Keskiviikko matkattiin ei minkään läpi Primmiin, Nevadan ja Kalifornian rajalle. Matkalla tosiaan maisemat oli pienen pusikon peittämää aavikkoa silmänkantamattomiin ja vähän vuoria.

Kaliforniassa ja Nevadan seudulla on paljon aavekaupunkeja kultaryntäyksen jäljiltä, joten päätimme käydä katsomassa moisia, kun matkalla ei ollut muutakaan nähtävää. Reitti kulki Kuolemanlaakson (Death Valley, Lausteen kuolemanlaakso on eri juttu) tietä pitkin. Aavekaupungin piti olla n. 20 km:n päässä valtatieltä, 30 km ajettuamme todettiin, että aavekaupunki taitaa olla aave.

Paluumatkalla pyörähdettiin kuivuneella suolajärvellä (samanlainen, kuin missä pituutta heitetään) autolla, tulipahan sekin kokeiltua. Lämpötila oli riittävä ja tuulikin tuntui ihan heittokelpoiselta, 15 mph. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hukkareissu ja matkaa jatkettiin kohti Primmiä.

Eksyksissä suolajärvellä

Buffalo Bills hotellin aula oli kohtalaisen hämmentävä. Jussi ei onnistunut riittävästi valmistamaan mua siihen pelikoneiden määrään, sillä se oli todella hämmentävä. Muutaman minuutin pyörimisen jälkeen päätettiin kysyä apua, jotta löydettäisiin huoneemme, eksyimme sinne pelien ja välkkyvalojen valtamereen.

Lepohetken jälkeen päätettiin lähteä vielä käymään Las Vegasissa. Mitenkäs sitä nyt sitten kuvaisi? Leuhka? Naurettava? Kaikkien ihmisten pitäisi joskus päästä käymään siellä, koska se on ihan naurettavan leuhka. Hotellien aulat ovat järjettömän kokoisia casinoita, sieltä pääsee suoraan ostoskeskuksiin, joissa ei ole vapaa-valintaa tai citymarkettia. Siellä on vähän hulppeampaa tavaraa. Las Vegas Boulevardin varrelle on rakennettu mm. kopio pyramidista ja eiffeltornista, 400-metrinen tekojärvi ja aika paljon muutakin. Hotellien tontit on Turun keskustan kokoisia ja väkeä on tolkuttomasti. Yritän liioitella, mutta en edes onnistu, sanat ei riitä. Kaduilla on ihmisiä, jotka pukeutuvat elvikseksi, mikki hiireksi tai vast. ja hankkivat elantonsa myymällä kuvia itsensa kanssa. Jussi pääsi kuvaan jonkun muun kuin mikki hiiren kanssa:

Jussi poseeraa

Aikaa Vegasissa saisi varmaan kulutettua, mutta rahaa siinä sivussa voisi palaa jokunen tonni. Las Vegas on Amerikan Ruotsinlaiva. Amerikassahan kaikki on isompaa, joten…
Torstaina odoteltiin tuulta aamupäivä, myrskyä ei lupailtu, mutta 10 mph, joka auttaa jo kummasti. Iltapäivä treenattiin Averyn, Valarien ja Nathanin kanssa. Tulokset eivät olleet kummoisia tuulen ollessa 5-8 mph. Mun parhaani kiipesi 184 metriin Pro Bossilla, Jussilla paras 186. Ilta kului hotellin kasinolla noppapeliä opetellessa, jos vaikka pelaisi vielä joku päivä..

Perjantaiaamupäivä käytettiin ostoskeskuksessa tuliaisten hankintaan ja iltapäivällä tuulen yltyessä paineltiin järvelle. Mennessä hiekka pöllysi ja pienoiset pyörteet vaikuttivat lupaavilta pieniltä hiekkamyrskyn aluilta. Jussi päätti pitää vapaapäivän, kun paikat on kovilla, itse pääsin heittämään parhaana hetkenä 25 mph tuuleen. Muutoin tuuli vaihteli 15-20 mph:n välillä ja onnistuin yhdessä heitossa. Bossi löysi tiensä 191 metrin päähän, joten 200 metrin raja lähenee. Tuulta siihen kyllä tarvitsen.

20 min kovan tuulen (15+) jälkeen tuuli putosi yhtäkkiä puoleen, eikä noussut enää yli 10:n.  Tällaista kuulemma aavikolla on, kyse voi olla minuuteista, joten pelissä on paljon tuulen vaikutusta mukana. Toisilla voi käydä joulu ja päästä heittämään 30 mph tuuleen, toiset 10 mph. Huomenna päästään mittaamaan virallisia tuloksia ja Suomenennätyksen parantaminen on tavoite.

Kun nää internetit toimis niin kuin pitää niin elämä olis helpompaa. Tämä posti tulee vähän myöhässä, mutta tulee silti. Kuvia ei pysty laittamaan, kun ei toimi.

Tiistaipäivä oli aikaa viettää Los Angelesin ympäristössä. Se päivä oli tänään. Ajettiin autolla täyttä pisin ja poikin ja nähtiin kaikenlaista. Aamulla noudettiin Innovalta unohtuneet pannut ja suunnattiin La Miradaan.

La Mirada on yksi frisbeegolfin kehdoista. Siellä on pelattu MM-kisoja ja useita muita suuria turnauksia. Alueella on kaksi 18-väyläistä rataa. Valitettavasti radat eivät ole tuollaisenaan mitään kilpatason ratoja, vaan pääsääntöisesti aloittelijaystävällistä tuuppaamista. Sen seurauksena kolmen pelatun väylän jälkeen loppui mielenkiinto frisbeegolfiin, varsinkin puttaamiseen ja päätettiin suunnata treenaamaan pituusheittoa La Miradan kentälle.

Innovalta noudetut setit näkivät päivänvalon. DD2:set, Pro Bossit, R-pro Bossit ja Wraithit olivat kuumaa kamaa. Tuuli oli mitä sattuu mistä sattuu, joten tuloskeleille ei ollut oikein saumoja. Pääsääntöisesti pituudet pyörivät 150-160 metrin välissä, joten mitään kovin mullistavaa ei tapahtunut. Tosin tyynellä kelillä noi lukemat ovat ihan kohtuullisia. Aavikolla sitten vähän tiukempaa settiä. Henkilökohtaiseksi suosikiksi nousi Wraith, johtuen maltillisista kurveista ja siten suoritusvarmuudesta. Totuus nähdään kuitenkin vasta suolajärvellä.

Lämpötilan noustessa 30 asteen tietämille alkoi tulla hiki, ja perinteisen subilounaan myötä paineltiin Hollywoodin tuntureille eksymään. Tuurilla löydettiin tie, joka johdatteli observatorioon vuoren rinteille, josta näkymät hollywood -kyltille olivat kohtuulliset. Muita maisemia ei ollut oikein tarjolla, koska sankka savusumu peitteli koko kaupungin.

Walk of fame oli pettymys. Katu siinä kuin muutkin, jalkakäytävällä tähtiä. Ei jalokiviä, kultaa, arvoesineitä, ei mitään. Sen varrelta löytyy silti madame tussaud’s vahakabinetti, valtaisia ostoskeskuksia, ja kaikkea turistitouhua. Bongattiin myös meikäläisen kaima, Samuel L. Jackson, kuvaa ei nyt pysty lataamaan.

Päivän päätteeksi vuorossa oli Venice Beachin auringonlaskukuvaukset. Ensinnäkin rannalla oli kylmä, toiseksi aurinko meni pilveen. Se keikka meni tarkoitusperineen penkin alle, mutta olihan siellä muuten ihan hauska pyörähtää. Paluumatka kämpille kersti reilut pari tuntia (n. 80 km), oli vähän ruuhkaa. Keskiviikkona sitten aavikolle!

Niinpä. Tänään piti olla Cäliforniassa, mutta ei olla. Jatkolento peruttu, teknisiä ongelmia. Nyt ollaan siis Phoenixissä. Kaikki muut lennot täynnä ja huomenna aamulla jatketaan matkaa. Vietettiin lentokentällä miellyttävät 5 tuntia Dave Dunip:n ja Sam Ferransin kanssa. Isännät kuitenkin ohjailee maailman suurinta frisbeefirmaa, olihan kokemus..

Huikeat 10 taalan illallisvoucherit käytettiin yksimielisesti kiinalaiseen ravintolaan, kyllä maistui. Otetaan rauhallisesti, käydään ehkä uima-altaalla, ehkä vähän kaupungissa pyörimässä. ”Nyt ollaan etelässä”, Jussi tokaisi, kun Phoenixin lentokentän ovet aukesi, ja vieno 38 asteen lämmin tuulahdus pyyhkäisi parranhaivenia. Sen vuoksi täällä ilmeisesti näyttää tältä:

Kaduilla todennäköisesti tulee vastaan maantiekiitäjää ja kojoottia, mutta sehän on ihan tuttua looney tunesista.

Huomenna sitten isolle Innovalle visiitille. Haetaan pituussetit ja lähdetään parin päivän päästä aavikolle. Mikäli lento lähtee huomenna. En voi suositella US airwayssia kenellekään. Fiesta hotellin puolitoista metriä korkeat sängyt saavat vielä hetken odottaa kun käydään tarkistamassa phoenixin meininki (jos lähikauppaa pidemmälle päästään)..

Edelleen Ameriikan USDGC on helposti maailman siistein turnaus. Livelähetykset, vaikea rata, livescoring, players hospitality area (purilaisia ja hodareita), klubitalo, auringonpaiste ja paljon hyviä pelaajia, mitä sitä muuta voi odottaa? Luonnollisesti huikeaa suomalaismenestystä..

Seppo veti ensikertalaisena melko hyvän suorituksen, viimeisen kierroksen puristi jo par:iin. Sijoitus 78. Ei paha, parin vuoden päästä pitää sitten jo voittaa.. Itse lähdin viimeiselle kierrokselle suurin odotuksin. Viimeinen päivä, ei tuulta, suunta vain ylöspäin. Tavoitteena oli olla heittämättä outtiin. Ykkösen avaus 8 metrin päässä (korilta) olevaan puuhun, rolli 20:een metriin. Birdieputti (6,5 m) ohi kolmosella ja neljän väylän jälkeen olin par:issa. Ekana päivänä vastaavassa vaiheessa kierrosta olin 3 alle. Järki palasi päähän ja jouduin toteamaan, että par on kaikesta huolimatta ihan kelpo. Vitosella birdieputti ketjuista ulos, seiskalla sain vihdoin kuparisen rikki ja sain birdien. Juhla ei kestänyt kauaa, kun ysillä jätin kakkosheiton 15 cm lyhyeksi ja pelastin bogin. Etuysi par.

Takaysi olikin sitten lähes yhtä juhlaa. Pari birdietä ja muutama par ja pahat naruväylät oli ohi. Väylällä 15 heitin täydellisen avauksen, sössin lähestymisen täyttä ja otin par:in. 16:lta birdie. Matkalla 17:lle poolikaverit jutteli, että Brian Schweberger heittää siinä upsin, ja heti heiton jälkeen kääntää selkänsä ja odottaa aplodeja. Päätin tehdä samoin (lukuunottamatta sitä upsia). Meni kuulemma 30 senttiä yli paalin ja birdietä korttiin. 4 alle ja yksi väylä jäljellä, 63 kiilteli silmissä. Kiilto himmeni aika nopeasti kun avasin outtiin. Pelastin kuitenkin bogin ja 65 ei ole hävettävä tulos. Sillä pääsi sijalle 34, joka on paras henkilökohtainen sijoitus täällä koskaan!

Lead groupin touhu oli kohtalaisen jännää, Will ja Nikko mokelsivat kertaalleen kumpikin, ja lopulta Will sai 18:lla seiftailla voiton. Kaikkien aikojen nuorin USDGC -voittaja pääsee nostamaan pokaalia 18-vuotiaana. Will Schusterick kuuluu myös Team Discmaniaan!

Turnaus oli henkilökohtaisella tasolla ehjin suoritus itseltäni koskaan. Puttaamisen pitäisi olla naurettavan helppoa, mutta aina se ei sitä ole. Ysillä ei pitäisi jättää koskaan lyhyeksi, silti onnistuin siinä kahdesti. Kolmosella ei ole vaikea välttää outtia, mutta sinne heitto vaan painui. Paljon itsestäänselvyyksiä, jotka eivät kisapaineessa, auringonpaahteessa ja narujen välissä olekaan enää ihan niin itsestään selviä. Ensi kerralla taas vähän viisaampana. Tavoite 20 sakkiin ei toteutunut, en voi silti olla kovin pettynyt kohtuullisen suorituksen takia..

Mitenkäs ne huikeat suomalaismenestyjät? Jussi Meresmaa. Jussi vei suomalaisen frisbeegolfin maailmankartalle ottamalla maailman isoimmassa kisassa jännittävien vaiheiden jälkeen neljännen sijan! 16:n tuplabogi ohuella pompulla puun kautta vei kolmossijan, mutta silti neljäs. Aivan huikeaa! Helposti paras eurooppalainen ja kaikki maailmanmestarit jäi selän taakse, siinä on vähän tavoitetta. Lopulliset tulokset täällä

Niille, jotka eivät tiedä (98%), minkänäköinen Will Schusterick on, tässä kuva tuoreesta voittajasta.

Tuore USDGC -voittaja

Palkintoseremonioiden yhteydessä järjestettiin aivan huikea show, tässä pari kuvaa. Siis aivan huikea. Niin huikea, että vaikkei ajoitus ihan osunut, sitä kannatti odottaa 25 min. Siis aivan huikea.

Aivan huikeaa

Aivan huikeaa

Huikean shown lisäksi pituuskisan showcase heitettiin pääasiassa Discmanian pannuilla. Ensi viikolla haastetaan niitä pituusäijiä sitten aavikolla. Huomenna jatketaan Jussin kanssa Kaliforniaan ja viikon puolessa välissä suunnilleen aletaan paukuttaa pituusennätyksiä. Kisat heitetään viikonloppuna. Ameriikan touri jatkuu..