Ratoja huipuille vai harrastelijoille?

Frisbeegolfratoja tulee nykyään kuin takavuosina Volvoja Trollhättanista ja 200 radan raja ylittyy tuota pikaa. Ihan joka paikassa rataa ei kuitenkaan vielä ole, ja kysymys kuuluukin: pitäisikö seudun ensimmäinen rata suunnitella silmällä pitäen uusia harrastajia vai aktiivipelaajia?

Tämänkertainen blogikirjoitukseni vierailee hiukan naapurin tontilla, sillä tällä sivustolla blogiaan pitää ratasuunnittelun kiistaton ammattilainenkin, Jussi Meresmaa. Toissa viikonloppuna radalla näkemäni ilmiö herätti kuitenkin ajatuksia, jotka saivat minutkin tarttumaan näppäimistöön aiheen tiimoilta.

Olin nimittäin heittelemässä SM-kisojen jäljiltä mainiossa kunnossa olevalla Lausteen radalla ja edelläni kierrokselle lähti perhe, jossa isä ja noin 10-12-vuotiaat poika ja tytär heittelivät kukin omaa frisbeegolfkiekkoaan. En tiedä oliko kyseessä ensimmäinen tutustuminen lajiin, mutta 131 metrisen ykkösväylän tahkoaminen parinkymmenen metrin pituisilla heitoilla kesti kolmikolta lähemmäs kymmenen minuuttia ja paperilehtiöön tuli varmasti  kaksinumeroisia tuloksia. Ei tarvitse olla selvänäkijä ennustaakseen, että kierros ei kestäisi 21 väylää.

YHTÄ KÖYTTÄ ERI SUUNTIIN

Kuten monessa muussakin lajissa, harrastajakunta jakautuu karkeasti satunnaisiin ja aktiivisiin pelaajiin, mutta siinä missä salibandyn puulaakijoukkueille ja liigapelaajille kelpaa suunnilleen samanlainen kaukalo, on frisbeegolfissa aloittelijan ja huippupelaajan radoissa paljonkin eroa. Ja aloittelijaksi lasken myös lajia satunnaisesti ajanvietepohjalta harrastavat.

Aloittelijoille parhaiten soveltuva rata koostuu lyhyehköistä esteiltään selvärajaisista väylistä, joissa aloituspaikka ja päätepiste on helppo hahmottaa ja joissa kiekkoja ei tarvitse kaivella umpimetsästä aluskasvillisuuden keskeltä. Edistyneempi pelaaja taas haluaa radaltaan haastavuutta. Ahtaat puukujat, suuret korkeuserot ja epäonnistumisesta rankaisevat riskinottoväylät ovat suurinta herkkua. Liikkeellä on siis kaksi tarpeiltaan hyvin erilaista ryhmää, jotka molemmat ovat frisbeegolfin leviämisen ja kehittymisen kannalta yhtä tärkeitä.

Täällä ruuhka-Suomessa lyhyen matkan säteellä löytyy ratoja niin ensi askeleita lajin parissa ottaville kuin himoheittelijöillekin. Aiemmin mainitsemani Lausteen proradalla kiertävä perhe olisi voinut valita jonkun Turun lähialueen monista Laustetta helpommista radoista, mutta tilanne on aivan toinen kasvukeskusten ulkopuolella, jossa rata saattaa olla ainoa kymmenien, ellei jopa satojen kilometrien säteellä.

PUTTI MUKIIN JA 13 KORTTIIN

Jos frisbeegolfista kiinnostunut päättää omin päin lähteä kokeilemaan lajia, ensimmäisellä kierroksella syntyvä vaikutelma ratkaisee paljon. Tahkoaminen pitkälle edistyneiden pelaajien tarpeisiin suunnitellulla radalla tappaa helposti monen orastavan kiinnostuksen.

Olen ensikertalaisia lajiin tutustuttaessani huomannut, että jos yksittäisen väylän tulos alkaa olla enemmän kuin kuusi, harva muistaa enää heittojensa määrää kiekon solahtaessa viimein ketjujen syleilyyn. Tuloksia ei tietenkään ole pakko merkitä ylös, mutta samalla hommasta katoaa mielekkyys. Muovilätyn paiskominen nurmella ilman mitattavaa tavoitetta on yhtä jännittävää kuin tyhjällä kupongilla lottoaminen.

Vasta-alkajalle yksikin melkein par-tulos ensimmäisellä kierroksella saattaa olla se ratkaiseva kipinä, joka sytyttää roihun. Vaikka suurin osa kierroksesta onkin vielä aikamoista rimpuilua, yksittäinen onnistuminen osoittaa, että tästähän voi tulla jotakin. Tuntemattoman Sotilaan Asumaniemeä lainatakseni :”Hei tsiigatkaa kundit! Mä osasin!” Olen todistanut useita tapauksia, joissa tutustumiskierrokselta on ajettu suoraan lähimpään urheiluliikkeeseen kiekko-ostoksille.

ENÄÄ KOLME HOLARIA JA ENKKA PARANEE

Osa harrastajista jää suosiolla tasolle, jolla satunnainen kiertäminen helpolla radalla riittää mainiosti ajanvietteeksi, mutta monelle lajista muodostuu suoranainen intohimo. Ajan myötä taitoa karttuu ja vielä hetki sitten haasteita tarjonnut alueen ainoa rata muuttuu liian helpoksi. Kun oman ennätyksen parantaminen edellyttää jo holareita, rata alkaa olla kutakuinkin loppuun pelattu. Vaarana on jälleen lupaavasti syttyneen kipinän sammuminen.

Edistyneempien harrastajien kiinnostuksen säilyttäminen on yhtä tärkeää kuin aloittelijoiden innostuksen sytyttäminen, sillä juuri tästä ryhmästä löytyvät ne puuhamiehet ja -naiset, jotka perustavat seuroja, rakentavat talkoilla ratoja ja ylläpitävät kilpailutoimintaa. Miten siis yhdistää näiden kahden ryhmän sovittamattomilta vaikuttavat intressit?

VAIHTOEHTOISET TIIT

Silloin, kun alueelle perustetaan ensimmäistä frisbeegolfrataa, toimiva ratkaisu voisi olla suunnitella väylille pallogolfin tapaan erilliset tiiauspaikat aloittelijoille ja edistyneille harrastajille. Näin sama rata voi palvella molempia ryhmiä sekä tarjota aloittelijoille mahdollisuuden kehittyessään jatkaa pelaamista samalla radalla. Tosin suomalaisen luonteenlaadun tuntien, heittäminen amatööritiiltä voi olla monelle kova pala, pitäväthän useimmat itseään keskimääräistä parempina autoilijoinakin.

Vaihtoehtoisia aloituspaikkoja onkin näkynyt muutamilla radoilla, mutta usein niitä on vaikea tunnistaa heittopaikoiksi. On tärkeää merkitä vaihtoehtoiset tiit yhtä selkeästi kuin normaalit avauspaikat – sekä maastossa että ratakartalla. Ensi kertaa radalle saapuva ei välttämättä osaa etsiä orpona keskellä rataa lojuvaa tekoruohomattoa tai tolppaa ja ymmärtää sen olevan aloittelijalle suositeltavampi heittopaikka. Jos missään ei ole mainintaa amatööritiistä, noviisi astelee helposti muiden mukana samalle heittopaikalle, josta konkaritkin kiskovat kiekkoa maisemaan.

MALLIA MINIGOLFISTA?

Toinen mieleen nouseva vaihtoehto olisi yhdistelmärata, eräänlainen kompromissi, jossa on sekä helppoja että hankalampia väyliä. Esimerkkinä tästä ratkaisusta toimivat toisen golf-päätteisen lajin, minigolfin radat. Niillä ensimmäinen väylä on yleensä suora ja esteetön, mutta väylät tiukentuvat mitä pidemmälle radalla edetään. Loppupään väylät ovatkin minigolfissa jo aikamoisia esteratoja.

Tällaisella radalla aloittelija pääsee nopeasti pirkkojen makuun helpoilla osuuksilla ja vaikeammat väylät tarjoavat haastetta vielä pitkäksi aikaa. Jos ihan yltiöpäisiksi äidytään, niin radan voisi vielä suunnitella siten, että kukin väylä vaatisi hiukan eri tyyppisiä heittoja. Ensimmäisen viivasuoran väylän jälkeen kakkosella vaaditaan loivaa hysseä, kolmosella loivaa annukkaa tai kämmenheittoa, seuraavilla kulmat jyrkkenevät, jollakin pitää heittää upsilla yli puiden ja niin edelleen. Ihan joka maastoon tällaista ”koulutusrataa” ei pysty rakentamaan, mutta harkitsemisen arvoinen ratkaisu se on silloin, kun radan rakentamiseen on annettu taysin vapaat kädet.

ILMAN ALOITTELIJOITA EI OLE AKTIIVEJAKAAN

Ratoja paikkakunnille puuhaavat tahot ovat usein lajia aktiivisesti harrastavia ja omat alkuhankaluutensa jo taklanneet. Silloin haaveissa on saada seudulle mahdollisimman haastava rata omiin tarpeisiin. Ajatus on ymmärrettävä, mutta lyhytnäköinen. Kannattaa muistaa, että ilman aloittelijoita ei ole hardcore-harrastajiakaan, ja kovakätisinkin kiekkolinko on joskus ollut parinkymmenen metrin banaanikaaria kiskonut noviisi. Kaikista ei edes tule erityisen taitavia frisbeegolfaajia, mutta nauttivat silti lajin harrastamisesta. Heitäkin tarvitaan, onhan yksi argumenteista uusia ratoja anottaessa nimenomaan se, että lajia voivat harrastaa kaikenikäiset ja -tasoiset heittelijät. Mahdollisimman laaja harrastajapohja takaa sen, että uusia, entistä hienompia ja jännittävämpiä ratoja rakennetaan.

Kari ”Bast” Toivonen

---

3 kommenttia: