European Open päättyi omalta osaltani lauantaina. Oikeastaan pelaaminen loppui jo kahden ja puolen kierroksen jälkeen ja siitä alkoi taistelu hämärän rajamailla.

Ennen kisaa laskeskelin, että normaalisuorituksella olen lopputuloksissa cutin ylä- tai alapuolella heitolla parilla, joten yhdellä heitolla finaalin ulkopuolelle jääminen ei ennakkoon ollut mikään yllätys. Mutta se tapa, jolla tipahtaminen tapahtui, tuotti valtavan pettymyksen ja pahan maun suuhun.

Lauantain kierros alkoi erinomaisesti. Avasin kakkosella korin jalan päälle ja kolmosellakin sain kisan ensimmäisen pirkkuni. Parin bogin jälkeen tulin avoimille väylille parissa ja tiesin, että ilman mitään loukkaantumista olen menossa kirkkaasti sunnuntaille.

Kasiväylällä odoteltiin jonkun aikaa siinä alkoi olo heikentyä. Pelasin siihen triplabogin kun lähestymisheittoni korille kimposi oksasta tenniskentälle, mutta se ei mitään hätää tuonut peliin. Kympiltä otin myös kisan ensimmäisen birdieni, vaikka heitot tuntuivatkin kummallisen lörpöiltä, ihan kuin ei olisi oikein ollut kroppa enää omassa hallinnassa.

Otin siinä vaiheessa sateenvarjon auringonvarjoksi, kun tuntui jo aika pahalta. Yhdellätoista avaus lähti kohti kerrostaloja, ja lähärikin oli huono. Reilun kympin putilla kuitenkin olin vieläkin pelissä kiinni.

Saariväylällä avaus oli lyhyt, mutta väylällä, joten jäi sellainen 100 m lähestymistä. Tässä alkoi jo näkyä auringonpistoksen merkit varsin selvästi. En ajatellut enää selvästi. En tajunnut merkata heittoani minillä, vaan jätin parhaan kiekkoni maahan. Ensimmäinen yritys saareen lensin 30m (eli jäi 70m vajaaksi), toinenkaan ei ollu siellä päinkään. Siinä kohtaa tajusin, että en enää voi kiekkoani maasta ottaa.

Kolmas osui juuri ja juuri saareen, mutta siinä kohtaa tajusin kyllä jo pelin menneen. Heitoissa ei ollut enää mitään holttia.

Jälkeenpäin ajatellen olisi tässä kohtaa pitänyt keskeyttää kisan, koska pelaamisestani tuli jo vaarallista itselleni ja muille. Heitoissa ei ollut enää oikein mitään järkeä, vaan heittelin lähes tulkoon minne sattuu. En enää tajunnut heittovuoroja, jätin kamojani sinne tänne, oksentelin siirtymillä puskissa, en osannut laskea heittojani ja viivytin peliä kun harhailin sinne tänne.

Kisan lopuksi yritin kaikkeni, mutta en saanut laskettua kierroksen tulostani. Lopulta ryhmän toinen pelaaja laski tulokseni ja luotin siihen. Romahdin viimeisen korin taakse ja havahduin vasta siihen kun seuraavassa ryhmän pelaaja tuli kysymään, että olenko hengissä.

Makailin jäähallin sisätiloissa seuraavat pari tuntia, enkä tajunnut tästä maailmasta oikein mitään. Jäi kärkiporukoiden pelikin näkemättä. Ja olo oli surkea vielä sunnuntainakin, joten jäi finaalitkin kokematta edes katsojana.

En tiedä missä menin vikaan – miten olisin voinut ennakoida tälläisen? Koskaan en ole mitään vastaavaa kokenut. Pettymys oli tietysti valtaisa, koska tuntui että en saanut edes yrittää kunnolla.

Kisat olivat reilusti hienoimmat ja rata komein missä olen pelannut. Harmi että jäi vajaaksi enkä päässyt nauttimaan koko rahan edestä.

Eilen pysyttiin hyvin tavoitteissa, eli cutin sisällä ollaan muutaman heiton turvin. Siitä pidetään kiinni tänäänkin.

Alku lähti liikkeelle ykkösen avauksen lipsahduksen jälkeen ja kahdeksan väylän jälkeen huomasin olevani 3 alle radan parin, eli omalle tasolleni aivan huippuvauhdissa. Erityisen hieno hetki tuli väylillä 7-8. Seiskalla avaus metriin ja kasilla kahden hyvän foren jälkeen 90 metrinen upsi kaiken yli pariin metriin.

Ysillä heitin melkein ensimmäiseen puuhun ja siitä kierroksen ensimmäinen bogi. Yhdellätoista kävi huono säkä, kun puttasin 10m putin keskelle koria ja tuuletin jo, mutta tuli tolpasta pihalle. Aina ei hyvä heitto riitä, mutta sitä sattuu.

Saariväylällä avasin kiinni valopylvääseen, joten oli pakko putata 10m sivulle ja vasta kolmannella saareen. Piipon Ville kertoi myöhemmin avanneensa juuri samaan kohtaan ja yrittäneensä silti saareen. Ensimmäisen ohiheiton jälkeen oli kuulemma valmis heittämään vaikka bägin tyhjäksi, mutta onneksi oli toisella osunut ja on hyvin pelissä mukana.

Lampiväylällä luin tuulen ihan väärin ja ”seiftasin” puusaarekkeen ympäri vahingossa suoraan yli ojan. No heikosta heitosta rangaistiin, kun jotenkin ihmeen kaupalla kiekko skippasi taaksepäin ja takaisin ojaan. Ob-neljä oli oikeutettu.

Loppukaan ei oikein sujunut – tuntui että energiat olivat aika vähissä. Parilla viimeisellä väylällä heitin täysillä, mutta en saanut paljon mihinkään. 17lla avaus oli noin 26 m lyhyt, vaikka kädestä lähtiessä luulin kiekon löytyvän korin alta. Siinä väsyneenä sitten vielä yritin puttia sisään, ja vasta takaisin bägille kävellessäni tajusin, että siinä oli ehkä 1% mahdollisuus mennä koriin ja 50% mahdollisuus mennä outtiin. Onneksi pysyi sisällä ja sain kolmosen.

Tulos kuitenkin koheni torstailta parilla heitolla ja viitteitä vielä paremmasta oli. Tänään yritetään taas hiukan petrata ja pitää tarpeeksi äijiä takana.

European Openin ensimmäiselle kierrokselle samaan ryhmään osui Nokian Tommi Tohni, Nummelan Arttu Sikanen ja seurakaveri Tomoottajista Markku Nirkkonen. Kaikki tuttuja kavereita, joten esittelyjä ei tarvittu, vaan hyvällä huumorilla lähdettiin viskomaan – vesisateeseen.

Jännitystä ei tuttu ryhmä lievittänyt, kuten ei tehnyt 1,5 keskeytyskään juuri ennen lähtöämme. Olin täpinöissä kuin ensimmäisissä juoksukisoissa ala-asteella. Kädet hikosivat ja vapisivat, kiekko poltti kädessä ja kiekot tuntuivat joko lipsuvan tai tarraavan käteen. Heitin muutaman heiton huonommin kuin ensimmäistä kertaa rataa kiertäessäni.

Kaksi ensimmäistä väylää avasin hyvin ja pääsin puttaamaan pirkkua reilusta kympistä, kummassakaan onnistumatta. Kolmannella väylällä avaus ei sitten ollut ihan niin onnistunut…

Kolmosen tiillä odoteltiin puolisen tuntia, kun edellä taisi olla 3 tai 4 ryhmää jo jonossa. Juoksin pari kertaa uudet lämmöt, mutta ei siitäkään apua ollut kun omalla vuorollani kaivoin bägistä Teebirdin ja lähdin heittämään rystyllä puoliseiftiä väylälle. Ei -ihan- osunut väylään, vaan lähti 45 astetta liika oikealle, ekaan puuhun, siitä kimmokkeella kadun yli kasin väylälle. Eikä kiertänyt edes mandoa.

Re-teekään ei vienyt kiekkoa kuin pari puuta pidemmälle – ehkä 40 m tiistä. 150 m+ par vitosella siis lähti neljäs heitto yli 100m korista puuviidakosta. Huippuonnistuminen lähestymisessä kuitenkin ”pelasti” vielä kutosen väylältä.

Väylille 4-8 pelasin parin jokaiseen, vaikka parempaa ja huonompaakin oli tarjolla. Vitosella seivasin parin vaikka avaus osui lähes ensimmäiseen puuhun ja kimposi pitkälle pusikkoon. Seiskalla taas missasin 8 m pirkkuputin. Kasilla pelasin OB-vitosen ehkä elämäni parhaalla rystyheitolla.

Ysiltä osui kierroksen ensimmäinen pirkku ja toinen tulikin heti väylällä 16. Välissä otin bogit kympiltä (olin toisella alle 15 metrissä ja yritin liian vaikeaa puttia) ja saaresta (heitin ekan heiton saaren yli 15 cm).

Viimeiselle väylälle tulin tilanteessa +2, joka olisi kelvannut sadepäivänä varsin hyvin. Avasin kuitenkin liian kaukaa oikealta ja obllehan se jäi. Lähestyminenkin lähti ihan taivaan tuuliin ja OBlle, kun jalka ei varsinaisesti pitänyt – kuopaisin nurmikkoon sellaisen kengän kokoisen montun. Yksi liukastuminen oli silti huomattavasti vähemmän kuin mitä odotin märältä kierrkoselta.

Tuplabogeyn jälkeen tulos oli 68 ja sillä ollaan tässä vaiheessa sjalla 52, jota jakaa kymmenkunta pelaajaa, mukan myös velipoika Jarmo. Tavoitteessa ollaan, eli sunnuntaille vahvasti menossa. Tänään yritetään jännittää vähemmän ja nauttia vielä enemmän, jos mahdollista.

Jokainen frisbeeintoilija varmaan jo tietää että Nokialla pelataan yksi kauden päätapahtumista tämän viikon aikana. European Open on yksi PDGA:n Major -turnauksista, eli korkeimman mahdollisen tason kekkereistä.

Joku saattaa ihmetellä, että mitä amatööriblogin raapustaja tekee Majorissa, eikö se kisa kuuluisi rautaisimmille pro-pelaajille? Niinhän se kuuluukin, mutta kun pelaajfieldin koko on lähes 200, eikä rapakon takaa montaa lentokoneellista lähde pieneen ja kylmään Suomeen, mahtuu oman maan parhaimmiston lisäksi meitä vähän heikompiakin mukaan muutama kourallinen.

Tein pientä laskuhommaa ja näyttäisi siltä, että tämän hetkisen pelaajalistan mukaan kisaan osallistuu 23 yli 1000 ratingin pelaajaa, ja noin 70 yli 970 ratingin. Oma ratingini (971) riittää siis juuri tuohon porukan puoleen väliin.

Kisassa pelataan ensin kolme päivää, jonka jälkeen neljännelle päivälle selviytyy 72 parasta avoimessa luokassa. Teoriassa jos kaikki pelaisivat omalla tasollaan, olisin itse juuri siinä cut-rajalla keikkumassa.

Sunnuntaille selviäminen onkin kisan ainut tavoitteeni. Muuten lähden vain nauttimaan ja hakemaan elämyksiä.

Harkkakierroksilta itseluottamusta

Edellisen raapustelun Talin reissu jäi lopulta kokonaan väliin pienen loukkaantumisen takia. Päätös oli oikea, koska muuten en tällä viikolla varmastikaan heittäisi. Ei se kylki vieläkään kunnossa ole, mutta nyt ei enää jäädä kotiin jossittelemaan. Pelisuunnitelmassa on toki pakko tehdä kompromisseja ja pelata enemmän rystyä kuin normaalisti – mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia.

Prodiscus Openissa avasin kämmenellä väylät 2,3,4,5,6,8,9,15,16,17 ja sillä suunnitelmalla päästiin 67 keskiarvoon kierroksella. Nyt pelikirja näyttäisi forella väyliä 2,4,8,9,15,17 ja muut rystyllä. Paitsi 14 upsilla.

Maanantaina kiersin yhden harjoituskierroksen ja pelasin 66, eilen tiistaina kaksi tuloksilla 60 ja 65. Varsinkin ensimmäinen kierros oli melko lailla oman pelitasoni yläpuolella, vaikka mitään sankaritekoja en suorittanutkaan. Pysyin hyvin outtilinjojen sisällä ja otin vain yhden bogin.

Kisassa noilla tuloksilla olisi varmaankin jo 50 parhaan joukossa, mutta treenikiessit on aina treenikiessejä. Hyvää itseluottamusta sain kerättyä joka tapauksessa ja asialliset linjat on nyt tiedossa. Eikä mikään estä ettenkö kisassakin voisi samoille luvuille päästä hyvissä olosuhteissa.

Tulos näissä kisoissa on sinänsä melko toissijainen juttu. Keskusurheilupuiston kymppiväyläisestä on kuoriutunut niin komea perhonen, että nautin pelkästä radalla olemisesta. Jotenkin ne perusväylätkin ovat kertaluokkaa hienompia kuin viikkokisoissa =)

Joku fiksu on joskus sanonut, että ”kisapäivä on juhlapäivä”. Näissä karkeloissa on jokaisen pakko yhtyä tähän. Jos kylki ei kokonaan repeä, ette tule näkemään mulla myrtynyttä naamaa, vaikka heittäisin kolminumeroisia lukuja kierrokselle.

Kohta kannustamaan Eurooppa yllätysvoittoon President’s Cupissa.

Ensimmäinen EuroTourin osakilpailuni on ihan oven takana. Kamat kasaan ja junalle parin tunnin päästä.

Intoa ollaan taas piukassa, mutta yllättävän vähän vielä jännittää. Luultavasti ensi viikon vielä isompi kisa European Open on jo takaraivossa. Lisäksi Talissa on tullut pelattu niin vähän, että ei oikein osaa odottaa mitään. Pelasin 3-4 viikkoa sitten kaksi harjoituskierrosta, mutta sitä edellinen kerta oli 2009 syksyllä, jolloin olin juuri aloittanut koko lajin.

Ennen viime viikonlopun Prodiscus Nokia Openia oli reilu kolmen viikon kova treeniputki jonka aikana sain itseni melkoisen tukkoon. Kisaa edeltävänä päivänä kävin urheiluhieronnassa, jossa varsinkin yläselästä löytyi Euroopan kokoiset jumit. Kyllähän ne sieltä aukesivat, mutta ehkä en kuitenkaan suosittele rajua hierontaa juuri ennen kisoja.

Nokian Kisasta tuli amatöörisarjan kakkospaikka Lassi Hakulisen jälkeen kohtalaisen hyvällä pelillä. Varsinkin lähipeli ja putit olivat taas iso ilonaihe. Avauspelissä oli paljon epävarmuutta, koska harjoitustauolla heitin molemmat ”koulutetut” Bossini hukkaan, ja uudet pakasta vedetyt kiekot eivät vielä oikein käteen istu. Ilmeisesti Star Bossin muotti on myös muuttunut, koska kiekot ovat aivan hirveitä jyriä vanhoihin verrattuna (uutena siis).

Pientä vaivaakin tuli, kun toisen kierroksen märällä kelillä liukastuin pahasti väylän 15 tiillä (meidän ryhmästä 4/5 kaatui siinä) ja reväytin kylkeäni. Nyt on koitettu lepuuttaa, joten ei vielä oikein tiedä miten pystyy heittämään Talissa.

Yritän naputella Talista fiiliksiä pitkin kisaa mahdollisuuksien mukaan.