Tänään on viikkokisakauden avajaiset Kaarinassa. Jännää. On kuin odottaisi joulua. Todellisuudessa joulun odotusfiilis lienee kuitenkin köpiksen vuoksi. Yleensä, kun odottaa joulua, tiedossa on paljon hyvää; suklaata, karkkia, villasukat, leffoja, kodinkoneita, talviurheiluvälineitä, mitä ikinä kukin toivookaan. Nyt tilanne on valitettavasti se, että joulunodotus voikin päättyä siihen, kun paketista tulee esiin vaaleansiniset säännöllisesti kuvioidut polyesterista valmistetut huonosti istuvat pitkät kalsarit. Eikä muuta. Eli lennon peruuntuessa joudun jäämään rannalle ruikuttamaan, mutta lennon toteutuessa paketista tuleekin auto, lentokone, huvila, oma frisbeegolfrata yms.

Toistaiseksi näyttää kuitenkin hyvältä. Paluulentoa en ole vielä edes pohtinut, ehtiihän sitä sitten miettiä. Hoidetaan nyt ensin menopuoli. Tilanne voi muuttua vielä aika paljonkin (esimerkiksi tänään juuri tuo kyseinen lento on peruttu), mutta odotellaan.

Joka tapauksessa tänään Kaarinaan uutta rataennätystä hieman uudistetulle radalle tekemään..

Lueskelin Lääkärin odotusaulassa Golf-lehteä, jossa – jälleen kerran – puitiin henkistä pelaamista. ”Play with purpose” on jutun mukaan pohjana menestykselle. Kun pelaajalla on tavoite ja päämäärä, suorituksilla on päämäärä, joka johtanee jatkuvaan mahdollisimman hyvään suorittamiseen. Äkkiseltään internetistä löytyy aika paljon ”play with purpose” -linkkejä, joten vaatii vähän perehtymistä. Silti niin itsestäänselvältä kuin asia tuntuukin, ei sitä välttämättä joka suorituksella tule ihan aina mietittyä. Täytyy pyrkiä soveltamaan tätä myös omassa pelissä. Palataan tähän asiaan sitten, kun asiaan pääsen perehtymään (tai on motivaatiota).

Juttu käsitteli silti pääosin pelaamisen nopeutta. Kirjoittaja oli mielenkiinnosta mittaillut omaa käyttämäänsä aikaa lyömiseen ja siihen kului 30 sekuntia (artikkelin mukaan 40 sekuntia on golfissa raja, en tiedä pitääkö paikkaansa.). Ja kirjoittaja pelaa kuulemma nopeasti. Artikkelissa hän kertoi, miten pääsee lyöntipaikalle ja alkaa suunnitella vasta siinä lyöntiään ja siinä yhteydessä hän viittasi play with purpose -periaatteeseen, jolloin lyönteihin valmistaudutaan etukäteen. Olin jotenkin yllättynyt, koska mielestäni teen tuota koko ajan. Eli valmistaudun seuraavaan heittoon. Hetket, jolloin kierroksen aikana voi levähtää, on silloin, kun avaus on alle neljässä metrissä. Tällöin voi miettiä ja jutella niitä näitä, mutta muutoin pyrin visioimaan jo seuraavaa suoritusta.

Artikkelissa mainittiin esimerkkinä nurmikon heittely tuulen suunnan näkemiseksi. Jotkut tekevät tätä esimerkiksi juuri ennen heittoaan, ja siksi aloin miettiä miksi itse en tee. Pohdiskelin ajatuksen kulkua ja ymmärsin suunnittelevani heiton jälkeen heti seuraavaa heittoa. Muiden heittovuorolla pyrin sijoittumaan siten, että näen oman heittosuuntani, josta pystyn etsimään jo ennen omaa vuoroani mahdollisia esteitä tms, jotka vaikuttavat heittoon. Monesti tiedän jo ennen heittovuoroani minkälaisestai asennosta joudun heittämään, millä kiekolla heitän ja minkälaisen heiton heitän. Nämä asiat nopeuttavat peliä ja ennen kaikkea antavat rauhan keskittymiselle, kun 30 sekunnin aikana minun ei tarvitse enää miettiä onko oikea kiekko kädessä. Ehdin käydä vaihtoehdot läpi jo ennen varsinaista heittoa ja tällöin 30 sekunnin resurssit voi laittaa heiton mahdollisimman hyvään suorittamiseen. Toki on tilanteita, jolloin ei tiedä millä heittää ja silloin se meneekin aika sähläämiseksi.

Lähinnä kirjoitin vain ajatuksia, jotka tulivat mieleen artikkelia lukiessani. Sen kummallisempi maailmaa parantava vaikutus ei tällä jutulla ollut tarkoituskaan olla.

Vihdoin on vähän luppoaikaa pohdiskella mennyttä kisaa ja tulevaa kautta.

Viime kaudella en alkukaudesta ymmärtänyt vielä pelaavani hyvin. Tänä vuonna Hollannissa tuntui aluksi samalta, rutiinia ei ollut. Loppua kohden esitys kuitenkin parani ja lopputulos oli vähintään tyydyttävä. Maku on vaihteleva; loppu tuntui tosi hyvältä, alku oli yhtä rämpimistä. Voiko tuntuma kertyä kahden kisakierroksen aikana? Kuulostaa mahdottomalta. Voiko itseluottamus kertyä kahden kisakierroksen aikana, enpä usko, varsinkaan kun siihen ei ollut mitään syytä. Mitä siis tapahtui?

Urallani olen onnistunut tiukoissa paikoissa. Kun tarvitsee onnistua, onnistun usein (no, ainakin joskus). Teknisen osaamisen ja itseluottamuksen lisäksi tähän palapeliin tulee sotkea vielä kolmas ulottuvuus; voitontahto. Voitontahto ja itseluottamus kulkevat hyvin pitkälle käsi kädessä, mutta itseluottamus voi murentua ilman voitontahtoa. Toisaalta ilman itseluottamusta on vaikea synnyttää kovin suurta voitontahtoa, jollei usko siihen itse. Kilpailujen alkukierrokset voivat monesti olla minulta huonoja, ja loppua kohti parannetaan selvästi. Ensimmäisillä kierroksilla en onnistu herättämään itseluottamusta ja ennen kaikkea voitontahtoa, jotta pelaisin hyvin. Ne löytyvät vasta, kun sijoituksista aletaan taistella. Finaalin ensimmäisellä väylällä Hollannissa otin vitosen, Tonyn saadessa kolmosen. Olin neljä heittoa perässä ja 8 väylää jäljellä. Siinä ei ole kyse itseluottamuksesta, eikä teknisestä osaamisesta vaan voitontahdosta. Halusin tulla toiseksi ja saavuttaa Tonyn. Tiesin voivani ja halusin voida. Siten voin. (luonnollisesti Tony avusti minua hieman, sillä jos taitojen äärirajoilla pelataan, niin ei neljää heittoa kiinni oteta pelkästään omalla hyvyydellä, vaikka olisi zen.. Liekö se osa voitontahtoa? Enpä tiedä.)

Teoria kuulostaa henkimaailman hommilta, mutta mistä muustakaan voi olla kyse. Kuitenkaan kysymykseen ei löydy yhtä ainoaa oikeaa vastausta koskaan, joten hyviä arvauksia on kiva heitellä (vaikkeivät ne oikeassa olisikaan). Seuraava tehtävä onkin kehittää metodi, jolla pystyn suoriutumaan ensimmäisilläkin kierroksilla äärimmäisen hyvin. Kokeillaan mitä sitten tapahtuu (kunhan ensin keksin sen metodin).

Voitontahdon ja itseluottamuksen lisäksi ehkä vieläkin tärkeämpi palanen on pysyä nöyränä. Vain nöyränä voi hyväksyä jotkut virheet ja oppia niistä ja kehittyä pelaajana. Tosin se alarauta kyllä muistuttaa nöyrtymään jossain vaiheessa, jos meinaa ihan hanskasta lähteä..

Dutch openin tavoitteen asettelu epäonnistui. Tavoitteen pitää olla niin korkealla, että a) sitä ei voi saavuttaa muulla kuin huikealla itsensä ylittämisellä tai b) sitä parempaa ei voi saavuttaa. Halusin päästä mitalikolmikkoon ja päädyin toiseksi. Mitäs jos olisin halunnut voittaa? Juuri tämän vuoksi haluan asettaa tavoitteet ”liian” korkeiksi, niin eipähän tarvitse katua. Köpiksen kisa on huomattavasti kovempitasoinen, mutta voittamaan lähdetään. Eurotour-osakilpailuvoitto on seuraava askel tällä uralla ja jos haluan edetä, kannattaa askeleet ottaa mahdollisimman nopeasti. (toissijainen tavoite on pelata usdgc-paikka, se toteutuu ensimmäisen tavoitteen toteutuessa)

Kokonaisuutena tuleva kausi tulee olemaan mielenkiintonen. Pelini on kehittynyt viime keväästä pikkuhiljaa ja tiedän, että kehitys jatkuu myös tänä kesänä. Syksyllä odottavat usdgc:t ja sm-kisat ja muut pikkukisat, joita ennen kehitys tulee rakentaa muiden kilpailujen avulla. Askel kerrallaan. Parhaimmillani pelaan yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin esimerkiksi Markus Källström. Esimerkiksi viime vuonna Hollannissa olin pari heittoa Markusta jäljessä kahden kierroksen jälkeen, mutta silloin oma voitontahto ja itseluottamus ei riittänyt, vaan kolmannella kierroksella jäin 8 heittoa (ei sovellu yo. teoriaan, mutta poikkeus vahvistaa säännön). Nyt kyse onkin siis sen palikan löytämisestä, jolla alusta saakka pystyn ottamaan itsestäni kaiken irti. Sen aion löytää tällä kaudella, ehkä jo köpiksessä.