Tukholman ennakkotunnelmia
Tiistaina pelasin kaikki 27 väylää Järvan radalla. Järvan rata kuuluu ehdottomasti suosikkeihini. Valitettavan paljon täälläkin on kakkosten metsästystä, henkilökohtainen mielipide on, että par-4:ia voisi olla enemmän, lääniä kuitenkin riittää. Niistä huolimatta parhaimpia ratoja. Korkeuseroilla leikittely ja luonnolliset esteet ovat parasta antia frisbeegolfissa. Täällä niitä riittää.
27 väylästä puolella kori on jyrkänteen reunalla tai vast, jossa jatkoputille joutuessaan voi olla yllättävän kaukana. Se vaatii aikamoista huolellisuutta, jotta puttirallit jäävät vain painajaisiksi. Onneksi puttaaminen on naurettavan helppoa, niin ei tässä hätää ole.
Radan helmiä, alamäkeen niin paljon kuin lähtee. 192 m (jollen väärin muista).
Kisassa pelataan 3*18 väylää, kukin väylä 27-väyläisellä radalla siis kahdesti. Oma historia Tukholmassa on aika synkkää katsottavaa, sijoitukset eivät ole olleet mairittelevia. Viime vuoden tulokset. Ei 15. sija mahdottoman huono ole, mutta kierrokset ovataika karmeita lukemia täynnä, lukuunottamatta viimeistä. Muistaakseni edellisenä vuonna painin samankaltaisten ongelmien kanssa.
Sveitsin kisan jälkeen olen käynyt heittämässä enemmän kuin pitkään aikaan (keskiarvolla noin 2 krt/vko). Tiistaina kiersin kaikki väylät, ke-to ovat olleet lomapäiviä Tukholman saaristossa, joskin kumpaankin iltaan on kuulunut hyväntuntuinen puttitreeni.
Sveitsistä jäi lopulta kohtuullinen maku, mutta nälkä. Näissä karkeloissa kympin sakkiin pelaaminen vaatii jo aika hyvää peliä, osallistujaluettelo ei jätä kylmäksi. Tavoitteena on nostaa rating 1020:een tämän kauden aikana, joten siltä pohjalta täälläkin pitäisi olla kympin sakissa. Ei kai siinä, hyvää peliä vaan. Huomenna treenipäivä, mahdollinen parigolf ja lauantaina pelaan elämäni peliä.
3 kommenttia:
Tsemiä! 970!
Voiko lajin huipulla tosiaan pärjätä noin vähäisillä harjoittelumäärillä? Minusta ka. 2 krt/vko on todella vähän minkä tahansa muun lajin huippuihin verrattuna. Arto
Niin, kenties juuri siitä johtuu se, etten vielä ihan terävimpään kärkeen olekaan mahtunut. Frisbeegolfissa fakta (ainakin Euroopassa) toistaiseksi on se, että kerran kun oppii heittämään, niin treenaamattomuudella on vaikea taantua. Ja vähäisellä treenaamisella (ylläpitävällä tuntumalla) lähes mahdotonta taantua. Heittämisen liikeradat on selkärangassa, kilpaileminen on sitten asia erikseen. Tällä kaudella olen käynyt kisoissa n. kerran kuukaudessa, ja välissä heittänyt muutaman kerran (poikkeuksena tämä viimeinen setti). Tällä kaavalla pystyy ylläpitämään tasonsa ja taitonsa, mutta ei voi kehittyä. Sitten kun haluaa kehittyä, pitää treenata enemmän, kuten totesit. Lisäksi meikäläisen filosofiaan kuuluu myös se, että talvella ja keväällä treenataan ja päästään sille tasolle mihin voidaan, ja kesällä ylläpidetään. Kesällä ei kuitenkaan voi alkaa viilaille mitään tekniikoita tai vast., kyse on vaan rutiineista. Euroopassa tason säilyttäminen riittää pitämään myös yllä myös sijoitukset, koska ei ole muitakaan, joilla olisi aikaa keskittyä treenaamiseen sen enempää. Tähän poikkeuksen muodostavat junnut (Seppo Paju, Teemu Nissinen, Leo Piironen vain muutamia mainitakseni), jotka ovat kovalla vauhdilla ottaneet kiinni Suomen huippuja ja myös ohittaneet jo. Siitä nähdään suoraan, että paljon treenaavat kehittyvät muihin nähden, kun taas vähän treenaavat vain ylläpitävät tasonsa. Concl. Vähäisellä treenaamisella pystyy ylläpitämään tasonsa (sen minkä joskus on saavuttanut), mutta kehittyäkseen pitää treenata enemmän. Haaveena on, että ennen kuin junnut menevät heittämällä ohi, pystyn vielä panostamaan treenaamiseen tosissaan ja kilpailemaan heitä vastaan. Voin sitten joskus keinutuolissa kehuskella voittaneeni niitä suomalaisia pelaajia, jotka pelaavat tittelistä MM-kisoissa :)