Henkinen peli

Frisbeegolfin psykologinen puoli on herättänyt monta mielenkiintoista keskustelua, ja siitä voidaan myös jatkaa ikuisuuksiin. Siksi ajattelin tuoda omat näkökulmani esiin aiheesta.

Kahdeksan vuoden frisbeegolfurani aikana olen käynyt kymmenissä kilpailuissa. Ensimmäisissä kisoissa olin, kun olin pelannut muutaman viikon. Siitä asti kilpailut on ollut se juttu, vaikka treenattuakin on toki tullut. Vasta tänä kevään olen ymmärtänyt frisbeegolftouhuista vähän enemmän. Kahden kertaa USDGC:ssä käyneenä, sekä useita Euro- ja SM-toureja pelanneena, olen hahmottanut, että kyse ei ole ainoastaan heittotaidosta, vaan myös itseluottamuksesta. Ei varmaankaan uusi juttu, kaikkihan sen tietää, että putit uppoaa, jos siihen uskoo.

Mistä sen itseluottamuksen sitten saa, kun yksikään putti ei osu? Sehän tässä vaikeaa onkin. Suurin askel on hyväksyä, ettei pelaa täydellistä peliä, eikä siihen voi edes pyrkiä (ainakaan vähään aikaan). Virheitä tulee, kaikki putit kierroksella eivät varmasti mene sisään, joten hyväksy se. Jos on tapana heittää yksi nelimetrinen kierroksessa ohi, hyväksy se, kunnes et enää tee sitä virhettä. Sekin kierros tulee, kun kaikki alta viidestä uppoaa.

Huippupelaajien, kuten Timo Pursion ja Markus Källströmin kanssa pelatessa, olen havainnut kunnioitettavan piirteen; Epäonnistunut heitto = hitto, ja peli jatkuu. Sen jälkeen voi heittää läppää poolikavereidensa kanssa, eikä tarvitse potkia kassia. Tieto siitä, että kaikki heitot eivät onnistu, mutta luottamus siihen, että useat onnistuvat, mahdollistaa hauskanpidon kierroksen aikana. Ennen kierrosta et voi tietää, missä epäonnistuneet heitot tulevat, johonkin väliin ne tulee, mutta siitä leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä…eiku.

Mikäli se nelimetrinen jää kaivamaan mieltä, jokainen seuraava putti on vaikea. Jos sen unohtaa, puttaaminen on vähän helpompaa. Usein kuulee ajatuksia kierroksen ensimmäisestä putista (tai ainakin itse olen näin ajatellut); ”Jos tässä epäonnistun, niin kiessi on pilalla”. Syy tähän on edellämainittu. Virheitä ei hyväksytä. Virheet ovat väistämättömiä, joten hyväksy, mutta minimoi.

Kierroksen jälkeen tulosteltalla spekuloidaan kierrostuloksia; ”Olisin pelannut 42, mutku siäl mä heitin sinne ja tänne ja tuli 9.” Avainsana on kierrostulos. Ei väylätulos. Ts. koska ne virheet tulee, on merkityksetöntä onko kyseessä puttiralli, viisi ob-heittoa, vai seitsemän puuosumaa. Kierroksella täytyy myös muistaa se; jos missaat 20-metrisen putin, rangaistus on sama, kuin nelimetrisestä. Merkityksetöntä on myös se, onko ensimmäinen vai viimeinen putti se missattu putti.

Pääkopan kehittäminen vaatii paljon aivotyötä, ennen kaikkea nöyryyttä lajia ja hyväksyntää omia virheitä kohtaan. Virheistä oppii ja vain niitä tekemällä voi kehittyä hyväksi pelaajaksi. (Eli niitä on vielä edessäkin)

En väitä, että ajatukset ovat faktoja, mutta itselleni nämä on auttanut. Kommentoikaa ahkerasti, niin saan uusia ajatuksia itsekin tähän psykologiseen puoleen.

Nokialla opin, että luovuttaminen on varattu muille kuin minulle, sinulle ja hänelle. Ne muut voivat luovuttaa, mutta emme me. Koskee myös peruskierrospeliä, nimimerkillä kilpailun kahden ensimmäisen väylän jälkeen kaksi päälle..

---

2 kommenttia: