Frisbeenarkin tunnustuksia

-eli mitä opin Carl Hiaasenin kirjasta ”Fairway to Hell”

Koska frisbeeradat uinuvat vielä talviuntaan, ja varsinaiset kirjoituksen aiheet ovat sikäli kiven alla, ajattelin kuitenkin ihmisiä piristääkseni (tai masentaakseni, näkökulmasta riippuen) kirjoittaa juuri lukemastani helkutan hauskasta kirjasta. Kyseinen opus on Carl Hiaasenin ”Fairway to Hell” (2008). Sen lisäksi että norjalaiset sukujuuret omaavaa Hiaasenia on aivan hengästyttävän hauska lukea ja siksi yksi lempikirjailijoistani, kyseessäolevan niteen imua lisää se että se käsittelee golfia. Ei ehkä yllättäen, monet kirjan avainkohdista voi liittää ihan 1:1 myös frisbeegolfiin. Typerryttävän hauska ja itseironinen ote sekä sydäntä lähellä oleva aihepiiri tekevät tästä loistoluettavaa useimmille fribaintoilijoille. Ja jos ei naurata ääneen kertaakaan tätä lukiessa, ota yhteyttä lääkäriisi.

-Hei, nimeni on Mikko ja olen frisbeenarkomaani.

AA:ssahan opetetaan että ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel kohti parannusta. Ja pöh. Minä en näe tässä terveessä innostuksessa mitään ongelmaa. Siksikään en aio tässä jutussa tarjota 12:a askelta frisbeegolfista irti pääsemiseen, sillä enhän edes halua ”parantua” siitä (ja toiseksi saarnaisin vähän väärässä kirkossa siinä tapauksessa)! Oli miten oli, Carl Hiaasen löytää kuitenkin muutamankin näkökohdan josta frisbeegolf on yhtä addiktiivista kuin eräät huumeet:

”Hyvä lyönti antaa totaaliset sävärit, joka on ehkä ihmiselämän toiseksi nautinnollisin tunne […] Kuten jokainen golf-addikti tietää, tarvitaan vain yksi mahtava lyönti pitämään sinut koukussa. Joskus sen ei tarvitse edes olla omasi.” (kaikki lainaukset kirjasta ovat itse suomentamiani)

Saadessaan tällaista hunajaa silloin tällöin Pertti Perus frisbeeraakki tietysti haluaa sitä lisää. Kuitenkaan kaikki eivät voi olla tigerwoodseja eivätkä edes seppopajuja, ja onnistua (lähes) aina.

Yksi ominaisuus mikä antaa ehkä parhaimmat sävärit (etenkin usein nimenomaan miesten kohdalla), Hiaasen kirjoittaa, on lyöntien pituus. Ja tämänhän tietävät hyvin myös välinevalmistajat:

Siihen on hyvä syy miksi välinevalmistajat hypettävät pituutta enemmän kuin mitään muuta ominaisuutta; mikään muu ei pullista miespuolisen raakin turhamaisuutta kuin valtavan draivin pommittaminen.

Nyt käsi sydämmelle ja toinen ilmaan, kuka on ostanut esim. Katanan vaikka ei ole rahkeita heittää muitakaan kiekkoja juuri paljoakaan yli sitä sataa metriä?  (Täällä! Minä!)

Välinevalmistajien lisäksi toinen ryhmä joka häpeilemättä lypsää perushakkurin toivontunnetta, on golfkirjallisuus ja -lehdet. (Frisbeegolfissa ei tosin taideta vielä päästä lähellekään samoihin levikkilukuihin) Kirjat ja oppaat myyvät kuin häkä koska kaikki etsivät graalin maljaa joka ratkaisee kaikki ongelmat omassa pelissä. Tietenkin, jos tällainen yleislääke olisi keksitty, olisivat kaikki lehdet tehneet konkurssin jo aikapäiviä sitten, mutta koska etsintä jatkuu, laulavat painokoneet edelleen.

Totuus, jota harva myöntää (edes itselleen), on kuitenkin toinen, kuten Hiaasen kirjoittaa:

Välineet eivät voi pelastaa sinua itseltäsi. Hyvänä päivänä, hyvän golffarin peli on täyttä rautaa millä tahansa mailasetillä. Huonona päivänä, huono golffari rypee maakunnan helpoimmallakin kentällä, 2000 dollarin plasmahitsatuilla välineillä.

Kaikki ovat varmasti kokeneet sekä upeita huippukokemuksia että itseinhon alhoja frisbeegolfradalla (katso vaikka aiempi artikkelini ”Eihän kukaan voi olla näin huono!”). Ne ensiksimainitut ovat kuitenkin niitä joita mielessään pyörittelee vielä pitkään, ja joiden takia radalle palaa kerta toisensa jälkeen:

Juuri se on tämän urheilulajin infernaalinen viehätys. Se sallii sinulle juuri sen verran hyviä lyöntejä että saa sinut ylipuhutuksi pelaamisen lopettamisesta.

Teroitetaan nyt vielä lopuksi että tämä kirja ei missään nimessä ole mikään kurttuotsainen golfopas, vaan hirtehinen ja itseironiaa pursuava päiväkirjamainen kertomus siitä kun Hiaasen palasi golfin pariin viisilläkymmenillään. Yhtä kaikki, sen lisäksi että se on räävittömän hauska, se muistutti minua ottamaan myös frisbeegolfin ehkä hieman vähemmän tosissaan. (ainakin siihen asti kun taas törmään väylän ainoaan puuhun). Kukaties, ehkä ensi keväänä voin jopa pitää hauskaa radalla. 😉

kevättä odotellen,

MikkoS

---

1 kommenttia: