Ahaa – elämyksiä

Discmanian Deep in the Game -videosarjan rystydraivi-osan upeasti kuvatussa avauskuvassa Dave Dunipace spiikkaa seuraavaa:

”the thing I like about disc golf is, what I consider the magic of disc golf, and that’s when I throw a perfect shot and I can feel that shot leaving my hand and flying all the way to the target. And I know exactly where its going and I know that I have just done it perfectly. That’s the magic moment for me”

Paitsi taianomaista katseltavaa, tämän ajatelman sisältä löytyy muutama hyvä pointti joilla kohentaa omia suorituksia. Alla kerron miten itse asian koen.

Visualisointi

Hienoin heitto on se joka onnistuu täysin kuin sen suunnitteli. Tulos on toissijaista. Sillä ei siis välttämättä tarvi saada kakkosta saati holaria, vaan kyseessä voi olla vaikka joku viitosheitto syvimmästä pyltsistä joka liitää kontrolloidusti juuri oikeiden puiden välistä ja palaa väylälle loistavaan jatkopaikkaan. Ko. väylältä tuloskorttiin tulee vähintäänkin tuplabogi, mutta elämys täydellisen onnistuneesta heitosta palkitsee silti. Tulos ei tosiaan välttämättä korreloi suorituksen kanssa. Joskus surkea draivi löytää puun juuri oikeassa kulmassa ja kimmahtaa vaikka koriin asti. Oliko se silti hyvä heitto? No ei.

Olen jo jonkin aikaa harrastanut visualisointia ja keskittymistä joka heittoon, myös harjoitusrundeilla (mistä joskus saankin palautetta, lähinnä ihmettelyä). Videoilla maailman tähdistä voi nähdä heidän hakevan liikeratoja kohdilleen tiipaikalla ja näppäilevän kiekkoa. Onko se vain hifistelyä, ja imitoinko vain robottimaisesti näitä tähtiä jos teen samanlailla? Tai onko kyseessä vain rituaali jonka toistamalla aina luon itsevarmuutta suoritukseen? Mielestäni ei, kuten keskustelupalstallakin jorisin.* Heittoliikettä lämmitellessäni pyrin palauttelemaan lihasmuistiin niitä liikeratoja mitä suunnittelemaani heittoon tarvitsen. Samalla kuvittelen mielessäni kiekon lentorataa jolla se päätyy varmimmin haluamaani paikkaan. Ko. paikkakaan ei aina ole kori eikä sen juuri, vaan jos ei ole realistista kuvitella että pääsen seuraavalla mukin alle (=repimättä täysiä niin että toistettavuudesta ei ole tietoakaan), niin etsin väylältä sweet spotin jota lähden hakemaan, ja josta on paras heittää seuraava heitto. Ei se haittakaan vaikka menee pitkäksi tästä maalista, kunhan ei ulos väylältä. Haluttu lentorata pitää myös olla sellainen joka on mahdollinen ja toistettavissa. Siitä päästäänkin seuraavaan osa-alueeseen.

Vastavalo ja kaatunut puu Keinukallion seikalla. Etsi kuvasta kiekko.

Tiedä mihin pystyt – ja mikä kiekko siihen sopii

Kun sitten lähden hakemaan tätä kuvittelemaani heittoa, pitää tosiaan olla realisti ja tunnistaa omat vahvuusalueet, eli valita heitto joka on varmin. (esim. ”annukalla saattaisin päästä pidemmälle oikealle, mutta koska en ole hyvä heittämään annukkaa, heitän forella jos haluan varman päälle”). Sen jälkeen tietysti valitaan hommaan sopiva kiekko – ja tässäkin varmuus on valttia eli käteen kiekko johon on luottoa (täähän on vähän henkimaailman asioita, mutta jos voodookiekko lisää itsevarmuutta, ei se voi olla väärin). Epävarmat kiekot (”tää flippaa joskus mut aina ei” – kannattaa jättää bägiin jos flippaamisen sijaan vasemmalle feidaaminen vie umpipyltsiin) sen sijaan vain nakertavat itseluottamusta. Ei tule varmaan yllätyksenä kenellekkään että esim. monesti etenkin tuulisissa oloissa ylivakaaseen kiekkoon on luottaminen, vaikka suorempaan lentävä kiekko veisikin mahdollisesti pidemmälle, jos ei flippaa.

Välimaaston kohde

Luin tästä ajattelutavasta jo vuosia aiemmin, mutta en silloin oikein tajunnut sitä.  Nyt ymmärrän että saavuttaakseen sen täydellisen heiton, on helpompaa keskittyä välimatkan kohteeseen, ja antaa sen jälkeen kiekon tehdä tehtävänsä. Sen sijaan että tuijottaa koria ja koittaa heittää suoraan sinne, on monesti helpompi tähdätä lähempänä olevaan kuvitteelliseen kohteeseen. Kun tietää oman heittotekniikkansa ja siihen heittoon valitsemansa kiekon riittävän hyvin, riittää se että lähettää kiekon tietyssä asennossa ja tietyllä nopeudella tiettyyn kohtaan tiin ja korin välimaastoa. Kun kaikki sujuu häiriöttä, kiekon lento-ominaisuudet hoitavat lopun. Tämän kohteen valittua keskitytään siihen ennen heittoa ja vielä muutama sekunti heiton jälkeen (jolloin näkee kiekon läpäisevän välikohteen ja tekevän juuri ne liikkeet mikä oli tarkoitus).

Joskus voi tehdä hyvää treenitapojen vaihtelu. Etsi kuvasta saapas.

Kerrataanpa: katson väylää, tunnistan kohteen (mukille jos mahdollista, sweet spot jos ei), tunnistan välimatkan kohteen (esim. tietyn puun jälkeen), tunnistan bägistä kiekon joka tekee sen mitä haluan (eli lentää siinä asennossa minkä haluan välimatkan kohteeseen asti, ja sitten esim. feidaa lopulliseen kohteeseen. Nämä ajatukset ajateltuna tiipädille, askeleiden ja heittokulmien tunnustelu parilla testiliikkeellä, ja sitten vaan ohjelmoitu suoritus päälle. Kiekko lähtee kädestä oikein, saavuttaa välikohteen, toimii ominaisuuksiensa mukaan oikein ja putoaa kohteeseen. Nosto koriin ja helppo kakkonen.

Paitsi: – Sitten heräsin ja avasin täysiä ekaan puuhun.

Täydellisessä maailmassa avauksetkin olisivat täydellisiä. Aina.

t. MikkoS

* Heittoliikkeiden tekemisen lisäksi toinen rutiini mitä pyrin toistamaan on markkerin käyttäminen, myös useimmilla hupirundeilla, kahdesta syystä. Ensimmäisenä on rutiinin juurruttaminen, niin että myös paineellisimmilla tuloskierroksilla tulee tehtyä samat asiat (kiekolle, markkeri maahan, kiekko laukulle, jalka markkerille, katse ylös -> puttaamaan). Toisena syynä on juuri tuo edellisen listan kolmas, eli kiekko laukulle. Ei enää koskaan maahan jätettyä edellisen heiton kiekkoa. Lisäbonuksena pääsee aina sen reilun 21cm eteenpäin – ei se haitaksikaan voi olla. (saahan sitä heitettyäkin kiekkoa käyttää halutessa (803.03A) mutta silloinkin asento otetaan kiekon takaa, ei sen rinnalta, eikä kiekkoa nurinpäin kääntäen. Casual rundeilla tietysti aivan sama  – kukin taaplatkoon tyylillään.)

0 kommenttia: