippi.

Star Vulcan 166g : Lienenkö mainoksen uhri (kuten viime artikkelissa kirjoittelin) mutta kokeillaan nyt tätäkin, just for fun. Saisiko tästä sitten kunnolla alivakaan draiverin? Pari heittoa tuulisessa säässä ei kyllä kerro vielä mitään.

——

Varakiekot

Champion Valkyrie 175g : lammesta löydetty, puhelimella tavoitetun omistajan mulle lahjoittama. Ei käytössä, mutta suorana kämmenkiekkona esim. ihan ok.

DX Aero 170g : Rocin jälkeen toinen ostamani lähärikiekko. Ihan ok, mutta MD2 otti tän paikan.

DX Roc 175g : Ainoa jäljelläoleva, ensimmäisenä ostamani kiekko. Taisteluarvet sen todistaa. Alivakaa kun hullu. Ei käytössä, ellen keksi jotain hyvää syytä mihin jokin kassissa oleva kiekko ei pysty.

DX Archangel 175g : Ostettu korvaamaan aiemmin hukkunut, nostalgiasyistä. Järkevää? Ei. Oon koittanu takoa tosta mahdollisimman alivakaata, ja kyllä se onkin melko hiton skraiduilla.

Tuonelan Joutsen 175g : Eka putterikokeilu. Ihan katastrofi. Mikä tietenkin johtui vajavaisista taidoista eikä kiekosta, mutta kun luottoa ei ole ei sitten yhtään, niin ei tätä voi heittää ollenkaan.

——

Kokonaishuomioita:

”¢ Erikoismuoveihin mieltyminen tekee monesta kiekosta mulle ehkä ylivakaamman kuin olis tarvis. Joku siinä perusmuovissa ei vaan silti tunnu oikeelta.

”¢ Myös painoihin tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Taisin tajuta oikeasti vasta viime vuonna mitä se paino meinaa, ja ettei mun tasolla ehkä kannattais aina heittää sitä sataseiskavitosta. Ainakaan joka kiekossa, mut sit jos se painon tuoma lisävakaus on etu siihen rooliin mihin ko. kiekkoa käytetään, niin ok.

”¢ Draivereita on liikaa mutta tiedostan sen. Koetankin nyt karsia pelibägin johonkin 7–9 kiekkoon, ja pitää muut sitten enemmän tai vähemmän leluina joita käy paiskomassa täysiä sillon kun tulee se fiilis. Noi 7–9 kiekkoa pyrin valitsemaan tätä mukaillen: http://www.discgolfreview.com/resources/articles/discoverlap.shtml Palaan aiheeseen vielä vaikka kun olen päässyt lopputulokseen mikä noista on mikä.

Jos jollain on kommentoitavaa tähän settiin (näiden huomioiden lisäksi mistä olen kyllä valitettavan tietoinen) niin kommentoikaa ihmeessä. Keskustelu on aina hyvästä!

t. MikkoS

Aloittelevia frisbeegolfaajia ei pitäisi milloinkaan päästää ihan holtittomasti ostelemaan mitä tahansa kiekkoja. Teitä on varoitettu.

Hieman pisti väkisinkin hymyilyttämään kun luin mitä kirjoitin melkeinpä vuosi sitten:

”Päätin aiemmin että en ala ”™välineurheilijaksi”™ tai ainakaan vedä sitä ihan överiksi (koska tiedän muiden aiempien harrastuksien perusteella että minussa on siihen paha taipumus) […] En silti usko että tulen koskaan olemaan pisteessä jossa minulla on oikeasti kymmeniä kiekkoja kassissa.”

No eihän niitä nyt ihan kymmeniä ole, mutta parikymmentä alkaa tulla jo vastaan. Tuosta jutustahan selviää, että tässä kävi sikäli onnellisesti että ensimmäisiksi kiekoiksi sattuman kautta (!) valikoitui ihan kelvollinen midari (DX Roc) ja draiveri (DX Archangel), mitä tulee aloittelijaystävällisyyteen. Onneni siis oli etten tullut ostaneeksi heti alkuun niitä nopeimpia (siis luokitukseltaan, ei minään minun kädestä irtoavana absoluuttisena ominaisuutena) painavimpia erikoismuovilaatuisia kiekkoja joilla on raflaavin nimi ja ärtsyin stämppi. Tällaiset kiekot haalin ihan omaa tyhmyyttäni noin vuotta myöhemmin (sekin ehkä liian aikaisin, hitaasti kehittyviin taitoihin nähden), ja keitto olikin siltä osin valmis. Tämän olisi voinut tehdä niin paljon helpomminkin. Kaikkien on turha iskeä päätään (saati kiekkojaan) samaan mäntyyn, mutta kyllähän kokemus kasvattaa. Itselleni ylinopeiden kiekkojen kanssa rimpuilu ainakin ohjasi minut etsimään ongelmaani syytä, ja sen selvittelyssä on ehkä jotain oppia eri kiekkojen ominaisuuksista jäänytkin päähän.

Pituuden ihannointi tarkkuuden tai toistettavuuden sijaan vaivaa useita (aloittelevia) frisbeegolfharrastajia.

Omin päin harrastuksen aloittaneena menin ehkä kiekonvalmistajien propagandan koukkuun ja luulin että kiekko tekee kaiken työn. Disc Golf Course Review:n sivuilla keskustellaan melko mehevästi  juuri tästä uutuus 13 nopeusluokan kiekkojen hypettämisestä (vaikkakin joissain yo. ketjun viesteissä asenne aloittelijoita kohtaan onkin turhan nuiva). Vaan eihän ne kiekot lennä niiden speksien mukaisesti jos vauhtia ja kierrettä ei ole tarpeeksi ja tekniikka ei ole kondiksessa. Minun mielestäni tätä pitäisi alleviivata paljon enemmän. Yllätyin kun eräässä viestissä tuolla mainittiin että jossain kaupassa kysyvät paljonko asiakas heittää jos kassalle tulee jonkun pro-kiekon kanssa. Etenkin viimeaikoina on näkynyt että etenkin asteikon yläpäähän tulee uusia tulokkaita, joita mainostetaan helpoiksi kiekoiksi heittää maksimipituuksia (vaikka joku Vulcan ja miksei Pohjolan Isäntä), ja jossain näitä kiekkoja ehdittiinkin jo kutsua cheater disc:eiksi. Onhan ihmismieli sellainen quick fixejä hakeva, että jos saman asian voi saada rahalla (ostamalla uusi, nopea helppo kiekko) tai harjoittelemalla säännöllisesti, niin kyllähän se helppo tie valikoituu useimmiten. Sitten myöhemmin sitä usein huomaa että ei se olekaan sama asia.

Pienempää silmään!

Disc Golf Course Reviewin sivuilla keskustellaan myös paljon kiekkojen alasajosta (oma suomennokseni, ketjuja löytyy käyttämällä hakusanaa ”discing down” viestiketjujen otsikoista), eli siitä että sen pari tusinaa vaikeita superkiekkoja sisältävän bäginsä  vaihtaa vain muutamaan paljon hitaampaan peruskiekkoon ja tavallaan opettelee uudelleen heittämään niillä. Jotkut suosittavat jopa mahdollisimman vaikeaa (mutta edelleen suht hidasta!) kiekkoa joka rankaisee tekniikkavirheistä armottomasti. Sitten kun heittokulmat ja muu tekniikka on hiottu niin puhtaaksi että pärjää peruslätyillä yhtähyvin tai itseasiassa monissa tapauksissa paremmin kuin alkuperäisellä setillä, voi alkaa vaativampia kiekkoja tuoda takaisin arsenaaliin. Tekniikan puhdistuttua ja ymmärryksen kasvettua peruskiekkojen parissa, nämä vaikeammat kiekot löytävät harrastajan käsissä paremmin potentiaalinsa. Menee periaatteessa kyllä meikäläisen ymmärrykseen, mutta vähän tästä tulee sellainen ”seiso kaksi vuotta hevosseisonnassa temppelin porttien ulkopuolella ennenkuin voit edes aloittaa kung fun harjoittelun” -olo. Tietenkin tekniikka pitää olla kunnossa, mutta ehkei nyt ihan koko vuotta tarvi junnata putterilla ja midarilla niinkuin joku fanaattisin ehdotti.

Ken draiveriin (liian aikaisin) tarttuu, se draiveriin hukkuu?

Disc Golf Reviewin Blake Takkunen vertaa frisbeegolfin aloittamista ja välineiden haalimista kitaransoiton aloittamiseen. Itsekin kitaransoiton omatoimisesti opiskelleena, yhteen aikaan raivokkaasti soittaneena, siihen hulluna rahaa syytäneenä, ja lopulta harrastuksen lopahdettua suurimman osan tavaroista myyneenä, tunnen erityistä ymmärrystä tuota kirjoitusta kohtaan. Ehkä tuon voisi yleistää moneen muuhunkin asiaan tai harrastukseen, johon on mahdollista upottaa paljon rahaa ja/tai harjoittelutunteja, useinkaan ei kuitenkaan terveessä suhteessa (kun muistaa mitä puhuttiin quick fixeistä ylempänä). Sitten kun ei ole harjoitellut perusasioita tarpeeksi, ei ehkä saa kaikkea irti siitä kaikesta välineistöstä mitä on kerännyt. Vasta ajokortin saanut hommaa urheiluauton jonka ajaa kylki edellä puuhun, tai vasta pelin aloittanut ostaa XCaliberin jonka heittää välittömästi vasemmalle umpimetsään, esimerkkejä on loputtomasti. Veistä kääntää lisää haavassa se että vierelle tulee joku joka vetää saman mutkan nelipyöräluisussa Ladalla tai avaa vaivattomasti +100m mukille putterilla.

Mukille voi avata myös sillä eniten kontrollia tarjoavalla kiekolla… (tämä Tuusulan 7. onkin lyhyt rata)

Paljon on tietysti kiinni siitä mitä haluaa milloinkin saavuttaa, niinkuin aiemmin aihetta pureskelinkin. Eli kun saavun pelipaikalle, olisi hyvä olla edes jollain tasolla enemmän tai vähemmän kirkkaana mielessä mitä kyseiseltä pelikerralta haluaa saavuttaa: yritänkö parasta mahdollista tulosta, harjoittelenko tiettyä heittoa tai tiettyä heiton osa-aluetta, ja niin edelleen. Joskus on tietysti kiva vaan ”mennä pelaamaan” mutta se ei ehkä ole paras tapa kehittyä. Ainakin pitää olla rehellinen itselleen: onko valmis tekemään töitä kehittyäkseen vaikka se ei olisi aina niin mukavaaa, vai haluaako pitää pelaamiseen vain mukavana ajanvietteenä. Jälkimmäinenkään ei tietenkään estä kehitystä, mutta ensimmäinen mahdollisesti johtaa pidemmälle. Ehkei maksimaalisen kehityskaaren hakeminen joka kerralla olekaan kovin viihdyttävää. Molemmissa tapauksissa kiekon valinnalla on kuitenkin oleellinen merkitys. Joskus on silti vaan mentävä jalkapallokentälle ja draivattava niitä bägin isoimpia ja ilkeimpiä leipiä niin että käsi tuntuu irtoavan. Tunnustan erheeni, mutta kun se on toisinaan niin perhanan hauskaa!

Tämänkertainen kirjoitus tuntui hieman rönsyilevältä, ehkä liikaakin, tai sitten asiasta oli vaan niin paljon sydämellä. 🙂 Frisbeeliiton sivuilla sanotaan että  Frisbeegolf on taito- ei voimalaji. Ei se voima itsessään, vaan ei myöskään välineet tee autuaaksi, jos ei tiedä mitä niillä tekee. Aamen.

-MikkoS