Puttia on tullut hakattua ja muutama treenikierros heitettyä. Tänään vielä viikkokisat, joissa yritän päästä kisafiilikseen, katsotaan miten käy. Yleensä kun treenatessa ei tule pelattua järin hyvin, sen sijaan kisassa homma toimii.

Viikonloppuna käytiin kokeilemassa Tammisaaren rataa Mixun kanssa. Pari treenikierrosta, toisella tulos ja toisella treeniä. Gameplan on lähes valmis, perjantaina täytyy ehkä vielä vähän hioa. Jälkimmäisellä kisakierroksella tulokseksi tuli 64 yhdellä bogilla varustettuna, Mixulle 61. Täytyy pelata hyvin. Homma on ihan kohtuullisesti hanskassa, mielenkiintoiset kisat tulossa. Panokset ovat kovat.

Rata on mielenkiintoinen ja huomattavasti parempi kuin aiempina vuosina. Joitain yksityiskohtia vielä on, jotka eivät ole mieleeni, mutta niitä löytyy kaikkialta. Huomenna vielä jonkunnäköinen lähipelisetti lausteella ja olen valmis lähtemään kisaan. Tänäänkin vielä ennen viikkokisoja täytyy vetäistä muutama draivi, niin pääsee vauhtiin.

Frisbeegolfin psykologinen puoli on herättänyt monta mielenkiintoista keskustelua, ja siitä voidaan myös jatkaa ikuisuuksiin. Siksi ajattelin tuoda omat näkökulmani esiin aiheesta.

Kahdeksan vuoden frisbeegolfurani aikana olen käynyt kymmenissä kilpailuissa. Ensimmäisissä kisoissa olin, kun olin pelannut muutaman viikon. Siitä asti kilpailut on ollut se juttu, vaikka treenattuakin on toki tullut. Vasta tänä kevään olen ymmärtänyt frisbeegolftouhuista vähän enemmän. Kahden kertaa USDGC:ssä käyneenä, sekä useita Euro- ja SM-toureja pelanneena, olen hahmottanut, että kyse ei ole ainoastaan heittotaidosta, vaan myös itseluottamuksesta. Ei varmaankaan uusi juttu, kaikkihan sen tietää, että putit uppoaa, jos siihen uskoo.

Mistä sen itseluottamuksen sitten saa, kun yksikään putti ei osu? Sehän tässä vaikeaa onkin. Suurin askel on hyväksyä, ettei pelaa täydellistä peliä, eikä siihen voi edes pyrkiä (ainakaan vähään aikaan). Virheitä tulee, kaikki putit kierroksella eivät varmasti mene sisään, joten hyväksy se. Jos on tapana heittää yksi nelimetrinen kierroksessa ohi, hyväksy se, kunnes et enää tee sitä virhettä. Sekin kierros tulee, kun kaikki alta viidestä uppoaa.

Huippupelaajien, kuten Timo Pursion ja Markus Källströmin kanssa pelatessa, olen havainnut kunnioitettavan piirteen; Epäonnistunut heitto = hitto, ja peli jatkuu. Sen jälkeen voi heittää läppää poolikavereidensa kanssa, eikä tarvitse potkia kassia. Tieto siitä, että kaikki heitot eivät onnistu, mutta luottamus siihen, että useat onnistuvat, mahdollistaa hauskanpidon kierroksen aikana. Ennen kierrosta et voi tietää, missä epäonnistuneet heitot tulevat, johonkin väliin ne tulee, mutta siitä leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä…eiku.

Mikäli se nelimetrinen jää kaivamaan mieltä, jokainen seuraava putti on vaikea. Jos sen unohtaa, puttaaminen on vähän helpompaa. Usein kuulee ajatuksia kierroksen ensimmäisestä putista (tai ainakin itse olen näin ajatellut); ”Jos tässä epäonnistun, niin kiessi on pilalla”. Syy tähän on edellämainittu. Virheitä ei hyväksytä. Virheet ovat väistämättömiä, joten hyväksy, mutta minimoi.

Kierroksen jälkeen tulosteltalla spekuloidaan kierrostuloksia; ”Olisin pelannut 42, mutku siäl mä heitin sinne ja tänne ja tuli 9.” Avainsana on kierrostulos. Ei väylätulos. Ts. koska ne virheet tulee, on merkityksetöntä onko kyseessä puttiralli, viisi ob-heittoa, vai seitsemän puuosumaa. Kierroksella täytyy myös muistaa se; jos missaat 20-metrisen putin, rangaistus on sama, kuin nelimetrisestä. Merkityksetöntä on myös se, onko ensimmäinen vai viimeinen putti se missattu putti.

Pääkopan kehittäminen vaatii paljon aivotyötä, ennen kaikkea nöyryyttä lajia ja hyväksyntää omia virheitä kohtaan. Virheistä oppii ja vain niitä tekemällä voi kehittyä hyväksi pelaajaksi. (Eli niitä on vielä edessäkin)

En väitä, että ajatukset ovat faktoja, mutta itselleni nämä on auttanut. Kommentoikaa ahkerasti, niin saan uusia ajatuksia itsekin tähän psykologiseen puoleen.

Nokialla opin, että luovuttaminen on varattu muille kuin minulle, sinulle ja hänelle. Ne muut voivat luovuttaa, mutta emme me. Koskee myös peruskierrospeliä, nimimerkillä kilpailun kahden ensimmäisen väylän jälkeen kaksi päälle..

Kiitos tämän pätkän kuvanneelle. Tästä riittää kerrottavaa lapsenlapsillekin..

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=mzphgskEV-g]

Sunnuntaille lähdettiin tiukassa tilanteessa. Ville minua ja Jesseä kaksi heittoa edellä, eli mestaruustaistelijat oltiin aika lähekkäin. Joonas Hynönen Johti Villeä kahdeksalla heitolla. 22 väylää jäljellä, joten teoriassa voittajakin oli vielä auki.

Alkuasetelma oli lähteä ennakkoluulottomasti kovalla itseluottamuksella. Alku oli hyvä, neljä ensimmäistä väylää kolme alle. Ainut par tuli korin sylkäisemänä. Ville ja Jesse jäivät tässä vaiheessa taakse heiton tai kaksi. Tilanne oli hyvä. Jonsu oli yhden päälle, joten ero oli enää kuusi heittoa ja 18 väylää jäljellä. Tässä vaiheessa kävi realistisesti mielessä, että tätä hommaa ei ole vielä hävitty.

Ekat kahdeksan väylää metsässä neljä alle, eli kovaa vauhtia mentiin. Muut pelasivat omaa peliään ja minä omaa. Taisin olla tässä vaiheessa neljä kärkeä perässä.

Vuorossa oli pelottava 9-väylä. Suurin tulos huhujen mukaan ko. väylältä oli 15.. Itse olin ottanut vitosen ja seiskan. Väylä on 275 m pitkä ja puolen välin tienoilla pelialue kapenee n. 10-metriseksi, jolloin tarkoitus on heittää ob-alueen yli. Muut avasivat huomattavasti pidemmälle kuin minä, joka heitin avauksen putterilla. Pelasin tarkoituksella seiftiä, toisella putteriheitolla pääsen siihen ob-alueen etureunalle. Ville pääsi toisella jo yli, Jesse ja Jonsu ob:lle. Minä heitin kolmannella varmasti yli. Hynönen heitti toisenkin yrityksen ob:lle, mutta pääsi jatkamaan toiselta puolelta. Ville puttasi birkkua viidestä metristä. Moninaisten vaiheiden ja eripituisten puttirallien jälkeen päädyttiin tuloksiin 5, 6, 7 ja 8. Järjestyksessä minä, Ville, Jesse ja Joonas.

Olinkin yhtäkkiä heiton kärkeä perässä, Ville ja Jesse suht turvallisen välimatkan päässä takana. Pari väylää eteenpäin ei tapahtunut ihmeellisyyksiä, Jesselle yksi kakkonen, muille kolmosia.

Väylä 12 tarjosi seuraavat haasteet. ob-viivalla rajattu banaaninmuotoinen alue, jossa avauksen jouduttua ob:lle, jatketaan dropzonelta tiin edestä. Pojat laittoivat vaukset korille, niin kuin minäkin luulin tehneeni. Takaakin kuului jo ”hyvä heitto”, ja niin itsekin luulin, kunnes spotteri heilautti punaista. 30 cm liian lyhyt, niin kuin eilenkin.. Dropzonelta kuitenkin helpohko neppari, Villelle kakkonen ja muille kolkit. Kaksi heittoa taas kaulaa.

Väylällä 13 kaikki muut heittivät avaukset ob:lle, joten seiftaamalla otin helpon kolmosen, muille nepparit. Lammenylitysväylällä kaikille kakkoset.

Viimeinen ob-väylä hetkeen oli vuorossa ja pd oli vahvasti taipumassa lampeen, mutta puu onnekkaasti pysäytti, helppo kolmonen. Hynönen otti neisen ja olin tasoissa. 8 väylää jäljellä.

Sitten otettiin nepparit, paitsi Jesselle kolmonen. Seuraavalla väylällä otin kakkosen ja Hynöselle kolmonen. Pääsin johtoon. Seuraavalta starframe, sitten Jonsu otti kakkosen ja pääsi taas tasoihin. Tilanne oli kutkuttava ennen kolmea viimeistä väylää. Ville ja Jesse tasoissa, ja Sikanen noussut heidän kanssa taistelemaan kolmannesta sijasta. Minä ja Joonas tasoissa.

Väylällä 20 missattiin Hynösen kanssa putit ja oltiin edelleen tasoissa, Jesselle ja Villelle kakkoset.

Väylällä 21 palataan taas ob-rajojen tunnelmaan. Piippo ob:lle, Jesse hyvälle lähestymispaikalle. Jonsu Lähti riskillä korille, mutta kiekko feidasi korin tienoilta ob:lle. Jouduin siis seiftaamaan gm:llä (tutummin general manager) väylälle. Lähestyin muutamaan metriin, Joonas puttasi kolmosensa alarautaan ja pääsin taas johtoon. Jesse siirtyi myös Villeä vastaan johtoon.

Viimeinen väylä ja viimeiset heitot (vai onko?). Kaikki avattiin putille. Jonsu laittoi kympistä sisään, itsekin yritin, mutta jäi vähän ujoksi ja osui alaputkeen.. sudari edessä. Ville otti kakkosen ja Jesselle myös kolmonen. Ville ja Jesse tasoissa ja lisäksi Sikanen nousi heidän kanssaan tasoihin 69 -tuloksellaan. Viisi pelaajaa sd:ssä.

Sd-väylät 22, 1 ja 11. Kolmossijasta kamppailevat avasivat ensin, Ville ja Jesse putille, Arttu pariinkymppiin.

Meikäläinen asteli ensimmäisenä tiille. Korille piti vetää, koska Hynönen heittää sinne varmasti. Lipsautin vasemmalle ob:lle ja olin käytännössä monen mielestä hävinnyt pelin. Joonas laittoi kahdeksaan metriin. Pääsin jatkaamaan ensimmäisenä ob:n rajalta. 35 m korille, ei vaihtoehtoja. Heitto sisään, tai kakkossija. 35 m. Pitkä matka, mutta yritettävä on. Siististi perä laahaten kohti koria pienessä hyssessä, ja ketjut kilisivät onnesta! ob-3. Joonakselle paineet ja putti ohi, kolmonen korttiin. Kohti seuraavaa väylää.

Kolmossija ratkesi heti alkuunsa, kun Sikanen aloitti puttirallin ja Jesse missasi putin. Villelle kakkosella kolmossija.

Siirryttiin Hynösen kanssa ykkösväylälle. Jonsun vuoro avata. Puiden kautta 15 metriin. Laitoin GM:llä vuorostani kuuteen metriin. Joonas puttasi hyvin, mutta aavistuksen korkealle ja napsahti yläpantaan. Voittoputti kuudesta metristä livahti kuin livahtikin sisään ja toinen SM-osakilpailuvoitto heltisi vaikeuksien kautta.

Nokian kisarata on ehdottomasti Suomen hienoin. Kiitos järjestäjille hienoista kisoista. Kiitos myös caddieille Tiialle ja Paavolle, teistä oli iso apu. Tammisaaressa taistellaan taas, nyt pienelle tauolle..

Oma peli starttasi hienosti kolmosella ja kakkosella (perjantaina kaksi nepparia), mutta kolmannelta väylältä tulikin sitten vitonen perjantaisen kolmosen sijaan. Kierros oli kokonaisuudessaan kohtalaista peliä, sain pari huonoa pomppua, mutta hienojakin hetkiä oli. Puolipitkät lähestymiset tuottavat edelleen ongelmia, mutta puttimissejä on tainnut tulla 7 koko kisassa, joten puttiin voi luottaa.

Hynönen veti älyttömän 61:n. Aivan uskomatonta peliä, kaikki putit kuulemma sisään. Johtaa kisaa ansaitusti kahdeksalla heitolla. Oma 69 riitti tasoihin Jessen kanssa ja kahden heiton päähän Villestä. Päästiin onneksi kaikki samaan pooliin, niin voidaan tarkkailla toistemme peliä. Startti tunnin päästä ja lähdetään kuromaan Jonsun kaulaa kiinni..