Lueskelin Lääkärin odotusaulassa Golf-lehteä, jossa – jälleen kerran – puitiin henkistä pelaamista. ”Play with purpose” on jutun mukaan pohjana menestykselle. Kun pelaajalla on tavoite ja päämäärä, suorituksilla on päämäärä, joka johtanee jatkuvaan mahdollisimman hyvään suorittamiseen. Äkkiseltään internetistä löytyy aika paljon ”play with purpose” -linkkejä, joten vaatii vähän perehtymistä. Silti niin itsestäänselvältä kuin asia tuntuukin, ei sitä välttämättä joka suorituksella tule ihan aina mietittyä. Täytyy pyrkiä soveltamaan tätä myös omassa pelissä. Palataan tähän asiaan sitten, kun asiaan pääsen perehtymään (tai on motivaatiota).

Juttu käsitteli silti pääosin pelaamisen nopeutta. Kirjoittaja oli mielenkiinnosta mittaillut omaa käyttämäänsä aikaa lyömiseen ja siihen kului 30 sekuntia (artikkelin mukaan 40 sekuntia on golfissa raja, en tiedä pitääkö paikkaansa.). Ja kirjoittaja pelaa kuulemma nopeasti. Artikkelissa hän kertoi, miten pääsee lyöntipaikalle ja alkaa suunnitella vasta siinä lyöntiään ja siinä yhteydessä hän viittasi play with purpose -periaatteeseen, jolloin lyönteihin valmistaudutaan etukäteen. Olin jotenkin yllättynyt, koska mielestäni teen tuota koko ajan. Eli valmistaudun seuraavaan heittoon. Hetket, jolloin kierroksen aikana voi levähtää, on silloin, kun avaus on alle neljässä metrissä. Tällöin voi miettiä ja jutella niitä näitä, mutta muutoin pyrin visioimaan jo seuraavaa suoritusta.

Artikkelissa mainittiin esimerkkinä nurmikon heittely tuulen suunnan näkemiseksi. Jotkut tekevät tätä esimerkiksi juuri ennen heittoaan, ja siksi aloin miettiä miksi itse en tee. Pohdiskelin ajatuksen kulkua ja ymmärsin suunnittelevani heiton jälkeen heti seuraavaa heittoa. Muiden heittovuorolla pyrin sijoittumaan siten, että näen oman heittosuuntani, josta pystyn etsimään jo ennen omaa vuoroani mahdollisia esteitä tms, jotka vaikuttavat heittoon. Monesti tiedän jo ennen heittovuoroani minkälaisestai asennosta joudun heittämään, millä kiekolla heitän ja minkälaisen heiton heitän. Nämä asiat nopeuttavat peliä ja ennen kaikkea antavat rauhan keskittymiselle, kun 30 sekunnin aikana minun ei tarvitse enää miettiä onko oikea kiekko kädessä. Ehdin käydä vaihtoehdot läpi jo ennen varsinaista heittoa ja tällöin 30 sekunnin resurssit voi laittaa heiton mahdollisimman hyvään suorittamiseen. Toki on tilanteita, jolloin ei tiedä millä heittää ja silloin se meneekin aika sähläämiseksi.

Lähinnä kirjoitin vain ajatuksia, jotka tulivat mieleen artikkelia lukiessani. Sen kummallisempi maailmaa parantava vaikutus ei tällä jutulla ollut tarkoituskaan olla.

Vihdoin on vähän luppoaikaa pohdiskella mennyttä kisaa ja tulevaa kautta.

Viime kaudella en alkukaudesta ymmärtänyt vielä pelaavani hyvin. Tänä vuonna Hollannissa tuntui aluksi samalta, rutiinia ei ollut. Loppua kohden esitys kuitenkin parani ja lopputulos oli vähintään tyydyttävä. Maku on vaihteleva; loppu tuntui tosi hyvältä, alku oli yhtä rämpimistä. Voiko tuntuma kertyä kahden kisakierroksen aikana? Kuulostaa mahdottomalta. Voiko itseluottamus kertyä kahden kisakierroksen aikana, enpä usko, varsinkaan kun siihen ei ollut mitään syytä. Mitä siis tapahtui?

Urallani olen onnistunut tiukoissa paikoissa. Kun tarvitsee onnistua, onnistun usein (no, ainakin joskus). Teknisen osaamisen ja itseluottamuksen lisäksi tähän palapeliin tulee sotkea vielä kolmas ulottuvuus; voitontahto. Voitontahto ja itseluottamus kulkevat hyvin pitkälle käsi kädessä, mutta itseluottamus voi murentua ilman voitontahtoa. Toisaalta ilman itseluottamusta on vaikea synnyttää kovin suurta voitontahtoa, jollei usko siihen itse. Kilpailujen alkukierrokset voivat monesti olla minulta huonoja, ja loppua kohti parannetaan selvästi. Ensimmäisillä kierroksilla en onnistu herättämään itseluottamusta ja ennen kaikkea voitontahtoa, jotta pelaisin hyvin. Ne löytyvät vasta, kun sijoituksista aletaan taistella. Finaalin ensimmäisellä väylällä Hollannissa otin vitosen, Tonyn saadessa kolmosen. Olin neljä heittoa perässä ja 8 väylää jäljellä. Siinä ei ole kyse itseluottamuksesta, eikä teknisestä osaamisesta vaan voitontahdosta. Halusin tulla toiseksi ja saavuttaa Tonyn. Tiesin voivani ja halusin voida. Siten voin. (luonnollisesti Tony avusti minua hieman, sillä jos taitojen äärirajoilla pelataan, niin ei neljää heittoa kiinni oteta pelkästään omalla hyvyydellä, vaikka olisi zen.. Liekö se osa voitontahtoa? Enpä tiedä.)

Teoria kuulostaa henkimaailman hommilta, mutta mistä muustakaan voi olla kyse. Kuitenkaan kysymykseen ei löydy yhtä ainoaa oikeaa vastausta koskaan, joten hyviä arvauksia on kiva heitellä (vaikkeivät ne oikeassa olisikaan). Seuraava tehtävä onkin kehittää metodi, jolla pystyn suoriutumaan ensimmäisilläkin kierroksilla äärimmäisen hyvin. Kokeillaan mitä sitten tapahtuu (kunhan ensin keksin sen metodin).

Voitontahdon ja itseluottamuksen lisäksi ehkä vieläkin tärkeämpi palanen on pysyä nöyränä. Vain nöyränä voi hyväksyä jotkut virheet ja oppia niistä ja kehittyä pelaajana. Tosin se alarauta kyllä muistuttaa nöyrtymään jossain vaiheessa, jos meinaa ihan hanskasta lähteä..

Dutch openin tavoitteen asettelu epäonnistui. Tavoitteen pitää olla niin korkealla, että a) sitä ei voi saavuttaa muulla kuin huikealla itsensä ylittämisellä tai b) sitä parempaa ei voi saavuttaa. Halusin päästä mitalikolmikkoon ja päädyin toiseksi. Mitäs jos olisin halunnut voittaa? Juuri tämän vuoksi haluan asettaa tavoitteet ”liian” korkeiksi, niin eipähän tarvitse katua. Köpiksen kisa on huomattavasti kovempitasoinen, mutta voittamaan lähdetään. Eurotour-osakilpailuvoitto on seuraava askel tällä uralla ja jos haluan edetä, kannattaa askeleet ottaa mahdollisimman nopeasti. (toissijainen tavoite on pelata usdgc-paikka, se toteutuu ensimmäisen tavoitteen toteutuessa)

Kokonaisuutena tuleva kausi tulee olemaan mielenkiintonen. Pelini on kehittynyt viime keväästä pikkuhiljaa ja tiedän, että kehitys jatkuu myös tänä kesänä. Syksyllä odottavat usdgc:t ja sm-kisat ja muut pikkukisat, joita ennen kehitys tulee rakentaa muiden kilpailujen avulla. Askel kerrallaan. Parhaimmillani pelaan yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin esimerkiksi Markus Källström. Esimerkiksi viime vuonna Hollannissa olin pari heittoa Markusta jäljessä kahden kierroksen jälkeen, mutta silloin oma voitontahto ja itseluottamus ei riittänyt, vaan kolmannella kierroksella jäin 8 heittoa (ei sovellu yo. teoriaan, mutta poikkeus vahvistaa säännön). Nyt kyse onkin siis sen palikan löytämisestä, jolla alusta saakka pystyn ottamaan itsestäni kaiken irti. Sen aion löytää tällä kaudella, ehkä jo köpiksessä.

Istuskelen lentokentällä ja taustalla kaikuu ”mind your step” kuulutus, kun ihmiset kävelevät pitkin liukuhihnoja. Alan vähitellen muistaa kuulutuksen jo ulkoa. Herännen tulevana yönä siihen kuulutukseen. (Todellisuudessa teksti on kirjoitettu lentokentällä, mutta julkaistu n. 12 tuntia myöhemmin, lentokentällä kun on vain maksullinen netti.)

Sunnuntai aamu valkeni – tai ei oikeastaan valjennut vielä herätyksen aikaan, koska kelloja siirrettiin eteenpäin – tuulisissa merkeissä. Aamiaisella liput näyttivät liehuvan tehokkaasti, ja radalla kyllä tuulikin, muttei myrskylukemiin päästy. Tilannehan oli se, että olin noussut kuudenneksi lauantain kakkoskierroksen myötä (huolimatta siitä kutosesta). Toisin kuin edellisessä postissa ilmoitin, olin 5 heittoa kakkossijaa perässä ja väyliä oli jäljellä 27. No, ne on vaan numeroita. Epäonnekseni pelasin siis kakkospoolin ensimmäisenä, enkä päässyt seuraamaan edellä olevien pelaajien peliä. Piti siis keskittyä vain omiin tekemisiin (joka tunnetusti on se huonoin lähtökohta..).

Ensimmäinen kierros alkoi vahvasti kolmella birdiellä. Silti kymmenen väylän jälkeen olin ”vain” kaksi alle kolmosen parin. Seuraavilta kahdelta väylältä tuli suunnilleen nostokakkoset, vaikka tuuli alkoi yltyä. Se kevensi tunnelmaa huomattavasti. Onnistuin kuitenkin sössimään pari nelosta vielä itselleni, mutta hyviäkin heittoja loppukierroksella tuli. Tulokseksi tuli 52, joka tuntui melko hyvältä, varsinkin kun tuuli oli aika kova. Kuullessani ykköspoolin tuloksia, ymmärsin tuloksen olevan oikeasti hyvä. Nousin jaetulle kolmannelle sijalle Sylvainin kanssa, Tonyyn (eli kakkossijaan) matkaa oli kaksi heittoa. Viidenteen sijaankin neljän heiton ero tuntui kohtalaisen jykevältä, kun väyliä oli jäljellä vain 9.

Lounas sisälsi hollantilaisia lihapullia, jotka eivät nousseet meikäläisen ruokalistalle. Jos makua pitäisi kuvailla, sanoisin makkaran ja lihapullan sekoitus. Finaalin alkaessa matkaa kärkeen oli 9 heittoa, joten se kuulosti aika toivottomalta, muuten kaikki oli mahdollista. Markus Källströmin (johdossa) putit vaikuttivat lisäksi sen verran vakuuttavilta, ettei tarvinnut miettiä kiinni saamista.

Finaaliin valtaosaa väylistä muutettiin. Mielenkiintoinen tapa noilla hollantilaisilla. Oli elämyksellistä heittää blind holea, jonka korin paikkaa oli muutettu.. Finaalin ensimmäisellä väylällä (väylä nro 2, en tiedä miksi) annoin Tonylle vielä kaksi heittoa lisää eteen, osin huonon tuurin ja osin huonojen heittojen saattelemana. Sylvainilla oli myös vaikeuksia ja kummallekin meille kirjattiin vitoset, kun Tony pelasi hienon kolmosen. Oltiin siis neljä heittoa Tonya perässä. Toisella väylällä onnistuin ottamaan kakkosen, Tonyn ja Sylvainin putatessa alarautaan. Kolmannella väylällä Tony mokelsi kunnolla ja kortitti kutosen. Olin heiton perässä kakkosta, neljäs heiton perässä minua.

Finaalin neljäs väylä oli 7-väylä, pidennettynä. Mahdollisuus oli heittää ahtaasta välistä korille, tai järven yli 120 m annukka. Itse päädyin riskinottoon ja järven yli heittoon, päädyin 8 metriin, mutta missasin putin. Kolmonen oli silti hyvä muiden ottaessa vähintään nelosen. Olin jaetullla toisella sijalla. Viides väylä oli radan väylä nro 14. Siitä kaikille helpot kolmoset, paitsi Sylvainille, joka alkoi pudota taistelusta. Kuudes väylä oli nro 16, ylämäkeen pelattava par 4. Avasin kohtuullisesti mäen päälle, kun Tony heitti täyttä metsään. Kiekko kaivoi tiensä kuitenkin väylälle, eikä suuria onglemia tullut, enne kuin seuraavalla heitolla, jonka hän painoi edelleen oikealle metsään. Itse ryssin lähestymisen ja sain nepparin, Tonylle vitonen ja olin yksin kakkosena yhden heiton turvin.

Finaalin 7. väylä oli väylä nro 17, kohtalaisen avoin n. 140 m loivaan alamäkeen, jonka päässä todella tiukka ob. Ensimmäisen kierroksen jälkeen olin pelannut safetyä, niinkuin nytkin yritin. PD lähti kuitenkin palauttamaan annukasta ja oli vaarassa ajautua ob:lle, mutta jäi metrin sisään ja jäljellä oli ”vahingossa” 8 metrin putti. Putti mukiin ja lisää kaulaa. Seuraavalla väylällä onnistuin taas kohtuullisesti, puttasin 9-metrisen sisään ja johdin Tonyä jo kolmella heitolla ennen viimeistä väylää. Peli vaikutti selvältä. Perus avaukset pariinkymppiin, josta laitoin hysseputin tuulen armoille. Tuulöi otti homman haltuun ja vei kiekon 7 metriin vastatuulen puolelle. Tony oli pelaamassa kolmosta, joten huolta huomisesta ei ollut ja onnistuin kaiken lisäksi putissa, joten kakkossija heltisi!

Puttipeli löysi uomansa kreivin aikaan, draivipelissä valittamista ei oikeastaan ollut. Hallitreenissä keskittyminen tarkkuuteen draiveissa on ilmeisesti kantanut hedelmää, vaikkei hallissa siltä aina tuntunutkaan. Äkkiseltään en muista yhtään draivimokaa, jossa en olisi osunut haluamaani aukkoon, voi tietysti olla, että aika kuultaa muistot..

Huolimatta lauantain rypemisestä, kokonaisuus oli hieno viikonloppu. Kilpailun taso ei ollut niin kova, kuin olisi voinut olla, mutta eurotourin kakkossija lämmittää silti. Paljon parempi alku kaudelle tämä ei olisi voinut olla. Neljän viikon päästä Köpikseen ja katsotaan mihin rahkeet siellä riittää. Voittamaan lähdetään, ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole, mutta vaikeaa se on, sillä Köpiksessä on enemmän kovia pelaajia paikalla. Tarjolla on myös USDGC-paikka. Vielä kun lumet lähtevät, niin pääsee vähän treenaamaan ja valmistautumaan kauteen todella.

Heittäminen tuntui siltä, kuin sen pitääkin tuntua talven jälkeen. Ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Henkilökohtaisella tasolla täytyy sanoa, että draivit kulkivat pääosin hyvin, mutta puttaaminen yli neljästä metristä osoittautui välillä todella haastavaksi. Vain muutama draivi epäonnistui pahasti, joten se on suhteellisen helppo korjata pienellä rutiinitreenillä. Puttaamisen ongelmat alkoivat jo viime syksynä ja jostain syystä ne eivät ole väistyneet, vaikken ole treenannut.

Itseluottamus puttaamisessa on jossain järven pohjassa. Jokainen yli kahden metrin putti tuo ajatuksia ”mitäköhän tässä nyt käy?” mieleen ja lisäksi yli kympistä en oikein edes tiedä miten pitäisi heittää. En tainnut yli kympistä osua tänään kertaakaan koriin (Tuloksista voi siis päätellä, että draivit ja lähestymiset toimivat ok).

Ensimmäisen kierroksen alussa oli tarjolla useampi 10-12 -metrinen putti, mutta eihän ne ollut siellä päinkään. Homma pysyi kuitenkin hanskassa ja yhden kakkosenkin sain otettua (kun putti oli 5 metriä) ensimmäisten kuuden väylän aikana. Sen jälkeen missasin 6-metrisen kakkosputin, mutta sain seuraavan vastaavan. Väylällä 13 painoin väärältä puolelta mandoa ja pelasin varman vitosen. Sitten onnistuin laittamaan pari kuusimetristä taas ohi, mutta nekin olivat birdie-putteja. Loppujen lopuksi 58 oli ihan kelpo tulos, otin kuitenkin kaksi vitosta.

Lounaan jälkeen kakkospooliin takaa-ajajan asemasta. Kakkosväylällä hieno birdie, jonka jälkeen hieno ob-bogi ehkä radan helpoimmalla väylällä. Sain paketin kasaan ja otin kolme kakkosta putkeen (5,6,7), joiden joukossa oli kaksi 7-8-metristä puttia! Otin vielä väyliltä 11 ja 12 kakkoset ja olin jo kolme alle kolmosen parin. Kohtaloksi koitui radan kai lyhin väylä, 15. Alamäkeen 60 m ja risat, ei esteitä, järvi korin takana. Ensimmäinen heitto täyttä järveen. Putti kokonaan korin yli 6 metriin. Putti kokonaan ohi korista neljään metriin. Putti väärälle puolelle ketjuja. Putti sisään (kahdesta metristä). ob-6. Voi sitä häpeän määrää. Onnistuin silti pelaamaan kierroksen hyvin loppuun, lukuunottamatta yhtä 30 cm ob:lle eksynyttä heittoa. Lopputulos 56, joka ei todellakaan tyydytä, kun yli 10% heitoista kului yhdellä väylällä. Muutoin kelpo peliä.

PDGA:n mukaan olen pelannut hyvin lähellä omaa tasoani, kierrosratingien keskiarvo 1001,5, ja oma rating 1002.. Kokonaisuutena homma kyllä toimii kohtuullisesti, mutta puttitouhu tuottaa ylimääräisiä harmaita hiuksia.

Huomenaamulla hionen vähän puttia ja katsotaan sitten uudestaan, miltä aurinkoinen Haag näyttää. 7 heittoa kakkossijaan, onhan siihen matkaa, mutta väyliä on parhaassa tapauksessa vielä 36 jäljellä.

Hollanti on muuten hieno maa (edelleen). Suosikkeihini kuuluvat asunnot, jotka kelluvat vedessä. Isona rakennan itselleni sellaisen Aurajokeen.

Lensin Royal Dutch Airlinesilla Amsterdamiin. Eväiksi tarjottiin paahtoleipä ja tumma paahtoleipä. Paahtoleivän välissä oli jäätynyttä tonnikalasipulisekoitusta, toisen leivän välissä edam-juustoa ja sinappia. Hämmentävää, mutta ihan kelpo tavaraa. Pyysin vielä lisääkin (toki asiaan vaikutti varmaankin nälkäkuoleman partaalla roikkuminen).

Lentokentältä sain kyydin suoraan pelipaikalle. Ruuhkaa riitti ja heittämään pääsin ehkä kuuden aikoihin. N. kello 18 alkoi sataa vettä ja meinasin antautua, mutta Italiasta tuliaisina tuotu ruskearuutuinen herrasmiessateenvarjo piti kuivana ja 10 minuutin kuluttua aurinkokin jo paistoi.

Sain treeniseuraa Mikesta, Hollannin Amerikkalaisesta, joka paineli fillarilla pisin rataa ja oli kerännyt polkupyöräänsä näytteitä omaisuudestaan. Pyörälaukut ja etukori täynnä tavaraa, vanerilevyä ja kiekkoja mm. Aikamoinen suupaltti, mutta ihan hauskaa seuraa. Kertoili legendoja baseball-urastaan ja ultimatesta. Ja siitä, miten vuoden 2001 frisbeegolfin MM-kisoissa oli kaatunut puu kesken kilpailun 40 m päässä hänestä.

Pohdiskelin lentokoneessa väylät ja pelisuunnitelman läpi. Joitain väyliä halusin päästä vielä kokeilemaan. Huolimatta ulkoisista tekijöistä, pääsin kokeilemaan lähes kaikki väylät mitä pitikin ennen pelaajakokousta ja hämärän tuloa. Heittäminen tuntuu hyvältä, pelisuunnitelma ei vielä ole ihan aukoton, mutta eiköhän se huomenna selkiydy. Yhtään puttia en ole tässä maassa vielä tänä vuonna heittänyt, mutta ehtiihän niitäkin sitten huomenna. Rataan tutustuminen toi hyvän itseluottamuksen ja nyt on mukava lähteä kisaamaan.

Oli muuten aivan mahtava lasagne paikallisessa little italy -ravintolassa.