Play with purpose, Vol 2.

Meinasin kirjoittaa ao. tekstin ”Play with purpose” -artikkelin kommentteihin, mutta se lähti käsistä, joten kirjoitan oman artikkelin. Taustainfoksi kannattaa lukea Jaanin kommentti em. artikkelista.

Itse asiassa, nyt kun otit asian esille, muistan itsekin pohtineeni juuri noin. Tästä seuraa: paljon ristiriitaisia kommentteja. Ehkä tässäkin on jonkilainen kultainen keskitie. Valmistautuminen etukäteen kuitenkin auttaa itseluottamukseen ja suorituksen tehokkuuteen, mutta toisaalta, kuten totesit, voi aiheuttaa myös ylimääräistä hermoilua. Kotipsykologin taidoilla voisin ajatella homman toimivan näin; Kuten aiemmin on usein tullut esille, itseluottamusta tarvitaan. Mikäli itseluottamus on kohdallaan, ei pitkän keskittymisen pitäisi aiheuttaa hermoilua, vaan päinvastoin.

Todellinen ristiriita kirjoittamassani artikkelissa tulee kuitenkin siitä, että koulussakin on välitunteja. Ihminen ei pysty keskittymään koko ajan tehokkaasti, vaan aivojen tulee antaa levätä. Kolme tuntia keskittymistä (frisbeegolfkierroksen ajan) on ilmeisesti mahdotonta. Eli nyt kun harjoitan tiukempaa lähdekritiikkiä ja analyysiä lukemani artikkelin suhteen, kenties kyse ei ole siitä, että pitäisi keskittyä koko ajan. Ilmeisesti kyse on siitä, että esimerkiksi siirtymät heitto-/lyöntipaikalle voi tosiaan kuunnella linnunlaulua ja vasta kun pääsee mestoille, voi alkaa miettiä heittoa/lyöntiä. Ja kun mietin lisää omaa käyttäytymistäni, jos olen heittovuorossa ensimmäisenä avausten jälkeen, painelen suoraa päätä kiekolleni ja pohdin siinä matkalla tulevaa heittoa. Jos taas en ole ensimmäisenä vuorossa, voin keskittyä johonkin aivan muuhun siirtymän ajaksi, mutta kun heittopaikka ja -vuoro lähestyvät, ajatukset siirtyvät seuraavaan heittoon. Joka tapauksessa käytän aikaa heittoon jo ennen omaa heittovuoroani. En kaikkea aikaa, mutta vähän. Tällöin vuorollani ei tarvitse kuin käydä suorittamassa heitto.

Käyttäytyminen on kuitenkin hyvin tilannekohtaista:

Skenaario 1 (tapahtuu aina tai lähes aina :)): Talin par 5 tunneli. Heitän avauksen keskelle väylää noin 100 m tiistä, juuri niin kuin pelikirjassa lukee. Helppo homma. Pelisuunnitelmassa lukee, että seuraavaksi heitän MD1:llä kupille. En tarvitse aikaa heiton pohtimiseen, se on treenattu ja mielikuvaharjoiteltu, koska se on pelikirjassa. Voin kuunnella linnunlaulua.

Skenaario 2 (ei oikeastaan tapahdu. ei minulle, eikä muille): Sama väylä. Heitän täyttä oikealle metsään, melkein koira-aitaukseen. Olen seuraavana vuorossa, joten minulla ei ole hetkeäkään hukattavaksi. Mitenköhän tuolla tuulee (no ei tuule, koska ollaan metsässä)? Minkälaisia heittoja voin heittää? Missä on pienin epäonnistumisen mahdollisuus? Miten pääsen takaisin pelisuunnitelmaan? Näissä tilanteissa ei ole mahdollista miettiä kuin tulevaa heittoa. Henkilökohtaista on sitten se, aiheuttaako se hermoilua vai ei.

Concl.
*On täysin tilannekohtaista kuinka paljon heittoon tarvitaan aikaa.
*Kierroksella tarvitaan myös niitä hetkiä, jolloin voi kuunnella lintuja.
*Epäonnistumiset aiheuttavat usein sen, että niitä pohtii seuraavat kuusi väylää, jolloin aivto eivät saa levätä ja koko kierros menee piloille

Viimeiseen pätkään haluaisin huomauttaa, että sen voittamiseen liittyy läheisesti virheiden hyväksyminen (ks. aikaisempi kirjoitus ”henkinen peli”). Alarautaputin jälkeen; anna aivojesi levätä ja palauta ne töihin vasta seuraavalla tiillä. Avaukset on kuitenkin kaikki pelikirjassa, joten ne eivät vaadi paljoa paneutumista.

Kiitos Jaani kommentista, herätti meikäläisenkin ajattelemaan asiaa uudestaan, eikä uskomaan (saati tulkitsemaan väärin) sokeasti yhtä lähdettä. Tästä tuli akateeminen teksti vailla vertaa, lähdeviittauksia ja muutakin. Eiköhän tästä vielä rakenneta täydellinen teoria.

---

1 kommenttia: