Kauden 2010 jälkipyykki

Kausi on suurimpien ja merkittävimpien kisojen osalta paketissa. Ei sillä, etteikö karvalakkisarja olisi merkittävä, mutta omassa kisakalenterissa talvi on vaan aika tyhjä (toistaiseksi). Aikaero on tainnutettu, ruisleipää syöty ja vesisateessa talsittu. Mitä jäi tästä kaudesta käteen?

Opin menneellä kaudella paljon kaikenlaista, mm. sen, että kisojen järjestäminen ja niissä pelaaminen samanaikaisesti tappaa ilon käytännössä molemmista. Tai no, olihan molemmat silti ihan hauskaa puuhaa, mutta rentoutumisen hetkiä ei paljon tarvinnut ko. neljän päivän aikana kokea. Pienemmissä kisoissa homma varmasti toimii, mutta isoissa kisoissa ei tarvitse koskaan enää koetella rajoja.

Kausi alkoi perinteikkäästi (jo toista kertaa) Dutch Openilla. Rata on ihan ok, ei vimpan päälle, mutta hauska pelata. Aina siellä on märkää, mutta Hollanti on maana ihan siisti käydä. Lähtenen sinne myös ensi kaudella. Käteen jäi toinen sija selvällä marginaalilla ykköseen, eli Markus Källströmiin. Toinen sija on paras sijoitus Eurotourilla, joten tyytyväinen piti olla. Taakse ei hirvittäviä nimimiehiä jäänyt, mutta löytyi sieltä silti Anders Swärdiä ja Tony Ferroa, joille olisi myös voinut hävitä.

Hollannissa on aina pilvistä, rata-alueella kulkee noita kanavia joka puolella.

Voitto mielessä Köpikseen. Kööpenhaminan kisa on siisti, aina paistaa aurinko, korkeuseroja ei ole missään. Homma toimii ja se on oikea startti varsinaiselle kesäkaudelle, koska sillä reissulla shortseillekin voi olla käyttöä. 10. sija ei tyydyttänyt. Olihan kisat selvästi kovatasoisemmat kuin Hollannissa, mutta silti olisi pitänyt pystyä pelaamaan viiden sakkiin. Seppo Paju antoi ensimmäisen myrskyvaroituksen sijoittumalla myös 10:nneksi avoimessa sarjassa.

Kauden alkukisat olivat takana, toinen menestys, toinen pettymys. Mullistavia ahaaelämyksiä ei ollut tarjolla, mutta rutkasti kilpailukokemusta oli jäänyt taskuun.
Toukokuun alussa pelattiin Hangossa yksipäiväinen kisa (nimeä ei pysty muistamaan). Hanko on henkilökohtainen suosikki frisbeegolfkaupungeista. Rata kokonaisuudessaan ei ole mun makuun ihan parhaasta päästä (johtuen metsäisyydestä), mutta siellä on aivan mahtavia yksittäisiä väyliä, joissa nautitaan merellisistä herkuista. Niiden vuoksi voin helposti lähteä Hankoon heittämään, varsinkin kun muutkaan väylät eivät ole huonoja. Lisäksi Hangossa on siistit maisemat (Kakkosväylän korilta) ja kisoissa on vaan kivaa. Noukka & co. tekevät hyvää duunia, ja homma toimii. Tänä vuonna Hangon kuuma nimi oli Seppo Paju, joka laittoi luun kurkkuun kaikille muille pelaajille. Henk. koht. mieleen jäi ensimmäisen kierroksen perustuuppaaminen ja toisella kierroksella huomattava petraaminen. Kaava, joka meikäläisellä vaan tuntuu toistuvan..

Japanin reissuun oli aikaa pari viikkoa. Tarkoitus oli hankkia tuntumaa vähän kevyempiin kiekkoihin ja suurimmat haasteet ilmenivät puttailussa. Treenasin 150-grammaisilla, joten Japaniin päästyäni, kun kassiin ilmestyi 159-grammaiset putterit, oli puttaaminen taas ihan naurettavan helppoa (kunnes kisa alkoi). Japanissa oli karmeaa ruokaa, mutta ei niin karmeaa, etteikö sinne voisi uudestaan lähteä. Rata oli aivan mahtava, maisemat ehkä niukasti siistimmät kuin Hangossa. Pelillisesti toinen päivä oli tuskien taival, muuten pelasin hyvin. 13. sija on kelpo, mutta 40% kierroksista penkin alle, joka vähän himmentää fiilistä. Fiilis oli kuitenkin reissulla katossa, niin kuin näkyy:

Parin viikon kisatauon jälkeen (johon sisältyi mm. radan avajaiset, ratasuunnitteluita, juhannuksen vietto ja kertausharjoitukset ja kaikki kahteen viikkoon) auton nokka kääntyi kohti Ruotsinlaivan peliautomaatteja. Tukholman kisassa päädyin 15:nneksi, vaikeaa sielläkin hetkittäin oli. ”Munuaisväylä” oli painajainen, en vaan saanut kiekkoa siihen rinkiin, vaan se luisui aina outtiin. Pelaaminen kulki ihan ok osittain (eli viimeisen kierroksen, ja silloin se kulkikin järjettömän hyvin), mutta pari ensimmäistä kierrosta oli taas poikkeuksellisen vaikea.

Scandinavian tour jatkui Skellefteåån, jossa en aikaisemmin ollut päässyt käymään. Periaatteessa pohjoismaiden hienoin rata, korkeuseroja vain kaipailen. Rata oli täynnä hienoja väyliä, mutta niistä puuttui ne korkeuserot. Sen vuoksi esim. Nokian viime vuoden SM-kisa rata on mun mielestä hienompi. Pelimieliala vaihteli taas ihan huikeasti. Oli hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä, huonoja taas vaan vähän liikaa. Kauden toinen Major ja molemmissa 15 sakissa, joten ei se silti niin huonosti mennyt, mutta.. mutta..

Elokuussa Oulun kisassa pelasin tasaisen hyvin (on siellä tuloksissa yksi kehno kierros, mutta se johtui yksinkertaisesti naurettavasta tuulesta). Tosin ehkä se huono kierros meni tällä kertaa vaan tuulen piikkiin, eikä tarvinnut itse sössiä. Kauden toinen kakkossija Eurotourilla, joten tyytyväinen siihen pitää olla, ja olenkin. Lisäksi parigolfissa heitettiin Jussin kanssa 16 alle, mikä oli aika hämmentävää.

Hyvä fiilis ei kestänyt montaa viikkoa, kun vuorossa oli EM-kisat. 5 kierrosta, 3 hyvää. 2 jotain aivan muuta. 7. sija oli taas ihan hyvä suoritus, mutta pelisuoritukset itsessään eivät tyydyttäneet. Tiedän, että epäonnistumisia tulee ja niitä saakin tulla, mutta niille pitäisi olla joku kiintiö kierrosta kohden, jottei tule huonoja kierroksia. (Tässä vaiheessa ei tarvinnut enää ihmetellä, kuka on kauden kuumin nimi, kun Seppo Paju olisi piessyt tuloksellaan myös kaikki avoimen sarjan pelaajat, ja meriitteihin oli aiemmin lisätty myös junioreiden maailmanmestaruus.)

Kukkulan kuningas rikkoi taas ennätyksiä ja seuran mestaruuskilpailussamme oli mukana 87 kilpailijaa. Kovia pelaajia tulee koko ajan lisää ja tittelistä tulee halutumpi. Yksi huono kierroshan siihenkin mahtui, mutta voitto tuli. Helppoa se ei ollut, mutta taistelin viimeiseen saakka.

USDGC, tuo kaikkien frisbeegolfkilpailujen äiti ja isä. Kaikkien sääntökokeilujen emäkilpailu. Kauden viimeinen kisa, jossa pitää näyttää kyntensä. Aikaisemmin olen aina pelannut yhden oikeasti huonon kierroksen ja muut siihen par:in tuntumaan. Tänä vuonna pääsin siitä huonosta kierroksesta eroon (no eihän 70 (+2) mikään hyvä ole, muttei karmea). Sijoitus oli kaikkien aikojen paras; 34., samoin kuin tuloskin; par. Olen tyytyväinen suoritukseen, ensi kerralla sitten 20 sakkiin.

Kauden huipennuksen koin Primmin suolajärvellä, kun rehtiin 20 mph (laskujeni mukaan 8-9 m/s) tuuleen 167 g pro wraith singahti 209 m:n päähän ja uusi Suomenennätys oli tehty. Siihenkin kisaan mahtui huonoja hetkiä, mutta kaikki ne peittyivät SE:n alle..

Viime kauden jälkeen painin saman ongelman kanssa, ailahtelevan pelin. Sille piti tällä kaudella tehdä jotain, ja jotain sille tapahtuikin. Joukossa oli nyt myös kisoja, joissa olin kohtuullisen tyytyväinen kaikkiin pelaamiini kierroksiin. Edistysaskeleet tapahtuvat hitaasti, mutta edistystä on havaittavissa. Se heijastuu myös ratingissä, joka on noussut kauden alusta muistaakseni 7 pinnaa. Ensi kaudella puristan sen 1020:n tienoille, sillä pärjää sitten kovemmissakin karkeloissa.

Kokonaisuutena kauteen olen tyytyväinen. Vuorossa on frisbeenheittelyn talvisesonki. Viime talvena keskityin halliharjoittelussa vain draiviin, tänä talvena aion ottaa mukaan myös puttia. Puttaamiseen pitää vaan aina saada rutiinia lisää. On raskasta putata 6 metristä ohi, kun muut laittaa 20:stä sisään. Ennen kaikkea hävettää joka kerta, kun teen sen. Siksi en aio enää putata ohi. Talven ohjelmaan sisältyy myös ultimate vahvasti. Treenit 1-2 kertaa viikossa, 4-5 viikonloppua pelejä. Kunto pysyy yllä ja kun aika ei riitä kesällä pelailuun niin saa edes vähän nauttia ultimaten saloista. Ultimaten kehittämä räjähtävyys ei myöskään ole haitaksi frisbeegolfissa.

Blogi päivittyy myös talvisaikaan, kunhan on jotain kirjoiteltavaa. Aiheet tullevat pyörimään vahvasti frisbeegolftreenin ja ultimaten ympärillä (luonnollisesti myös ruuan). Frisbeegolfkauden alkuun enää viitisen kuukautta, kohta mennään taas 🙂

---

2 kommenttia: