Lähtölaskenta on alkanut, minä hetkenä hyvänsä ensimmäiset ruohonkorret pilkottavat ja muovilautaset alkavat lennellä puistoissa ja metsissä. Henkilökohtaisesti olen fiiliksissä myös talvesta, hiihtoon kun olen hurahtanut, mutta samaan aikaa toinen aivopuolisko miettii 2 vkon päässä häämöttävää Hollannin kisaa, jota varten olisi kiva käydä heittämässä edes pari kertaa ulkona kunnon draiveja. Noh, tänään valitsen kuitenkin hiihtämisen.
Ennen kisojen alkua haluan pohdiskella ratoja ratasuunnittelijan ja pelaajan näkökulmasta. Muutamat viime kaudella kuulemani kommentit (en pysty henkilöimään kenen kanssa näin olen puhunut ja kyseessä ei ole mikään henkilökohtainen solvaus, vain yleinen hämmästely) ovat painuneet takaraivoon visusti, ja talven yli sulateltuani hämmästelen niitä hieman edelleen:
”Liian vaikea”
”Pitäisi olla isompi par -luku”
”Sain monta birdietä”
Kaikki ovat vastauksia kysymyksiin satunnaisista väylistä sieltä sun täältä. Aloitetaan ensimmäisestä. Liian vaikea tarkoittaa käytännössä sitä, että väylää ei ole kiva pelata, koska omiin taitoihin nähden se on liian haastava. Se on ihan hyväksyttävä mielipide, mutta eikö se tarkoita juuri sitä mihin kaikki pyrkivät – kehittymistä. Kun pelaat omaan taitotasoosi nähden vaikeita väyliä, joudut heittämään heittoja jotka ovat mukavuusalueesi ulkopuolella; vähän pitkiä, annukoita, hyssejä, mitä ikinä. Tämä johtaa väistämättä siihen, että taitosi kehittyvät. Ongelmaksi tässä tulee se, että onnistumisia tulee harvoin -> pelaaminen ei ole miellyttävää, koska onnistumiset ovat lajin suola.
Liian vaikeita väyliä voi helpottaa kaatamalla puita, leventämällä ob-rajoja, tai nostamalla par-lukemaa (?). Ensimmäiset kaksi ymmärrän, mutta viimeistä en alkuunkaan. Ei se väylä miksikään muutu, vaikka par olisi 70. Tällöin vain saat tehdä enemmän virheitä, mikä ei suinkaan ole par-lukeman tarkoitus (no siis on tietyllä tasolla, mutta pääsääntöisesti par-lukemaan päästäksesi voit epäonnistua yhdessä heitossa, ei kahdessa (Kaatiksen par-lukemat ovat ihan asia erikseen, en puutu niihin)). Ymmärrän sen, että jos par-4 muutetaan vitokseksi, böördejä tulee enemmän -> onnistumisen tunteita lisää. Eikö toi ole vähän itsensä huijaamista? Yhtä lailla voi todeta kaikilla radoilla, että par on liian pieni, se on suunniteltu maailman huipuille, joten lisään itselleni yhden joka väylällä. Tällä tavalla tulee muuten julmetusti böördejä ja jopa eagleja, kannattaa kokeilla.
Rehellisesti, harrastajat saavat olla sitä mieltä, että par-lukema on liian pieni heidän taitotasoonsa nähden (par-2:t eivät muuten liity tähän keskusteluun, niitä ei minunkaan mielestä pitäisi olla), mutta mielestäni sen pitääkin olla. Par-lukema on pieni, jotta on jotain mitä tavoitella. Itse rakastan pelata väyliä, joissa par:in saatuani olen tyytyväinen. näitä on harvassa, yleensä tavoitellaan birkkuja. Mahdolliset pienet par-lukemat ovat pieniä vain pelaajien kehittymisen takaamiseksi. Tarkastellaan vaikka Nummelan pelaajia, julmetusti Suomen huippuja, Suomen tiukimmat par:it. Siellä ei voi tyytyä. (edelleen olen silti sitä mieltä, että Kaatiksen par-lukemat eivät ole yleisen linjan mukaisia).
Huomiona tässä välissä, että vaikea ja epämukava ovat kaksi täysin eri asiaa. Epämukava on täynnä ryteikköä ja jos poikkeat väylältä joudut nokkosviidakkoon tms, vaikea on vaikea ihan muista syistä. Toki väylä voi olla vaikea ja epämukava samaan aikaan, mutta en minäkään epämukavista pidä.

Entäs sitten toi böördien määrä? Olen käynyt seuraavanlaisia dialogeja usein:
Minä: Mitäs olet mieltä väylästä nro 6?
Muu: Otin 4 birkkua.
Hämmentävää. Eihän se oma tulos vaikuta (ei ainakaan pitäisi) väylän hyvyyteen? Vai vaikuttaako? Kun tarkastelee kahta aiempaa vastausta, lopputulos lienee, että se on juurikin se oma tulos joka määrittelee onko väylä hyvä vai huono. Ymmärrän, että helpohkoja väyliä on mukava pelata, kun ei tule bogeja, mutta onko tosiaan niin, että ne väylät ovat hyviä?
Ilmeisesti tässä on kyseessä ratasuunnittelijan ja harrastajan, sekä kilpapelaajan ja harrastajan vastakkainasettelu. Ratasuunnittelija haluaa luoda haasteita ja tehdä luovia ratkaisuja pelaajille. Kilpapelaaja haluaa voittaa haasteet. Harrastaja haluaa nautiskella hienoista heitoista ja auringonpaisteesta.
Tässä vastakkainasettelussa ei ole missään nimessä mitään väärää. Kaikki saavat pelata frisbeegolfia mistä syystä haluavat, ja niitä ratoja mitä haluavat. Se ei ole keneltäkään pois. Olen vain itse hämmästellyt kun omat mielipiteet joistain väylistä ovat täysin vastakkaiset kuin monella muulla, mutta ilmeisesti tässä on syy.
Tätä yksinpuhelua voisi jatkaa miten pitkään tahansa, mutta huomiona vielä, että ”liian vaikeita väyliä” on olemassa myös minun mielestäni. Olen pelannut liian vaikeita väyliä mm. Hollannissa viime vuonna. 100-metrinen annukkablindhole kahden kanavan risteykseen oli mielestäni liian vaikea. Riskinä oli menettää kiekko, lopputulosta ei nähnyt, eikä treenatakaan ko. väylää oikein viitsinyt jottei ole kassi tyhjä ennen kisaa. Tämä johtaa siihen, että heitetään turvallisesti liian pitkäksi ja otetaan kolmonen -> liian vaikea. Liian vaikea väylä kilpatasolla on siis sellainen väylä, että riskinotto ei kannata. Totuus on, että kolmesta vastauksesta olen siis täysin samaa mieltä ensimmäisen kanssa. Liian vaikeita väyliä omaan taitotasoonsa nähden on epämiellyttävä pelata.

Yo. väylän lähestyminen on myös vaikea ja on mahdollisuus hukata kiekko, mutta Hollannin väylään verrattuna kuitenkin loistava, koska näet mihin kiekkosi päätyy (ja lisäksi kori on varmaan 10 metrin päässä rannasta).
Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että ihan sama mikä väylä olisi, kunhan vain pääsisi shortsit jalassa heittämään..