Istuskelen lentokentällä ja taustalla kaikuu ”mind your step” kuulutus, kun ihmiset kävelevät pitkin liukuhihnoja. Alan vähitellen muistaa kuulutuksen jo ulkoa. Herännen tulevana yönä siihen kuulutukseen. (Todellisuudessa teksti on kirjoitettu lentokentällä, mutta julkaistu n. 12 tuntia myöhemmin, lentokentällä kun on vain maksullinen netti.)

Sunnuntai aamu valkeni – tai ei oikeastaan valjennut vielä herätyksen aikaan, koska kelloja siirrettiin eteenpäin – tuulisissa merkeissä. Aamiaisella liput näyttivät liehuvan tehokkaasti, ja radalla kyllä tuulikin, muttei myrskylukemiin päästy. Tilannehan oli se, että olin noussut kuudenneksi lauantain kakkoskierroksen myötä (huolimatta siitä kutosesta). Toisin kuin edellisessä postissa ilmoitin, olin 5 heittoa kakkossijaa perässä ja väyliä oli jäljellä 27. No, ne on vaan numeroita. Epäonnekseni pelasin siis kakkospoolin ensimmäisenä, enkä päässyt seuraamaan edellä olevien pelaajien peliä. Piti siis keskittyä vain omiin tekemisiin (joka tunnetusti on se huonoin lähtökohta..).

Ensimmäinen kierros alkoi vahvasti kolmella birdiellä. Silti kymmenen väylän jälkeen olin ”vain” kaksi alle kolmosen parin. Seuraavilta kahdelta väylältä tuli suunnilleen nostokakkoset, vaikka tuuli alkoi yltyä. Se kevensi tunnelmaa huomattavasti. Onnistuin kuitenkin sössimään pari nelosta vielä itselleni, mutta hyviäkin heittoja loppukierroksella tuli. Tulokseksi tuli 52, joka tuntui melko hyvältä, varsinkin kun tuuli oli aika kova. Kuullessani ykköspoolin tuloksia, ymmärsin tuloksen olevan oikeasti hyvä. Nousin jaetulle kolmannelle sijalle Sylvainin kanssa, Tonyyn (eli kakkossijaan) matkaa oli kaksi heittoa. Viidenteen sijaankin neljän heiton ero tuntui kohtalaisen jykevältä, kun väyliä oli jäljellä vain 9.

Lounas sisälsi hollantilaisia lihapullia, jotka eivät nousseet meikäläisen ruokalistalle. Jos makua pitäisi kuvailla, sanoisin makkaran ja lihapullan sekoitus. Finaalin alkaessa matkaa kärkeen oli 9 heittoa, joten se kuulosti aika toivottomalta, muuten kaikki oli mahdollista. Markus Källströmin (johdossa) putit vaikuttivat lisäksi sen verran vakuuttavilta, ettei tarvinnut miettiä kiinni saamista.

Finaaliin valtaosaa väylistä muutettiin. Mielenkiintoinen tapa noilla hollantilaisilla. Oli elämyksellistä heittää blind holea, jonka korin paikkaa oli muutettu.. Finaalin ensimmäisellä väylällä (väylä nro 2, en tiedä miksi) annoin Tonylle vielä kaksi heittoa lisää eteen, osin huonon tuurin ja osin huonojen heittojen saattelemana. Sylvainilla oli myös vaikeuksia ja kummallekin meille kirjattiin vitoset, kun Tony pelasi hienon kolmosen. Oltiin siis neljä heittoa Tonya perässä. Toisella väylällä onnistuin ottamaan kakkosen, Tonyn ja Sylvainin putatessa alarautaan. Kolmannella väylällä Tony mokelsi kunnolla ja kortitti kutosen. Olin heiton perässä kakkosta, neljäs heiton perässä minua.

Finaalin neljäs väylä oli 7-väylä, pidennettynä. Mahdollisuus oli heittää ahtaasta välistä korille, tai järven yli 120 m annukka. Itse päädyin riskinottoon ja järven yli heittoon, päädyin 8 metriin, mutta missasin putin. Kolmonen oli silti hyvä muiden ottaessa vähintään nelosen. Olin jaetullla toisella sijalla. Viides väylä oli radan väylä nro 14. Siitä kaikille helpot kolmoset, paitsi Sylvainille, joka alkoi pudota taistelusta. Kuudes väylä oli nro 16, ylämäkeen pelattava par 4. Avasin kohtuullisesti mäen päälle, kun Tony heitti täyttä metsään. Kiekko kaivoi tiensä kuitenkin väylälle, eikä suuria onglemia tullut, enne kuin seuraavalla heitolla, jonka hän painoi edelleen oikealle metsään. Itse ryssin lähestymisen ja sain nepparin, Tonylle vitonen ja olin yksin kakkosena yhden heiton turvin.

Finaalin 7. väylä oli väylä nro 17, kohtalaisen avoin n. 140 m loivaan alamäkeen, jonka päässä todella tiukka ob. Ensimmäisen kierroksen jälkeen olin pelannut safetyä, niinkuin nytkin yritin. PD lähti kuitenkin palauttamaan annukasta ja oli vaarassa ajautua ob:lle, mutta jäi metrin sisään ja jäljellä oli ”vahingossa” 8 metrin putti. Putti mukiin ja lisää kaulaa. Seuraavalla väylällä onnistuin taas kohtuullisesti, puttasin 9-metrisen sisään ja johdin Tonyä jo kolmella heitolla ennen viimeistä väylää. Peli vaikutti selvältä. Perus avaukset pariinkymppiin, josta laitoin hysseputin tuulen armoille. Tuulöi otti homman haltuun ja vei kiekon 7 metriin vastatuulen puolelle. Tony oli pelaamassa kolmosta, joten huolta huomisesta ei ollut ja onnistuin kaiken lisäksi putissa, joten kakkossija heltisi!

Puttipeli löysi uomansa kreivin aikaan, draivipelissä valittamista ei oikeastaan ollut. Hallitreenissä keskittyminen tarkkuuteen draiveissa on ilmeisesti kantanut hedelmää, vaikkei hallissa siltä aina tuntunutkaan. Äkkiseltään en muista yhtään draivimokaa, jossa en olisi osunut haluamaani aukkoon, voi tietysti olla, että aika kuultaa muistot..

Huolimatta lauantain rypemisestä, kokonaisuus oli hieno viikonloppu. Kilpailun taso ei ollut niin kova, kuin olisi voinut olla, mutta eurotourin kakkossija lämmittää silti. Paljon parempi alku kaudelle tämä ei olisi voinut olla. Neljän viikon päästä Köpikseen ja katsotaan mihin rahkeet siellä riittää. Voittamaan lähdetään, ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole, mutta vaikeaa se on, sillä Köpiksessä on enemmän kovia pelaajia paikalla. Tarjolla on myös USDGC-paikka. Vielä kun lumet lähtevät, niin pääsee vähän treenaamaan ja valmistautumaan kauteen todella.

Heittäminen tuntui siltä, kuin sen pitääkin tuntua talven jälkeen. Ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Henkilökohtaisella tasolla täytyy sanoa, että draivit kulkivat pääosin hyvin, mutta puttaaminen yli neljästä metristä osoittautui välillä todella haastavaksi. Vain muutama draivi epäonnistui pahasti, joten se on suhteellisen helppo korjata pienellä rutiinitreenillä. Puttaamisen ongelmat alkoivat jo viime syksynä ja jostain syystä ne eivät ole väistyneet, vaikken ole treenannut.

Itseluottamus puttaamisessa on jossain järven pohjassa. Jokainen yli kahden metrin putti tuo ajatuksia ”mitäköhän tässä nyt käy?” mieleen ja lisäksi yli kympistä en oikein edes tiedä miten pitäisi heittää. En tainnut yli kympistä osua tänään kertaakaan koriin (Tuloksista voi siis päätellä, että draivit ja lähestymiset toimivat ok).

Ensimmäisen kierroksen alussa oli tarjolla useampi 10-12 -metrinen putti, mutta eihän ne ollut siellä päinkään. Homma pysyi kuitenkin hanskassa ja yhden kakkosenkin sain otettua (kun putti oli 5 metriä) ensimmäisten kuuden väylän aikana. Sen jälkeen missasin 6-metrisen kakkosputin, mutta sain seuraavan vastaavan. Väylällä 13 painoin väärältä puolelta mandoa ja pelasin varman vitosen. Sitten onnistuin laittamaan pari kuusimetristä taas ohi, mutta nekin olivat birdie-putteja. Loppujen lopuksi 58 oli ihan kelpo tulos, otin kuitenkin kaksi vitosta.

Lounaan jälkeen kakkospooliin takaa-ajajan asemasta. Kakkosväylällä hieno birdie, jonka jälkeen hieno ob-bogi ehkä radan helpoimmalla väylällä. Sain paketin kasaan ja otin kolme kakkosta putkeen (5,6,7), joiden joukossa oli kaksi 7-8-metristä puttia! Otin vielä väyliltä 11 ja 12 kakkoset ja olin jo kolme alle kolmosen parin. Kohtaloksi koitui radan kai lyhin väylä, 15. Alamäkeen 60 m ja risat, ei esteitä, järvi korin takana. Ensimmäinen heitto täyttä järveen. Putti kokonaan korin yli 6 metriin. Putti kokonaan ohi korista neljään metriin. Putti väärälle puolelle ketjuja. Putti sisään (kahdesta metristä). ob-6. Voi sitä häpeän määrää. Onnistuin silti pelaamaan kierroksen hyvin loppuun, lukuunottamatta yhtä 30 cm ob:lle eksynyttä heittoa. Lopputulos 56, joka ei todellakaan tyydytä, kun yli 10% heitoista kului yhdellä väylällä. Muutoin kelpo peliä.

PDGA:n mukaan olen pelannut hyvin lähellä omaa tasoani, kierrosratingien keskiarvo 1001,5, ja oma rating 1002.. Kokonaisuutena homma kyllä toimii kohtuullisesti, mutta puttitouhu tuottaa ylimääräisiä harmaita hiuksia.

Huomenaamulla hionen vähän puttia ja katsotaan sitten uudestaan, miltä aurinkoinen Haag näyttää. 7 heittoa kakkossijaan, onhan siihen matkaa, mutta väyliä on parhaassa tapauksessa vielä 36 jäljellä.

Hollanti on muuten hieno maa (edelleen). Suosikkeihini kuuluvat asunnot, jotka kelluvat vedessä. Isona rakennan itselleni sellaisen Aurajokeen.

Lensin Royal Dutch Airlinesilla Amsterdamiin. Eväiksi tarjottiin paahtoleipä ja tumma paahtoleipä. Paahtoleivän välissä oli jäätynyttä tonnikalasipulisekoitusta, toisen leivän välissä edam-juustoa ja sinappia. Hämmentävää, mutta ihan kelpo tavaraa. Pyysin vielä lisääkin (toki asiaan vaikutti varmaankin nälkäkuoleman partaalla roikkuminen).

Lentokentältä sain kyydin suoraan pelipaikalle. Ruuhkaa riitti ja heittämään pääsin ehkä kuuden aikoihin. N. kello 18 alkoi sataa vettä ja meinasin antautua, mutta Italiasta tuliaisina tuotu ruskearuutuinen herrasmiessateenvarjo piti kuivana ja 10 minuutin kuluttua aurinkokin jo paistoi.

Sain treeniseuraa Mikesta, Hollannin Amerikkalaisesta, joka paineli fillarilla pisin rataa ja oli kerännyt polkupyöräänsä näytteitä omaisuudestaan. Pyörälaukut ja etukori täynnä tavaraa, vanerilevyä ja kiekkoja mm. Aikamoinen suupaltti, mutta ihan hauskaa seuraa. Kertoili legendoja baseball-urastaan ja ultimatesta. Ja siitä, miten vuoden 2001 frisbeegolfin MM-kisoissa oli kaatunut puu kesken kilpailun 40 m päässä hänestä.

Pohdiskelin lentokoneessa väylät ja pelisuunnitelman läpi. Joitain väyliä halusin päästä vielä kokeilemaan. Huolimatta ulkoisista tekijöistä, pääsin kokeilemaan lähes kaikki väylät mitä pitikin ennen pelaajakokousta ja hämärän tuloa. Heittäminen tuntuu hyvältä, pelisuunnitelma ei vielä ole ihan aukoton, mutta eiköhän se huomenna selkiydy. Yhtään puttia en ole tässä maassa vielä tänä vuonna heittänyt, mutta ehtiihän niitäkin sitten huomenna. Rataan tutustuminen toi hyvän itseluottamuksen ja nyt on mukava lähteä kisaamaan.

Oli muuten aivan mahtava lasagne paikallisessa little italy -ravintolassa.

Siinä hurahti viikot ja treenaaminen jäi vähälle. Eilen hallitreeneissä viimeisteltyä hiomista lähipelissä, joten eiköhän tässä nyt olla valmiita kisaamaan. Viime vuonna tilanne oli sama ennen Hollannin kisaa. Odotuksista oli vaikea sanoa, ja lopulta 6. sija vähän jopa yllätti. Tänä vuonna tilanne on toisin. Montaa kovaa nimeä ei listalta löydy, joten kärkikolmikkoon pitäisi pusertaa. Tavoitteet on kovat, mutta niin pitää ollakin (voi olla, että häntä koipien välissä tullaan Suomeen, mutta siinäpähän oppii taas nöyräksi)..

Siisteintä on kuitenkin päästä kisaamaan! Marraskuun jälkeen ensimmäiset kisat. Kisakausi alkaa siis ylihuomenna, vielä kun ymmärtäisin sen itse. Osa suomalaisista onkin jo Hollannissa, itse painelen sinne vasta huomenna iltapäivällä. Ehdin herkistellä vielä lumihangessa.

Nyt ei auta muu kuin levätä ja syödä hyvin, koko radan kiertäminen voi tuntua yllättävän raskaalta talven jäljiltä. Huomenna lisää tunnelmia iltasella.

Viikon neljän seinän sisällä kyyhöttäminen ja tietokoneen ääressä istuminen alkaa tuottaa tulosta ja lämpöä ei enää ole. Puttaamista yritän päästä treenaamaan ehkä jo huomenna. Aion treenata 4-5 metrisiä putteja tolkuttoman määrän, ehkä muutaman 6-8 metrisen. Puttaaminenhan on henkimaailman hommia, joten ei auta muu kuin laittaa henkimaailma kuntoon.

Liiton foorumilla on käyty tiiviisti keskustelua heittotekniikan hiomisesta. Erityisesti jiiärrä on kunnostautunut tekniikan hiomisessa. Osa jutuista ampuu täyttä yli, mutta siellä on huomionarvoisia juttujakin paljon (vielä kun jaksaisi lukea loppuun..). Erityisesti kiinnitin huomiota tuohon ohjeeseen Jesselle, että siirtää viimeistä askelta oikealle joitain kymmeniä senttejä. Kiinnitin samaan asiaan huomiota joskus, kun katsoin Robbie Brattenin ja joidenkin muiden Discraftin miesten heittoja. Sällit tosiaan astuvat tavallaan vähän sivuun viimeisen askeleen.

En ole itse vielä kokeillut, enkä tiedä onko siitä hyötyä, mutta teoreettisella tasolla sen luulisi edistävän ainakin takajalan kiertoliikettä vartalon mukana. Mitä enemmän oikealla viimeinen askel on, sen vaikeampi on takajalan heilahtaa etujalan taakse (tämä on ehkä termeiltään nimeltään ”lazy foot”, mutta voin olla hyvin väärässäkin). Kysymys tässä onkin seuraavaksi se, että tuoko se oikeasti lisäpituutta ja hyödyttääkö se frisbeegolfissa, vai vain pituusheitossa. Täytynee kokeilla.