Aallonharjalla ja aallonpohjalla
European Open päättyi omalta osaltani lauantaina. Oikeastaan pelaaminen loppui jo kahden ja puolen kierroksen jälkeen ja siitä alkoi taistelu hämärän rajamailla.
Ennen kisaa laskeskelin, että normaalisuorituksella olen lopputuloksissa cutin ylä- tai alapuolella heitolla parilla, joten yhdellä heitolla finaalin ulkopuolelle jääminen ei ennakkoon ollut mikään yllätys. Mutta se tapa, jolla tipahtaminen tapahtui, tuotti valtavan pettymyksen ja pahan maun suuhun.
Lauantain kierros alkoi erinomaisesti. Avasin kakkosella korin jalan päälle ja kolmosellakin sain kisan ensimmäisen pirkkuni. Parin bogin jälkeen tulin avoimille väylille parissa ja tiesin, että ilman mitään loukkaantumista olen menossa kirkkaasti sunnuntaille.
Kasiväylällä odoteltiin jonkun aikaa siinä alkoi olo heikentyä. Pelasin siihen triplabogin kun lähestymisheittoni korille kimposi oksasta tenniskentälle, mutta se ei mitään hätää tuonut peliin. Kympiltä otin myös kisan ensimmäisen birdieni, vaikka heitot tuntuivatkin kummallisen lörpöiltä, ihan kuin ei olisi oikein ollut kroppa enää omassa hallinnassa.
Otin siinä vaiheessa sateenvarjon auringonvarjoksi, kun tuntui jo aika pahalta. Yhdellätoista avaus lähti kohti kerrostaloja, ja lähärikin oli huono. Reilun kympin putilla kuitenkin olin vieläkin pelissä kiinni.
Saariväylällä avaus oli lyhyt, mutta väylällä, joten jäi sellainen 100 m lähestymistä. Tässä alkoi jo näkyä auringonpistoksen merkit varsin selvästi. En ajatellut enää selvästi. En tajunnut merkata heittoani minillä, vaan jätin parhaan kiekkoni maahan. Ensimmäinen yritys saareen lensin 30m (eli jäi 70m vajaaksi), toinenkaan ei ollu siellä päinkään. Siinä kohtaa tajusin, että en enää voi kiekkoani maasta ottaa.
Kolmas osui juuri ja juuri saareen, mutta siinä kohtaa tajusin kyllä jo pelin menneen. Heitoissa ei ollut enää mitään holttia.
Jälkeenpäin ajatellen olisi tässä kohtaa pitänyt keskeyttää kisan, koska pelaamisestani tuli jo vaarallista itselleni ja muille. Heitoissa ei ollut enää oikein mitään järkeä, vaan heittelin lähes tulkoon minne sattuu. En enää tajunnut heittovuoroja, jätin kamojani sinne tänne, oksentelin siirtymillä puskissa, en osannut laskea heittojani ja viivytin peliä kun harhailin sinne tänne.
Kisan lopuksi yritin kaikkeni, mutta en saanut laskettua kierroksen tulostani. Lopulta ryhmän toinen pelaaja laski tulokseni ja luotin siihen. Romahdin viimeisen korin taakse ja havahduin vasta siihen kun seuraavassa ryhmän pelaaja tuli kysymään, että olenko hengissä.
Makailin jäähallin sisätiloissa seuraavat pari tuntia, enkä tajunnut tästä maailmasta oikein mitään. Jäi kärkiporukoiden pelikin näkemättä. Ja olo oli surkea vielä sunnuntainakin, joten jäi finaalitkin kokematta edes katsojana.
En tiedä missä menin vikaan – miten olisin voinut ennakoida tälläisen? Koskaan en ole mitään vastaavaa kokenut. Pettymys oli tietysti valtaisa, koska tuntui että en saanut edes yrittää kunnolla.
Kisat olivat reilusti hienoimmat ja rata komein missä olen pelannut. Harmi että jäi vajaaksi enkä päässyt nauttimaan koko rahan edestä.
0 kommenttia:
Jätä kommentti