Valonpilkahduksia

Viimeinen kierros, 23. sija. Nousua tarvittiin, joskaan tulokset aiemmilta päiviltä eivät luvanneet kovin hyvää. Alle piti pelata, bogeja vältellä viimeiseen saakka.

Ensimmäisen väylän birdieputti neljästä metristä väärälle puolelle ketjuja ei kohottanut itseluottamusta pilviin, mutta piti tyytyä par:iin ja jatkaa eteenpäin. Useampaakin birdie-paikkaa tarjoiltiin, mutta ne kuivuivat puttiin tahi lähestymisiin. Ja lopulta lähipelin ontuminen johti ennen birdieitä jo bogiin 7:llä väylällä. Fiilis oli kuin pelaisi 10 minuuttia ylivoimaa jääkiekossa, ampuisi neljä kertaa tolppaan, ja sen jälkeen vastustaja tekee alivoimalla vastaiskusta maalin.

Pari 7-metristä puttimissiä, ja vuorossa oli väylä nro 11. 61 metriä loivaan alamäkeen jyrkänteen reunalle. Lyhyt avaus, puolittainen seifti (jota ei koskaan pitäisi tehdä) laskeutui korin alle, kääntyi pystyyn ja pyöri 25 metriin. Suivaannuin vähäsen. Otin pari birdietä putkeen ja fiksun par:in bunkkeriväylältä – taas maistui pelaaminen.  Väylällä 17 lipsahti outtiin, siis ihan rehdisti lipsahti. Kiekko vaan luiskahti sormien välistä huomattavasti liian aikaisin, se oli kohtuullisen erikoista. Tuplabogi.

Ja taas pääsin vauhtiin, kolme birdietä putkeen: avaus kahteen metriin, sen jälkeen 13-metrinen putti sisään ja saariväylällä täydellinen, noin 140-metrinen avaus (ks. kuva, kori pilkistää siellä koivun takana), josta ei oikein enää voinut sössiä. Viimeisellä väylällä kuitenkin ryssin innoissani avauksen outtiin ja keräsin tuplabogin. Tulokseksi 2 yli par:in, 71.

Kokonaisuutena kisat olivat suhteellisen kehnoa suorittamista. Loppua kohden löytyi onneksi lyhyitä valonpilkahduksiakin, joiden vastapainoksi kuitenkin moisia kömmähdyksiä. Positiivisesti pitää kuitenkin ottaa ilo irti hyvistä hetkistä ja pyrkiä niiden siivittämänä jatkaa kautta ja itsensä kehittämistä.

Kisassa parasta oli kuitenkin kaksi henkilöä ja heidän välinen taisto. Antti Heikkilä ja Markus Pohjolainen! Onnittelut kummallekin hienosta pelistä.

---

0 kommenttia: