Vanhojen juttujen kaivelun lomaan on aika kirjoittaa hiukan tämän hetken kuvioista. Useimpien suomalaisten fribaajien viettäessä ylimenokautta (eli talvihorrosta) kovien pakkasten kiusaamana, olen saanut nauttia kesän lämmöstä Brasiliassa.

Joulukuun alussa lähdin vaimoni Marin kanssa sukuloimaan São Pauloon, ja luonnollisesti mukana tulivat bägi ja lätyt. São Paulossa, tai sen puoleen koko Brasiliassa, ei tietääkseni ole ainakaan vielä ensimmäistäkään rataa, joten mukana matkasi myös Discatcher Traveller -kori.

Olen siis viimeiset kolme viikkoa raahannut fribakamoja paikasta toiseen ja yritettänyt karata heittelemään aina kun muun porukan silmä välttää.

Tässä lyhyt raportti reissun ”harjoituksista”. Yritän jättää jaarittelut tällä kertaa vähän vähempään ja antaa kuvien puhua puolestaan (tuskin onnistuu) – siis enemmän fiilistelyä ja vielä vähemmän asiaa kuin yleensä.

Lentäminen muuttaa ilmastoa: +50°C vuorokaudessa

Tampere – São Paulo ei ole kaikkein mukavin reitti matkustaa. Tällä kertaa tre-hki-dam-gru-sp kesti reilun 30 tuntia, mutta mielellään sen kitui kun tiesi että lämpötila vaihtaisi etumerkkiä. Kokemuksesta tiedossa oli kyllä, että São Paulon kesä on enemmän kuin epävakainen ja vettä olisi luvassa enemmän kuin aurinkoa. Silti alkupäivien kaatosateet olivat pieni pettymys.

Ensimmäinen viikko meni autotallissa puttaillessa, kun Esteri näytti parhaita puoliaan eikä ulos ollut asiaa niillä ukkosillla. Sinänsä ihan mukavaa ja varmasti hyödyllistä treeniä, mutta sitä puttia olisi kyllä voinut hinkata koti-Suomessakin vaikka olohuoneessa. Hinku oli kova päästä ulos heittämään vauhdilla.

Parque Villa Lobos, SP – Draivailua pitkästä aikaa

Juuri ennen joulua sade alkoi hellittää ja pääsin Villa Lobos -puistoon repimään kuukauden-parin karstat pois kropasta.

Toki koko ajan olin Suomessakin heittänyt ja treenannut, mutta tällä elopainolla ja vammataustalla en uskalla tosissani vauhdilla heittää talven liukkailla.

Sen kerran kun  vähän vauhdilla yritin Kauhajoen Karviksessa, takareisi revähti heti toisella tiillä.

Ensimmäiset draivit puistossa olivat hapuilevia, mutta muutaman kymmenen heiton jälkeen tuntui löytyvän vähintään vanha tuntuma.Tosin treenasin rystydraiviani, joka ei järin tasokas ole, eli se tuntuma ei ole vaikea saavuttaa…

Tilaa kun oli, niin kokeilin tietysti muutamalla heitolla maksimipituutta ja jalkamitalla mittailin missä mennään. Rystyllä lensi ~130 m ja pyörähtämällä noin 145 m, mitkä ovat hyvin samaa tasoa kuin viime kesänä Suomessa. Tästä neljän kuvan sarjasta voivat tekniikkamiehet antaa vinkkiä ja kommenttia.

Rystydraivin pituudessa jään siis rajusti koville heittäjille, mutta onneksi monilla radoilla tuo 110-120 m draivi useimmiten välttää.

Tavoitteena on silti ensi kaudelle lisätä 10 m pituutta avauksiin, ja varsinkin opetella anhyzer-heittoa, ettei tarvitsisi turvautua kämmeneen ja upsiin ihan niin paljon kuin tähän asti.

Kämmentäkin kokeilin jokusen ja tuntui sekin mukavasti lentävän sinne 120 m päälle.

Mari opetteli myös draivaamista ja heittikin reilut 70 metriä, ensi kesänä kuulemma menee 100 m rikki.

Encanto das Pedras, Maresias – puttia ja promoa rannalla

Jouluksi ajeltiin rannikolle Maresiasiin, Marin perheen omistamalle pousadalle eli pienelle rantahotellille. Maresias tunnetaan yhtenä Brasilian ja koko maailman parhaista surffikohteista, joten rantaa riittää, mutta fribaajalle on vähän turhan paljon tungosta.

Pousadan puutarhassa ja biitsillä tuli kuitenkin puttailtua ja heiteltyä hiljaisempaan aikaan ja aina kun korin otin esille, niin innokkaita kokeilijoita pörräsi ympärillä. Pari kertaa kävin Marin kanssa myös varta vasten demoamassa lajia ja innokkaimmille annettiin omat lätyt matkaan.

Brasilia todellakin vaikuttaisi otolliselta maaperältä lajille ja pieniä virityksiä pariin paikkaan jo onkin, jotta lajia saataisiin tänne tuotua. Näistä kuvioista kirjoittelen varmasti lisää myöhemmin tässä blogissa.

Rakettijengin ainakin saisi kasaan näistä pikkusälleistä alta aikayksikön. Innostuksen aisti.

Viikon aikana tuli putattua tuhansia kertoja samalla kun näytin mallia kymmenille kiinnostuneille ohikulkijoille. Kuten arvata saattaa, siinä 10 m päässä Atlantin aalloista tuultakin oli välillä ihan riittävästi joten puuskaputtaustaki tuli tahkottua.

Juhlapyhien jälkeen São Pauloon palattuamme kävin Marin kanssa taas Villa Lobosissa ja tällä kertaa draivailujen päälle pelasimme kymmenkunta väylää ympäri puistoa. Samalla kartoitettiin, josko tämä puisto olisi potentiaalinen paikka mahdolliselle radalle – ei olisi.

Osa puistosta on kyllä vähällä käytöllä, mutta sillä alueella ei myöskään ole oikein mitään mielenkiintoisia piirteitä tai edes oikein puita. Pari muutakin potentiaalista paikkaa on tiedossa ja tällä viikolla yritetään vielä ehtiä niitä tsekkaamaan, ja ainakin pari kertaa heittämään ennen kuin palataan kotimaan pakkasiin.

Tuli sitä jaarittelua näköjään kuitenkin ihan tarpeeksi, eikä kuviakaan oikein enempää kerralla kehtaa laittaa. Kirjoittelen kuitenkin vielä toisen jutun Brasilian reissusta liittyen lajipromoamiseen, joten siinä lisää.

Laitetaan vielä loppuun lukijakysymys: Miten olet talviharjoitellut, vai onko friba mielestäsi kesälaji?