Aihearkisto: Frisbeegolf

Vahvoja päätöksiä

Perinteisesti herättiin keskellä yötä kuudelta ja alettiin valmistautua kierrokseen. Seitsemältä kun yrittää saada verta kiertämään aivoissa ja lihaksissa, niin itku meinaa tulla. Kaikesta huolimatta fiilis ja itseluottamus oli hyvällä tasolla, olin valmis nauttimaan pelaamisesta.

Ensimmäisen kierroksen pääsin aloittamaan toisesta päästä rataa 9. väylältä. Peli rullasi hienosti ja böördejä putoili tasaiseen tahtiin. 18:lla avasin 20 metrin päähän korista, lähestyin oksan kautta kasiin ja pelastin siitä vielä par:in. Taivas mustui hetkeksi ja jouduin ottamaan ykköseltä ja kakkoselta bogit, mutta se jäi lyhyeksi. Viimeiselle väylälle siirryttäessä mielessä unelmoin mielessäni jo 56:sta, neljä alle, helppo birdie korttiin ja tuuletellen kotiin. Vaikehko hyssefore livahti kuitenkin flättinä liikenteeseen ja täysillä järveen. Bogi korttiin ja 58. Kokonaisuutena ihan kelvollinen kierros, hyvällä fiiliksellä eteenpäin.

Kaitsu joutui heittämään yhden sormirollerin istualtaan. Se oli ykköskierroksen kohokohta.

Vahvan pasta bolognesen voimin raikkaalla väsymyksellä uuteen kierrokseen. Olisin voinut helposti mennä nukkumaan, mutta ykköspoolissa lähdettiin taistelemaan tuulta vastaan. Ykkösväylälta par, heitto paremmin kuin ensimmäisellä kierroksella. Hyvällä fiiliksellä kakkosväylälle, yhtä juhlaa. Avaus lipsahti viidakkoon ja sieltä outtiin. Sieltä metsää pitkin väylälle parilla heitolla, vähän puttirallia 5,5 metristä ja seiska korttiin. Kassi naulaan ja ensimmäisellä lennolla Turkuun.

Siitä huolimatta jatkoin pelaamista, jouduin tosissaan kyllä pusertamaan sekä henkisen, että fyysisen jaksamisen kanssa. Kasiväylällä olin aivan loppu, suunnittelin skippiheittoa jonka heitin kuuden metrin päähän maahan. Se tuli onneksi videolle, se oli koomista. Kärsivällisyys palkittiin ja pikkuhiljaa takaysillä böördejä napsien pääsin takaisin par:iin. Kolme väylää jäljellä ja unelma kierroksen päättymisestä häilyi jo mielessä. Siinä väsymystilassa ja alkukierroksen mokelluksilla olisin ollut enemmän kuin iloinen par-tulokseen. Viimeisen väylän skyrolleri jäi pari metriä matalaksi piikkipuskaan, hyvä etten kuollut. Tuplabogi, tulokseksi  62. Huh. Onneksi koko kierros tulee videolle.

Lopputuloksissa ei näytä yhtään niin pahalta, mutta pahalta kyllä tuntui. Hyville levoille ja huomenna uudestaan. Tuloksethan löytyy täältä.

Parasta antia kakkoskierroksella oli nautiskella Lizoten heitoista. Se heittää hienosti ja lujaa.

Maailman kovin käsi

Takaisin Hollannissa

Siltä tämä tuntuu, joka vuosi samaan aikaan, aina yhtä innoissaan kuin varsa kevätlaitumilla. Aina tulee perjantaina heitettyä liikaa ja liian myöhään, mutta ei haittaa menoa. Tänään itse asiassa onnistuttiin lopettamaan ajoissa.

Tämä Hollannin pelipaikoista (vuosien 2009 ja 2010 näyttämö) on ehdottomasti oma suosikkini. Lyhyt ruoho, sopivasti vettä, mielenkiintoisia väyliä. Viime kertaan verrattuna rata on kokenut hienoista faceliftiä, todella hyviä parannuksia (pidennyksiä) muutamalla väylällä. Par-lukemat ovat pääsääntöisesti sopivan tiukat, ja monella väylällä joutuu miettimään mitä tekee. Sekaan toki mahtuu vielä muutama erikoisuus. Kaikkein hölmöimpänä tämä:

Tarkoitus on siis kiertää horisontissa siintävä puu ja palata takaisin korille. (Kuvassa heiluva Pertti Turku ei liity mitenkään asiaan, muuten kuin peliseurana)

Treenikierros oli yhtä juhlaa, pelaaminen tuntuu hyvältä hallitreenin jäljiltä, tuuli aiheuttaa omat haasteensa. Lähipeli oli myös varsin hyvän tuntuista. Näin hyvältä ei ole tuntunut muutamaan vuoteen.

Vuonna 2010 pelattiin täällä viimeksi, ja päätin normaalit kierrokset sunnuntaiaamuna huippukiessiin (5 alle on täällä hyvin). Nousin lopulta toiseksi kisassa, joten fiilikset tästä paikasta on hyvät. Tänään tuntui kyllä miellyttävän tutulta, joten itseluottamus ainakin on kohdallaan.

Kausi alkaa huomenna, lunta ei enää ole, shortsit on silitetty. Huippua!

Helppo vai vaikea?

Lähtölaskenta on alkanut, minä hetkenä hyvänsä ensimmäiset ruohonkorret pilkottavat ja muovilautaset alkavat lennellä puistoissa ja metsissä. Henkilökohtaisesti olen fiiliksissä myös talvesta, hiihtoon kun olen hurahtanut, mutta samaan aikaa toinen aivopuolisko miettii 2 vkon päässä häämöttävää Hollannin kisaa, jota varten olisi kiva käydä heittämässä edes pari kertaa ulkona kunnon draiveja. Noh, tänään valitsen kuitenkin hiihtämisen.

Ennen kisojen alkua haluan pohdiskella ratoja ratasuunnittelijan ja pelaajan näkökulmasta. Muutamat viime kaudella kuulemani kommentit (en pysty henkilöimään kenen kanssa näin olen puhunut ja kyseessä ei ole mikään henkilökohtainen solvaus, vain yleinen hämmästely) ovat painuneet takaraivoon visusti, ja talven yli sulateltuani hämmästelen niitä hieman edelleen:

”Liian vaikea”

”Pitäisi olla isompi par -luku”

”Sain monta birdietä”

Kaikki ovat vastauksia kysymyksiin satunnaisista väylistä sieltä sun täältä. Aloitetaan ensimmäisestä. Liian vaikea tarkoittaa käytännössä sitä, että väylää ei ole kiva pelata, koska omiin taitoihin nähden se on liian haastava. Se on ihan hyväksyttävä mielipide, mutta eikö se tarkoita juuri sitä mihin kaikki pyrkivät – kehittymistä. Kun pelaat omaan taitotasoosi nähden vaikeita väyliä, joudut heittämään heittoja jotka ovat mukavuusalueesi ulkopuolella; vähän pitkiä, annukoita, hyssejä, mitä ikinä. Tämä johtaa väistämättä siihen, että taitosi kehittyvät. Ongelmaksi tässä tulee se, että onnistumisia tulee harvoin -> pelaaminen ei ole miellyttävää, koska onnistumiset ovat lajin suola.

Liian vaikeita väyliä voi helpottaa kaatamalla puita, leventämällä ob-rajoja, tai nostamalla par-lukemaa (?). Ensimmäiset kaksi ymmärrän, mutta viimeistä en alkuunkaan. Ei se väylä miksikään muutu, vaikka par olisi 70. Tällöin vain saat tehdä enemmän virheitä, mikä ei suinkaan ole par-lukeman tarkoitus (no siis on tietyllä tasolla, mutta pääsääntöisesti par-lukemaan päästäksesi voit epäonnistua yhdessä heitossa, ei kahdessa (Kaatiksen par-lukemat ovat ihan asia erikseen, en puutu niihin)). Ymmärrän sen, että jos par-4 muutetaan vitokseksi, böördejä tulee enemmän -> onnistumisen tunteita lisää. Eikö toi ole vähän itsensä huijaamista? Yhtä lailla voi todeta kaikilla radoilla, että par on liian pieni, se on suunniteltu maailman huipuille, joten lisään itselleni yhden joka väylällä. Tällä tavalla tulee muuten julmetusti böördejä ja jopa eagleja, kannattaa kokeilla.

Rehellisesti, harrastajat saavat olla sitä mieltä, että par-lukema on liian pieni heidän taitotasoonsa nähden (par-2:t eivät muuten liity tähän keskusteluun, niitä ei minunkaan mielestä pitäisi olla), mutta mielestäni sen pitääkin olla. Par-lukema on pieni, jotta on jotain mitä tavoitella. Itse rakastan pelata väyliä, joissa par:in saatuani olen tyytyväinen. näitä on harvassa, yleensä tavoitellaan birkkuja. Mahdolliset pienet par-lukemat ovat pieniä vain pelaajien kehittymisen takaamiseksi. Tarkastellaan vaikka Nummelan pelaajia, julmetusti Suomen huippuja, Suomen tiukimmat par:it. Siellä ei voi tyytyä. (edelleen olen silti sitä mieltä, että Kaatiksen par-lukemat eivät ole yleisen linjan mukaisia).

Huomiona tässä välissä, että vaikea ja epämukava ovat kaksi täysin eri asiaa. Epämukava on täynnä ryteikköä ja jos poikkeat väylältä joudut nokkosviidakkoon tms, vaikea on vaikea ihan muista syistä. Toki väylä voi olla vaikea ja epämukava samaan aikaan, mutta en minäkään epämukavista pidä.

Entäs sitten toi böördien määrä? Olen käynyt seuraavanlaisia dialogeja usein:

Minä: Mitäs olet mieltä väylästä nro 6?

Muu: Otin 4 birkkua.

Hämmentävää. Eihän se oma tulos vaikuta (ei ainakaan pitäisi) väylän hyvyyteen? Vai vaikuttaako? Kun tarkastelee kahta aiempaa vastausta, lopputulos lienee, että se on juurikin se oma tulos joka määrittelee onko väylä hyvä vai huono. Ymmärrän, että helpohkoja väyliä on mukava pelata, kun ei tule bogeja, mutta onko tosiaan niin, että ne väylät ovat hyviä?

Ilmeisesti tässä on kyseessä ratasuunnittelijan ja harrastajan, sekä kilpapelaajan ja harrastajan vastakkainasettelu. Ratasuunnittelija haluaa luoda haasteita ja tehdä luovia ratkaisuja pelaajille. Kilpapelaaja haluaa voittaa haasteet. Harrastaja haluaa nautiskella hienoista heitoista ja auringonpaisteesta.

Tässä vastakkainasettelussa ei ole missään nimessä mitään väärää. Kaikki saavat pelata frisbeegolfia mistä syystä haluavat, ja niitä ratoja mitä haluavat. Se ei ole keneltäkään pois. Olen vain itse hämmästellyt kun omat mielipiteet joistain väylistä ovat täysin vastakkaiset kuin monella muulla, mutta ilmeisesti tässä on syy.

Tätä yksinpuhelua voisi jatkaa miten pitkään tahansa, mutta huomiona vielä, että ”liian vaikeita väyliä” on olemassa myös minun mielestäni. Olen pelannut liian vaikeita väyliä mm. Hollannissa viime vuonna. 100-metrinen annukkablindhole kahden kanavan risteykseen oli mielestäni liian vaikea. Riskinä oli menettää kiekko, lopputulosta ei nähnyt, eikä treenatakaan ko. väylää oikein viitsinyt jottei ole kassi tyhjä ennen kisaa. Tämä johtaa siihen, että heitetään turvallisesti liian pitkäksi ja otetaan kolmonen -> liian vaikea. Liian vaikea väylä kilpatasolla on siis sellainen väylä, että riskinotto ei kannata. Totuus on, että kolmesta vastauksesta olen siis täysin samaa mieltä ensimmäisen kanssa. Liian vaikeita väyliä omaan taitotasoonsa nähden on epämiellyttävä pelata.

Yo. väylän lähestyminen on myös vaikea ja on mahdollisuus hukata kiekko, mutta Hollannin väylään verrattuna kuitenkin loistava, koska näet mihin kiekkosi päätyy (ja lisäksi kori on varmaan 10 metrin päässä rannasta).

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että ihan sama mikä väylä olisi, kunhan vain pääsisi shortsit jalassa heittämään..

Talven hiljaiseloa

Näin se valitettavasti on. Frisbeenheiton aktiivikausi on kesällä, vaikka sitä kuinka haluaisi ajatella harrastavansa kiekon liidätystä talvisinkin. Tuleehan sitä tietysti harrastettua, mutta vain halliolosuhteissa, siellä kun on mukavan lämmin, eikä luntakaan juuri sada.

Menneen kauden tavoitteet eivät olleet juuri miltään osin lähelläkään todellisuutta. Ei itse asiassa miltään osin. Se on ihme homma, tavoitteet eivät täyty, vaikkei tee mitään niiden eteen (jollei sitä lasketa, että pelaa niissä kisoissa, joihin tavoitteita on asettanut). Tappavan tylsä suorittaminen alkoi jo kauden ensimmäisestä kisasta, Hollannista, eikä pelin taso oikein missään vaiheessa yltänyt sellaiselle tasolle, että asetetut tavoitteet olisi voinut saavuttaa. Hetkinen, ylsipäs, kaksi kierrosta SM-kisoissa pelasin helposti kauden huippugolfia. Harmi, että ne kekkerit kesti tuplasti pidempään.

Opinko jotain? Mielestäni. Syksyn olen treenannut suhteellisen aktiivisesti (100+ draivia viikossa), toki joululomalla pidin taukoa. Treenaamisen aktiivisuus näkyy jopa aivan uusissa asioissa; oikeassa pakara-takareisi –osiossa. Iso jumi (jota en huomannut), johti kauden ensimmäisissä ultimatetreeneissä jonkinasteiseen venähdykseen, eikä se luonnollisesti ota toipuakseen, kun rasitus on jatkuvaa. Helmikuussa joutunen pitämään hetken taukoa, josko saisin jalat täyteen iskuun tulevaa kautta varten.

Talven treeni on minulla hyvinkin yksipuolista -> draivia pressuun. Isoimmat ongelmat pelaamisessa on draivissa, sen tarkkuudessa ja kulmissa, joten siihen keskityn talvella. Maaliskuussa ennen kauden alkua parin viikon aktiivinen puttitreeni päättää talvikauden, ja sitten katsotaan mihin rahkeet riittää. Yksi asia on varma; rating pitää saada nousuun pitkän tauon jälkeen.

Eikö olekin mahtavaa, että talvi on taittunut, kohta on juhannus, sitten on taas syksy ja ei voi treenata kun sataa räntää? Onneksi sitä ennen tulee ihan siistejä juttuja, kuten tämä:

Pettymysten päivä Rock Hillissa

Kuudes kerta usdgc:ssa, näin synkkää päivää en ole vielä kokenut. Kirjoitus on pitkä ja se tulee sisältämään tilitystä, en vastaa seurauksista.

Aamu valkeni, henki hädin tuskin kulki ja ääntäkään ei oikein lähtenyt. Flunssa oli treenipäivän jälkeen äitynyt melko pahaksi. Nahkaverhojen avaamisen jälkeen ikkunaverhojen takaa paljastui rehti sade, ensimmäistä kertaa ikinä minun nähden täällä. Onneksi jätin sadehousut ja vedenpitävät kengät kotiin, koska täällä ei koskaan sada. Näissä olosuhteissa into ei ollut huipussaan karsintakierrokselle, mutta vaihtoehtoja ei paljon ollut.

Lämmittely vesisateessa on ikävää, mutta melko sateeton kohta osui suht sopivasti. Kengät märkänä ja kurkku kipeänä kiessille. Kakkoselta pelastetun par:in jälkeen fiilis oli ihan hyvä –  kolmosella avaus outtiin. Neloselta onnistuin kuitenkin ottamaan birkun, mikä on harvinaista, joten taas hymyilytti. Vitosen bogi sekoitti vähän pakkaa ja ylä- ja alamäkeä mentiin. Kahdeksan väylän jälkeen olin jo yhden alle, mutta ysillä hysse tuuliajolle ja bogia korttiin. Etuysi par:iin, se on ihan kelvollinen ja sillä ei ole mitään vielä hävitty.

Mielnkiintoinen välikohtaus oli tarjolla seiskan jälkeen kun järjestävän tahon henkilö kertoi meille uusia outti-sääntöjä. Pelaaja voi valita joko buncr-säännön, tahi normaalin outti-säännön, mikäli kiekko on osunut inboundsiin. Kolme väylää myöhemmin sama heppu tuli kertomaan, että ei ole vaihtoehtoja, vain buncr-sääntö. Tiedonkulku on huipussaan.

Väylät 9-13 vaativat erityistä huolellisuutta, niillä pelin voi hävitä, muttei voittaa. Onnistuin selättämään kokonaisuuden kohtuullisesti pelaamalla par:iin. 888:n (väylä 13) jälkeen olin yhden alle, ja pelipaikka oli vielä omissa käsissä. Muutama birdie tarvittaisiin vielä, 3 alle (65) olisi jo todennäköinen pelipaikka. 14:llä rolleri kuuteen metriin (ehkä jopa vähän yllättäen) ja birdie. 15:llä täydellinen avaus tunnelia pitkin, kehno lähestyminen 12 metriin ja putti sisään – 3 alle. 15 väylää pelattu ja tavoitetulos taskussa. Huolellinen loppu ja hyvillä mielin lounaalle.

Legendaarinen saariväylä (17) odotti vielä uhrejaan, eikä 18:kaan mitenkään helppo ole. Treenatessa 17:llä eilen ei tuullut milliäkään, tänään tilanne oli toinen. Kulunut P2 nätissä annukassa 10 metriä lyhyeksi saaresta ja 100 metriä oikealle. Helppo homma, heitän saman heiton vakaammalla putterilla -> sitten ollaan saaressa ja kolmonen tai nelonen korttiin. Vakaampi putteri ei koskaan ollut vakaampi ja se parkkeerasi itsensä ensimmäisen heiton välittömään läheisyyteen. Uutta kiekkoa kassissa, aggressiivisesti matalana saareen, joka sekin vielä valui 10 metriä oikealle, mutta narujen sisälle. Huh.

Neljäs heitto, kymppimetrinen putti ja bogia korttiin – ja sitten heräsin. En osunut koko häkkyrään ja 5 metrin paluuputti vastatuulen livahti yläpantaan. Kutonen korttiin ja kyynel silmään. 18:lla yritin vielä pinnistellä birkkua, mutta jouduin tyytymään par:iin, lopputulos 68, eli par.

Ihan ylläolevan näköinen tämänvuotinen saariväylä ei ole, mutta ajatus on hyvin pitkälti sama.

68 ei ole huono kierros, karsinnassa se ei vain välttämättä riitä. Klo 15, kun viimeinen karsintaryhmä starttasi, olin toisena ko. tuloksella. Radalla oli vielä Phil Arthur ja Josh Anthon ns. kovia nimiä, ja sen lisäksi joukko muita varteenotettavia haastajia. Tilanne näytti kuitenkin hyvältä. Ei näytä enää:

Phil Arthur, Woodstock, GA, 59 (-9)
Josh Anthon, Rio Linda CA, 62 (-6)
Zach Newhouse, Indian Trail, N.C., 64 (-4)
Brian McRee, Louisburg, N.C., 67 (-1)
Miko Fyhr, Helsinki, Finland, 67 (-1)

Mikolle hieno toinen kierros, lämpimät onnittelut! Henkilökohtaisesti pelipaikka jäi nyt sitten heitosta kiinni. 10000 km ja yksi heitto. Ehkä näillä selityksillä heltiää vielä joku säälipaikka. Juuri tällä hetkellä kiristelee jonkin verran väylä nro 17. Edes toinen putti. Edes toinen avaus. Edes mikä tahansa heitto. Yksi heitto kuitenkin liikaa. Tai olisi edes tullut jostain toinen heitto lisää. Mutta ei yhden heiton erolla. Kilpailuissa on voittajia ja sen vuoksi myös häviäjiä. Ihan tässä vaiheessa voin kertoa, että voittaminen on huomattavasti miellyttävämpää.

Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että huominen on lepopäivä. Flunssasta eroon pääsy on tavoitteena. Pelillisesti tämä tarkoittaa sitä, että tulen pelaamaan hyvin rohkeaa peliä. Ei ole kovin montaa syytä miksi seiftailisin, joten eaglejä lähdetään metsästämään.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tämän vuoden usdgc:ssä on 58 pelaajaa, joista 6 on suomalaisia! Hitaasti mutta varmasti suomalainen frisbeegolf kiipeää koko maailman tietoisuuteen. Tästä tulee vielä mielenkiintoinen viikko!