6. Discus Iactus Est! – kiekko on heitetty, kuka ottaa kiinni?
Kiekkohöpinäni ovat tähän mennessä käsitelleet lähinnä yksittäisen pelaajan suoritteita. Vaan muistellaanpa mitä lupasin artikkelisarjan ensimmäisessä osassa:
Haluan kehittää peliäni, ja haluan harrastuksestani yhteisöllisemmän, sekä livenä että verkossa. Haluan kehittää pelimahdollisuuksiani lähialueeni kentillä. Toisin sanoen, haluan siirtää homman seuraavalle tasolle niinsanotusti, pois vain satunnaisesta hupipelailusta.
Tämän artikkelisarjan osan – ja näillänäkymin viimeisen osan, elleivät mahdolliset talvitreenit anna aihetta jatkaa kirjoittelua ennen ensi kevättä – aiheena onkin yhteisöllisyys. Melkinpä uskaltaisin väittää että tuosta yo. lainauksesta vain ensimmäiset kolme sanaa ovat varsinaisesti toteutuneet. Itseäni yhtään sen enempiä korostamatta, on eittämättä selvää että ymmärrän frisbeegolfia pelinä huomattavasti paljon paremmin kuin vuosi sitten ja tekniikka ja taidot ovat kasvaneet. Silti olen edelleen siinä väistämättä epäkiitollisessa tilanteessa että harjoitukset ja pelikierrokset joudun edelleen vetämään läpi ilman spotteria taikka takaisinheittäjää. (Tähän nähden onkin suhteellisen ällistyttävää että kahden vuoden aikana hukattujen kiekkojen saldo on vain 2(!) ja niistäkin toisen summittaisen sijainnin tiedän, vesimassa vaan estää tarkemmat etsinnät…)
Frisbeegolf on syksyllä värikästä touhua.
Huomautetaan nyt kuitenkin tässä vaiheessa että en ole missään nimessä katkera (sillä itsestänihän sekä muutamista ulkoisista olosuhteista tämä yksinpelailu johtuu) ja olen saanut lajilta näilläkin eväillä jo hyvin paljon iloa. Silti on selvää että kaverin kanssa pelailu tai jokin organisoidumpi toiminta, kuten viikkokisat, olisivat selkeä askel kohti ammattimaisempaa peliä. Lähialueella (Keinukallio/Tuusula) en ole seuratoimintaa vielä havainnut, ja olenkin vakaasti miettinyt josko sellaista pitäisi olla itse polkaisemassa pystyyn itse, sen sijaan että odottelisi kutsua valmiiseen pöytään! Tässä onkin nyt suunnitelmat hiljaisella tulella porisemassa talven aikana, jotta kun kevät koittaa olisi mahdollisuus kutsua alueen pelaajia tuomaan omat eväänsä nyyttikesteihin. Eli seuratoiminnannälkäiset pitäkää silmät auki.
Jokainen keksii varmasti useita syitä miksi porukassa pelaaminen voisi olla hyväksi jokaisen omalle pelille. Kisat kuin kisat, aina pieni kilpailu nostaa (tai joskus laskee) omaa tasoa, tai ainakin opettaa käsittelemään kilpailutilanteen stressiä. Tyvestä se on puuhun noustava, ja pienestä aloitettava jos joskus meinaa isompiin karkeloihin mukaan. Tai vaikka ei aikoisikaan, on leikkimielinenkin kilpailu yleensä hyvä mauste toimintaan kuin toimintaan. Lisäksi porukassa voidaan vertailla eri tapoja tehdä asioita, eri välineitä, eri katsantotapoja jne. ad infinitum. Monesti näistä keskusteluista jää jotain omaan temppupussiin, ja joskus jos oikein kivasti sattuu, voi itsekin jakaa tietämystään muille. Ja pohjimmiltaan, eikä yhtään vähemmän tärkeänä tekijänä, ihminen on sosiaalinen eläin. Porukassa on usein kivempaa, etenkin kun fokuksena on joku kaikille mieluinen asia.
Kyllä hätä keinot keksii: puttitreeniä pyöränlukkoa kohti syyshämärässä
Yhteisöt verkossa
Kaikeksi onneksi nykytekniikka mahdollistaa lähes kaiken edellämainitun myös verkon välityksellä. Metakeskusteluna sen verran että myöskin tämä nimenomainen fgr.fi:n aloittelijablogi on yksi oleellinen osa tuota. Tämähän ei siis ole mikään messiaaninen julistus ylhäältäpäin, vaan vähintään yhtä tärkeää pureskelua itsellenikin kuin lukijoille. Toisin sanoen, hyötyisin tästä ihan yhtä paljon jos naputtaisin yksityisesti tätä tekstiä Wordilla kovalevyni syöverihin, ajatustyö kävisi silti samaa rataa. Vaan nyt kun tämä tulee julkiseen muotoon ulos, sen parempi jos joku saa tästä jotain iloa ja/tai hyötyä. Suoranaista haittaa en usko tämän hengentuotteen aiheuttavan sentään. Virtuaalikeskustelu on hyvä pohja ja erittäin alhaisen osallistumiskynnyksensä vuoksi helppo aloittaa. Tästäpä tulikin mieleeni, taidanpa vihdoin ottaa asiakseni luoda tunnukset frisbeeliiton keskustelualueelle. Foorumilla tavataan, nimi säilyy samana. Muita yhteisöllisiä frisbeegolfiin liittyviä sivustoja alkaa olla netissä mukavissa määrin, ja esimerkiksi Frisbeegolfseura 7K:n linkkisivulta löytyy melko kattava listaus niistä.
Nyt on tainnut harrastus kihahtaa nuppiin… 😀
Näihin kuviin ja tunnelmiin lienee hyvä lopettaa tältä syksyä. Aurinkoisen päivän osuessa yhteen vapaapäivän kanssa minut saattaa vielä bongata lähiseudun radoilta, mutta kyllä kausi alkaa olla jo talviunia vailla. Katsotaan nyt miten paikallinen liikuntalaitos tulee vastaan talvitreenien suhteen, tuleeko lötää paiskottua vielä sisätiloissakin ennen ensi keväättä.
Kiitos kaikille lukijoille, ja erityiskiitos kaikille kommentoijille! Kerava vaikenee…
***
Epilogi (seuraavana päivänä)
No niinhän siinä sitten kävi että tarpeeksi lätyistä lätistyäni tälle sivulle alkoi polte kouriintuntuvampaan lähestymiseen käydä liian kovaksi, ja syksyiseltä Keinukallion radalta sitten löysinkin itseni. Halla oli onneksi taittanut rikkaruohot lakoon siinä määrin että nelonen ja kutonenkin olivat ihan suht pelattavia. Sää olisi voinut olla parempikin mutta ihan hyvä meininki oli. Kierroksen havainnot: kämmenheitto kantaa pidemmälle kuin rysty(?), tomahawkina heitetty upsikin kantaa helkutan pitkälle, ja on ihan pureva ase monellekin radalle. Ja viimeisenä, kirsikkana kakun päällä, vikan väylän lähestyminen sattuikin menemään kakkosena sisään. (ks. alla)
Taas näitä ”näkikö kukaan?” -hetkiä. Ja kukaanhan ei nähnyt, siksi kuva!
Että tämmöistä tällä erää, ehkä se kausi ei vielä sitten päättynytkään…
-Mikko
4 kommenttia:
Puttitreenikorin pystyy väsäämään itsekkin jos hiukankaan omaa käden taitoa. Ketjut maksoi 30e, korin ja ketjujen ripustustuet tein raudoitusraudasta, hintaa tuli 4,5e. Metalliromua keräilin omista ja kaverin nurkista sen verran että löytyi runkoputki ja jalusta-ainekset. Aikaa meni tekemiseen pari tuntia, rahaa tuo 35e ja hitsauskone, ruustukki ja vasara oli tarvittavat työkalut. Hiukan maalia pintaan ettei ruostu pahasti.
Frisbeeaiheisia blogeja ei koskaan ole liikaa. Mukavaa, että blogeja pitävät muutkin kuin maailmaa kiertävät kilpapelaajat. Eihän kausi ole vielä likikään loppu. Karvalakkisarjakin juuri startannut. Kannattaakin vaikka jo ensi viikonloppuna suunnata Raumalle tai Poriin tutustamaan pelaajiin, ratoihin ja pitämään hauskaa. Mitään jäsenyyksiä ei tarvita ja mukana on pelaajia laidasta laitaan.
Ei muutakun värväämään kaikki työ- ja muut kaverit lajin pariin ja pientä keskinäistä kisaa pystyyn! Sillä saadaan uusia harrastajia ja harvapa toistaiseksi omista kavereista ainakaan on epämiellyttäväksi kokemukseksi kuvaillut, moni on jäänyt ihan ensimmäisestä kerrasta lähtien koukkuun.
Yksin pelaamisessakin on puolensa, mutta eniten kehittyy, kun pääsee seuraamaan kokeneempien pelaajien heittelyä. Kaikkea ei silti kannata apinoida, sillä quid licet Iovi, non licet bovi, tätä otsikkosi latinateemaa jatkaakseni eli vapaasti käännettynä mikä sopii Jupiterille ei sovi härälle. Toisin sanoen joku tyyli sopii yhdelle, toinen taas toiselle. Pariharjoittelu on yksi tehokkaimmista tavoista parantaa omaa lähipeliään. Kopittelemalla putterilla sopivan välimatkan päästä tai midarilla lähestymisten harjoittelu siten, että toinen markkeeraa kauempana koria seisomalla paikallaan ja heittää sitten lätyt takaisin on monin verroin toimivampaa treeniä kuin tyhjälle kentälle viskominen. Toistoja tulee enemmän ja kun näkökentässä on joku maali, voi tuloksenkin todeta paremmin. Frisbeegolfseuran perustaminen seudulle, jossa on rata, mutta ei seuraa on äärimmäisen kannatettava ajatus. Organisoitu toiminta ehkäisee tehokkaasti lajin lieveilmiöitä.