4. ”Eihän kukaan voi olla näin huono!” – hermopeli ja puttaaminen
Silloin kun peli ei kulje, se joskus ei todellakaan kulje. Niinä hetkinä saattaa suustaan päästää otsikon tuskastuneen huudahduksen, erinäisten kirousten ja manausten lisäksi tietenkin. Edellämainittu käytös ei välttämättä kuitenkaan kannata, koska – sen lisäksi että se ei ole kenties kovinkaan mieluista kuultavaa peliseuralle – on se myös esimerkki ns. itseään toteuttavasta ennustuksesta, ja johtaa helposti pelin huononemiseen entisestään. Jos menettää hermopelin, on suuressa vaarassa menettää koko pelin. Tämän olen saanut oppia kantapään kautta frisbeegolfharrastukseni aikana. (§¤&/($%(£=)@!!!)
Erityisen ratkaisevaa hermopeli on puttaamisessa, mutta haluan puhua siitä hieman yleisellä tasolla ensin ennen puttaamiseen siirtymistä. Draiveista puhuessani taisin mainita että oletin että kehityn pelissä kunhan vain käyn tarpeeksi usein pelaamassa kierroksen lähiradalla. Tämähän on kyllä totta, mutta vain riittävän pitkällä aikavälillä, eikä suinkaan tarkoita että tämä olisi parhain ja nopein tapa kehittyä. Tämä on näemmä pointti johon palaan tuon tuostakin – sekä tätä blogia kirjoittaessa että ihan radalla yhä edelleen 😉
Mainitsin myös että alkupuolella pelailua kierrokset olivat hyvinkin ailahtelevia. Hermokontrollin puuttuminenhan vain vahvisti tuota suuntausta, useimmiten negatiiviseen suuntaan. Kävi nimittäin niin (luultavasti monelle tuttu tilanne jollain tasolla) että huono suoritus jollain väylällä johtaa turhautumiseen joka taas heijastuu huonoon suoritukseen seuraavalla väylällä. Pahimmillaan saatoin jopa aloittaa koko kierroksen väärällä jalalla (”Huhhuh, mitäköhän tästä taas tulee?”), jolloin eka avaus lähti entistä helpommin lepikkoon (”No voi v****, mitä mä just sanoin!”). Lähestymisheitot mitenkuten rimpuillen, tulos jo valmiiksi plussan puolella, saavun sitten korille masentuneena, heitän helpon putin vähän huolimattomasti ylärautaan (”Eihän kukaan voi olla näin huono!”) ja eikun vielä yksi plussa sarakkeeseen. Tällaisesta syöksykierteestä ei ihan hetkessä oikaistakaan…
Itsensä ruoskimisesta itsesuggestioon
Vaikka jollain tasolla tajusin jo tuolloin että eihän tuollainen itselleen kiukkuaminen voi mitenkään ainakaan parantaa peliä, olin pahimmilla hetkillä niin raivon sokaisema (”Minkä takia tätä peliä pitää edes pelata jos ei tämän parempaan muka pysty?!”) että rakentava ajatustyö oli likipitäen mahdotonta. Onneksi nykyisin pelin asteittain parannuttua myös hermot pitävät paremmin. Näenkin tämän sekä syynä että seurauksena: pelin parantuessa ei mene hermot niin helposti, ja kun ei mene hermot niin peli menee paremmin.
Edelleenkin tosin kun pelaan, seuraan suoritustani melko analyyttisesti ja ”selostan” sitä itselleni (”No vähän meni turhan vasemmalle tuo avaus, mutta voin korjata sen hyvällä lähestymisellä), mutta nykyään myös positiivisessa mielessä (”Jumankauta että oli mahtava heitto suoraan korin alle – ja vielä tästä vaikeasta paikasta!”) ja pyrin saamaan tästä positiivisen kierteen päälle. Viime viikolla Meilahdessa onnistuinkin tässä ehkä parhaiten tähänastisella ”urallani”: viimeistään vitosväylällä heitetty par siivitti loppukierroksen myös hyvään par-vauhtiin. (Fiksuimmathan laskevat tästä että en ole tottunut par-tulosten heittelyyn ainakaan ihan tuosta vaan, saati sitten paljoa alle parin. Että jos jollekin on päässyt vahingossa muodostumaan minusta kuva hyvänäkin pelaajana niin totuus löytyy kyllä tästä.)
Puttaustreenin alkutilanne…
Puttaamisessa kaikki tämä korostuu entisestään siitä syystä että putti on joko-tai: joko se menee sisään tai sitten ei. Huonohkoa avausta voi aina koettaa pelastaa seuraavalla heitolla ilman että se johtaa automaattisesti plussaan tuloksessa, mutta putti on kerrasta poikki. Siksi myös hyvän- tai pahanolon kierteeseen on ehkä jopa helpompi päätyä kuin muissa heitoissa: helppojen puttien jatkuva missaaminen (”Ei voi olla totta – ei hitto taaskaan mennyt!”) taikka haastavien puttien upottaminen (”Ja taas osui!”) vahvistaa samanlaista käytöstä jatkossakin. Tämä on hyödyllistä pitää mielessä harjoittelussakin.
Puttaamista en nyt käsittele itse mekaanisen suorituksen tasolla, vaan lähinnä tämän mentaalisen harjoittelun kautta. Tiedostan että olen linkittänyt jo aika montakin Youtubesta löytyvää Discraftin opetusvideota, ja vaikka Mark Ellis ei ehkä nyt olekaan mikään henkilökohtainen sankarini (vaikka niin saattaisi luulla), on tämä silti ehkä eniten puttaukseeni positiivisesti vaikuttanut yksittäinen video. Pyrin pelaamaan tuon mukaan yhä edelleen – 10-15 minuuttia puttaustreeniä ennen ja jälkeen kierroksen, nimenomaan onnistuvalta etäisyydeltä onnistuneita putteja ja kun putti irtoaa kädestä, positiivinen ajatus (”Menee.”) – jonka ketjujen kilahdus varmistaa  todeksi. Jos osun ketjuihin mutta kiekko putoaa ulos – ei minun vikani. Tämä luo positiivisen onnistumisen mielentilan sekä ennen kierrosta että positiivisen muistijäljen kierroksen jälkeen. Näinollen pelitilanteessa puttaustilanteen tullessa muistan että tämähän on tuttua kauraa, no problem, aina ennenkin nämä on menneet sisään.
Toisena itselleni tärkeänä vinkkinä pidän kohteen valitsemista, jonka opin muistaakseni näiltä sivuilta. Eli en heitä kohti koria kokonaisuutena, vaan kohti yksittäisen ketjun yksittäistä lenkkiä (yleensä vielä korin keskustasta hieman vasemmalle, sillä puteillani on tapana mennä hieman tähdätystä oikealle): tällöin vaikka en täysosumaa lenkkiin saisikaan, menee se yleensä niin lähelle että kiekko pysyy korissa.
…ja siisti lopputulos (Kuva manipuloitu)
Näillä eväillä pitäsi päästä edes jonkinlaiseen positiiviseen kierteeseen. Viikonloppuna radalle (siis frisbeegolfradalle, heh-heh) lähtiessäni pyrinkin palauttamaan mieleen tuon Meilahti-fiiliksen: jos ei nyt ihan ”Eihän kukaan voi olla näin hyvä!” niin ainakin ”Ai että nyt lähti hyvin!”
Ensi kerralla taidan vielä pureskella hieman tuota treenaamista – siis muutenkin kuin vain kierroksia jauhamalla. Siihen lähestyvä talvikausi heittääkin omat haastavat mausteensa.
7 kommenttia:
Ensimmäinen kesä harrastamista takana ja into on ihan älytön. Uusi harrastus on antanut jo ensimmäisenä kesänä paljon. Autotallissa olevaan koriin puttaan muutaman kiekon joka kerta kun lähden ja tulen sieltä. Eli joka päivä. Tuohon keskittymiseen ja positiivisen mielentilaan liittyen haluasin jakaa yhden kokemuksen. Ensinnäkin nuo Mark Ellisin treenivinkit toimivat minullakin. Onnistuminen tukee uusia onnistumisia. Ja sit asiaan...Aloittelijana niin putatessa kuin avatessa päässä surraa kaikenlaisia ajatuksia jotka sotkevat itse suorituksen. Miten saada ne "äänet" pään sisällä hiljaiseksi? Yksi tapa saada oma mieli hallintaan on kuunteleminen. Heittäessä kuuntelen ympäristöä ja nappaan jokun äänen esim. tuulen tai auton äänen ja keskityn vain siihen hetken aikaa. Sitten annan kropan tehdä oman hommansa ilman kaikkea sekavaa sisäistä höpinää. Saako tästä selkoa? Minulla tällainen huomion kiinnittäminen johonkin ääneen on auttanut rentoutumisessa. Tätä saa sanoa kyllä ihan vapaasti sanoa jo liian hifistelyksi, mutta minua se on auttanut saamaan onnistumisia ja lisännyt motivaatiota.
nyt on pakko lainata vähän tekstiä Juho Rantalaihon blogista, koskee nimittäin ihan samaa asiaa, ja kaupanpäälle pisti naurattamaan ääneen: "Tässä lajissa on vaikeinta se, että kun uskot itseesi, homma toimii. Jos epäröit, epäröiminen ruokkii itseään. Kun lähtee hyvillä mielin kierrokselle ja muka hyvällä itseluottamuksella, painaa ensimmäisen avauksen täyttä outtiin, siitä seuraa ongelmia. Ei tietenkään siitä ainoasta heitosta, mutta eilisen huonon kierroksen jälkeen on vähän varuillaan, peloissaan, jännittynyt. Lähteeköhän tämä nyt oikein ja liukastunkohan ja lentääkö lepakko suuhun juuri kun heitän ja tuleeko tuulenpuuska ja mitäköhän söisi tänään? Heittohetkellä vaan ei pitäisi olla kysymyksiä päässä. Pitäisi olla päättäväinen ja suorittaa. Henkinen caddie book pitää saada nyt kuntoon. Osaan heittää ja tiedän sen. Pelaajat sanovat, että putti on kateissa ja on ongelmissa. Sehän johtuu vain siitä, että on antanut sellaisen ajatuksen nousta päähän, että putti on kateissa. Tässä sitä ollaan; itse syyllistyn nyt samaan. "Draivi on kateissa ja plaaplaa". Ota se pannu ja heitä sitä, jos et tajuu, älä kysele." Lepakko suuhun, ahhahaha! :) koko juttu täällä: http://frisbeegolfradat.fi/juho_rantalaiho/2010/08/27/mika-on-kun-ei-taidot-riita/
Hyviä havaintoja puttaamisesta. Itse olen alkanut tähdätä korin läpi, en niinkään yhteen ketjun lenkkiin. Jos tähtäyspiste on liian tarkka ja pieni, sen missaa helpommin. Sen sijaan tähtää johonkin puunrunkoon korin takana tai pari metriä korin läpi. Yritän putata pitkäksi, mutta korin läpi. Näin kiekon lentorata on määrätty, kiekon vauhti on tarpeeksi kova ja heitto käyty mielessä läpi. Enää jää itse suoritus:)
Vanha viisaus: "se voittaa, jolla on hauskinta" pitää paikkansa erityisesti frisbeegolfissa. Onnistumiset ruokkivat onnistumisia ja päinvastoin. Virheitä tulee kuitenkin jokaiselle ja viisauden alku on oppia hyväksymään se. Oppia voi virheistä tietysti ottaa, mutta koska kukaan meistä ei ole kone, jokainen draivi ei laskeudu väylälle, eikä jokainen helppokaan putti mene aina sisään. Jo korien rakenne aiheuttaa tietyn määrän ulossylkäisyjä, joille ei vain voi mitään. Kun tämän hyväksyy, voi vastaavasti onnistumisista nauttia täysin rinnoin. Mark Ellisin lanseeraamaa puttivarmuusharjoitusta olen itsekin käyttänyt ja todennut sen käyttökelpoiseksi. On parempi harjoitella onnistumista kuin epäonnistumista.
noh noh... mutta joo, ehkä pelimenestyksen ohella yksi ihan yksinkertainen syy tuohon 'itsesuggerointiin' on ihan vain se että hyvällä tuulella on kivempi pelata. tottakai mokat ketuttaa mutta ei siitä kannata koko kierrokselle (saati koko päivälle) mitään morkkista ottaa. Kummeli Jackpotin sanoin, "miksi siellä pitää sitten rampata jos siellä aina tulee paha mieli?" tjsp. (johon Keijo tietysti että "Hiljaa kun et mistään mitään tiedä!")
Ehdottomasti paras artikkeli tähän mennessä! Juuri näin! Itse käytän täysin samoja menetelmiä niin puttaamiseen kuin heittämiseen ylipäänsä. Tarkan ketjun kohdan valitseminen, lentoradan etukäteen visuaisoiminen, varmistus siitä että mikään ei häiritse tai ärsytä ja ennakolta se fiilis, että tää ei voi mennä muuta kun sisään tuo ainakin itselläni huomattavasti parempia tuloksia kuin se että vain "yrittää" putata sisään. Suurin ongelma ainakin itselläni on se, että aina näitä juttuja ei tahdo muistaa ja välinpitämättömyydellään vesittää omaa suoritusta. Tärkeää on myös tosiaan aidosti iloita omista hyvistä suorituksista eikä pieni itsepönkityskään yleensä haittaa. Jos ottaa päähänsä sellaisen mantran että "mä oon aivan jumalattoman hyvä frisbeegolffaaja/puttaaja/tms" niin todennäköisesti tämä itsesuggestio siivittää eteenpäin ainakin parin heiton verran kierosta kohti verrattuna siihen ettei usko omaan tekemiseen. Pelikavereiden kannalta on kuitenkin miellyttävämpää pitää nämä ajatukset omassa päässä, koska frisbeegolfradoille ei kaivata enempä Kanye Westejä. Ei voi kuin kateellisena katsoa vierestä kun huomattavasti itseäni lyhyemmän aikaa harrastanut pelaaja hoksaa jo tässä vaiheessa juttuja joiden hoksaamiseen itsellä meni 10 vuotta..
Kyllahan tuosta ihan selkoa ottaa. Mielella ei sita kiekkoa kuitenkaan heiteta, vaan keholla, joten on hyva etta saa sen ensiksimainitun pois siita sotkemasta. Tuo on yksi keino. Kukas sita nyt sanoikaan etta "when you got good form, the throw is usually good as well". Eli tuon mukaan, koetan keskittya itse kehotuntemukseeni niin etta kaikki on oikeassa linjassa ja toimii oikein, silloin kiekko yleensa putoaa sinne minne haluan. Sen sijaan etta lahtisin sielta kiekon loppupisteesta miettimaan takaperin, puhumattakaan kaikista seurauksista, "jos saan sen tuonne, hyva, ei saa osua tuohon, tai menna tuonne jne jne." Silloin on lahes varmaa etta se menee juuri sinne minne EI halua.