Tasoitettu hommahan menee nyt siis siten, että jokaisella pelaajalla on projected score, joka perustuu ratingiin. Jokaisen tulosta verrataan sitten omaan projected scoreen ja voittaja on se, joka pelaa parhaiten omaan projected scoreensa nähden.

Henkilökohtainenkierros alkoi ihan hyvin, ja jatkui ihan hyvin. 11 väylän jälkeen olin vielä 4 alle ja hyvin tyytyväinen. Tyypillisesti 9 ja 11 ovat olleet vaikeita, nyt pelasin ne yhden alle. Väylällä 12 voi hieman hengähtää, siinä heitetään kolme hysseä ja otetaan birdie, sen jälkeen on vielä 888, jossa voi tulla isoa kalaa. Sen jälkeen pelaaminen keventyy merkittävästi. Hengähdys 12:lla ei kuitenkaan onnistunut ihan niin kuin piti. Sehän on yksi radan helpoimmista väylistä, vaikka kyseessä on par-5. Avauksen onnistuin heittämään outtiin, tosin tällä väylällä se kannattaa tehdä jos jossain, koska pääsee drop boxiin, muualla tulee aina uusintaheitto. Sen jälkeen ei enää kannata heittä outtiin, mutta heitin silti. Lähestymisenkin jätin kertaalleen vielä lyhyeksi ja laitoin putin yläpantaan, jotta homma ei kävisi liian helpoksi. Kymppi korttiin ja leuka rintaan.

Väylän 12 jälkeen ei voinut muuta kuin fiilistellä sitä, kuinka siisti rata on, kuinka pahasti se rankaisee jos keskittyminen herpaantuu hetkeksikään ”helpoillakin” väylillä. 888:n selvitin par:illa, loppukierrokseen mahtui yksi tuplabogi ja birdie saariväylältä. Tulos oli 70 (kaksi päälle), ei mitenkään mahtava, mutta ottaen huomioon sen yhden kympin, niin ihan kohtuullinen tulos. Projected score on 69, joten tällä hetkellä olen siis tuloksessa +1. Kaikki tulokset täällä. Siellä on vähän isompaakin kalaa tullut..

Pelaaminen oli ihan mielenkiintoista, itse pelasin 70, muut samassa ryhmässä pelasivat 91, 92 ja 100. Huomnnahan lähdetään pelaamaan performance scoringin mukaisessa järjestyksessä, joten pelaan sellaisten kaverien kanssa, jotka heittivät tänään 80, 82 and 86. Erikoista, mutta ihan hauskaa. Huomenna sitten ryhdistäydytään ja pelataan 62.

Parasta radassa on se, että millä tahansa väylällä kuka tahansa voi romahtaa. Joskus epäonnesta, joskus huonoista heitoista johtuen, mutta se voi tapahtua kelle tahansa.

Aamun treenikierroksella heitettiin hihat tyhjiksi ja luotiin pläni, subin jälkeen suunnattiin radalle tuloskiessille. Jussi heivasi jo, mutta Sepon kanssa pelattiin Jeremy Kolingin ja Ricky Wysockin kera kierros. Vahvat birdiet heti ykkösväylältä ja tuuletelleen seuraavalle tiille. Seppo pelasi melko hyvin 12 väylää -> 11 alle. Itse painoin pari pd:tä lampeen, mutta onnistui sätkimään itseni yhden alle 12 väylän kohdalle. Heittäminen sujuu ihan hyvin.

888:lta (väylä nro 13) Seppo otti kympin, Molemmat lopetettiin vielä vahvasti 18:lle ottamalla siitä 8 ja 9. Siitä huolimatta Seppo pelasi 66 (kaksi alle), itselläni nyrjähti 71. Muutamalla väylällä tulee tulos, huolellinen pitää olla loppuun saakka ja joka tilanteessa.

Itsehän en ole keinotekoisten outtien ystävä, ja täällähän niitä riittää. Ensimmäisenä vuonna tämä oli suuri järkytys. Nyt kun muutaman kisan on täällä ehtinyt pelata, alan todella pitää tästä. Väylät vaativat täysin erilaista huolellisuutta ja itseluottamusta kuin missään muualla, eikä perusseiftailullakaan pysty koko ajan pelaamaan. Se tekee pelistä mielenkiintoisen.

Seppo ja Jussi lähtevät aamulla noin klo 10, itse lähden 11:n aikoihin. Aikaero on 7 tuntia, eli Suomen aikaa iltakuudelta startti. Laitetaan huomenna matala kuuskymppinen, niin kisaviikko saa hyvän alun.

Kauden hienoin rata; Winthrop Gold. Aurinko nousee, kosteus alkaa haihtua ja tulimuurahaiset heräävät koloistaan.

Kisamuoto ei ole paras mahdollinen, jokaiselle pelaajalle on laskettu projected score ratingin mukaan. Kilpailun voittaa se, joka alittaa eniten oman projected scoren. Itselläni se on 69 (yksi yli par:in), joten Sepon (67) pitää voittaa minut vähintään kahdella heitolla per kierros. Jussin taas (65) vähintään neljällä heitolla per kierros. Erikoista? Kyllä.

Mutta. Rata on siitä huolimatta yksi parhaimmista. Henkilökohtaisesti suosikkiväyläni yleisesti ovat vaikeita, jotka riisuvat minut aseista. Niitähän täällä riittää. Monella väylällä olen par:iinkin tyytyväinen, pääosin birdiet vaatii todella hyviä heittoja. Taitoja koetellaan tasaisesti alusta saakka. Pelillisesti tämä viikko on siis mahtava, vaikka kilpailumuoto onkin erikoinen. Ainut huolenaihe on, venyykö kierrokset sietämättömän pitkiksi, kun pelaajien taso on heikompi kuin aiemmin..

Ykkösväylä toivottaa tervetulleeksi

Kukkulan kuningas ehdittiin tässä välissä jo pelata, seuranmestaruuskisoihin ilmaantui 100 pelaajaa, rata oli kunnossa ja heittojahan tuli. Väyliä oli miellyttävästi pidennetty ja käytetty mielikuvitusta. Kukkulan kuninkuutta ei ole vielä koskaan voittanut pelaaja, joka on johtanut kilpailua lauantain jälkeen. Lauantain jälkeen olin kisassa toisena, Teemu Nissinen johti, mutta Teemu ei kuulu seuraan.

Sunnuntain kierrokselle Seppo ja Kalle lähtivät 4 ja 5 heiton takaa-ajoasemasta, Teemuun minulla oli noin 4 heittoa. Tilaa oli väljästi, mutta väyliä oli pelattavana vielä 25. Kierros sujui tasatahtiin puoleen väliin saakka, kunnes musta hetki koitti. Mandon väärältä puolelta -> tuplabogi ja heti perään bogi viimeisillä metsäväylillä. Siinä vaiheessa taidettiin olla Kallen kanssa aikalailla tasoissa, Teemulla peli kulki hyvin, joten hän johti melko selvästi. Mustan hetken jälkeen pelattiin Kallen kanssa melko tasavahvasti, mutta väylillä 22 ja 24 Kalle otti hyvät kakkoset ja pääsi kahden heiton johdossa viimeiselle väylälle.

Kallen avaus metsään, itse avasin 12 metriin. Kalle lähestyi viiteen metriin, hyppyputti kummun päälle oli pakko laittaa, jotta mitää saumoja olisi. Mukiinhan se meni, mutta niin meni myös Kallen 5-metrinen paineista huolimatta, Kalle kruunattiinansaitusti kuninkaaksi (samaan aikaan selvään kilpailuvoittoon lasketteli Nissisen Teemu). Onnea!

Kaksi. Ukkohalla ja Kukkulan kuningas. Johdossa viimeiselle kierrokselle, mutta kakkosena kotiin. ”pieniä” kisoja, mutta erityisesti siksi pitäisi hoitaa ammattimaisesti loppuun saakka. On aika harjoitella voittamista.

SM-kisojen piti olla kauden huipennus, jota se tapahtumana olikin. Aikataulu piti, yleisöä oli ja finaalipäivänä nähtiin aurinkokin. Pelillisestikin huipennus onnistui, mutta ei henkilökohtaisella tasolla.

Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä mestaruushaaveet oli jo haudattu, 3 tai 5 sakkiin oli vielä unelmapelillä saumat. Voittotaistelussa jännitti ainoastaan se, miten Seppo tulee pokaalin ottamaan.. Kierros alkoi kohtuullisen erikoisella sattumalla. Heitin ykköseltä avauksen noin kilometrin liikaa oikealle suoran järveen. Huhujen mukaan kiekko osui lentämään lähteneeseen sorsaan, josta skippasi rannalle. Todisteeksi sorsalle jäi verinen vekki päähän (mutta jäi henkiin). Kiitos, mutta olen pahoillani.

Vähintään yhtä hämmentyneenä kuin sorsa, jatkoin seuraavalle tiille helpon kolmosen saattelemana. Etuysillä peli ei varsinaisesti lähtenyt liitoon missään vaiheessa, yksi alle ei kerännyt hurraahuutoja keltään. Loppukierroksella on useita birdieautomaatteja. Erikoisten sattumusten sarja sai jatkoa väylällä 13, kun Mikon (Fyhr) Xcaliber kaatoi puun. Ranteen paksuinen, viitisen metriä pitkä puu, meni poikki puolesta välistä ja kaatui väylälle. On sillä kova käsi..

Olin kolme alle ennen kuutta viimeistä väylää. Niistä vähintään puolella pitäisi ottaa birdie. Ensimmäisellä lähestyminen kympin pitkäksi toi par:in korttiin. Toisella (69 m alamäkeen) avaus vasemmalle puihin, lähestyminen liukui outtiin ja bogia korttiin. Kolmannella kolme melko hyvää heittoa ja par. Olihan taistelua. Lopulta onnistuin birdiessä vain viimeisellä väylällä ja tulokseksi tuli siten kolme alle; 58. Lopputuloksissa mahtuu sijalle 10.

Kuten todettua tapahtuma oli hieno, Oulussa osataan homma. Kilpailullisesti henkilökohtaisella tasolla olen pettynyt. Mestaruudesta piti taistella realistisesti, jollei mestaruudesta niin mitalisijoista ainakin. Peli oli peruspeliä, mutta se ei riitä mihinkään. Suoritustaso pitää saada huikeasti varmemmaksi, jäipähän nälkää tulevalle kaudelle.

Suomenmestariksi kruunattiin siis Seppo Paju, hän jatkaa huikeita otteitaan myös aikuisten sarjassa, eikä kenenkään tarvitse kuluvan kauden jälkeen miettiä, kuka on Suomen paras frisbeegolfaaja.

Hienosti kakkoseksi pelannutta Pasi Koivua ei sovi myöskään unohtaa, uskomaton ”tulokaskausi”, Cash money tourin voitto ja SM-hopeaa. Nopealla vilkaisulla kun katsoo tulosluetteloa ja etsii sieltä aiempia mestareita tai mitalisteja, valtaosa on viiden sakin ulkopuolella. Laji kehittyy, pelaajat kehittyy, ja sehän tekee tästä entistä mielenkiintoisempaa. Frisbeegolfkausi 2011 on ollut selvästi mielenkiintoisin ja tapahtumarikkain suomalaisen frisbeegolfin historiassa. Ensi vuonnako media kiinnostuu myös frisbeegolfin SM-kilpailuista?

Kilpailun ratkaisuhetket ja tulokset: