Kankaanpäänmestaruuksista kisattiin 1.10. kolmannen kerran – pokaali meni neljännelle eri voittajalle.

Ensimmäinen kisa heitettiin 2009 juuri pystytetyllä Myllymäen radalla aloittelevien Tomoottajien kesken. Mukana oli 18 heittäjää ja voiton jakoivat velipoika Jarmo ja Heikki Vaajasaari. Kaatosateessa heitettyä kisaa ei jaksettu ratkoa, vaan pokaali meni ”puoliksi”. Eli Heikki piti pokaalia vuoden ja Jarmo ei.

Viime vuoden mestaruus ratkaistiin taas juuri valmistuneella Viidentienristeyksen radalla. Silloin 51 pelaajan porukassa voiton vei DGCT:n Joksa Jokimäki.

2009 olin itse kolmas ja 2010 viides. Tänä vuonna tarkoitus oli kääntää trendi ja ottaa voitto. Osallistujaennätys kirjataan nyt numeroihin 68, eli lähes rata täyteen. Tosin tällä kertaa rataan oli lisätty 19. väylä ja pari muutakin hieman muutettu, joten enemmänkin olisi vielä otettu.

Kisa oli ensimmäistä kertaa PDGA:n alainen ”rating-kisa”, joten mukana oli useampia sarjoja (avoin,advanced amateur,naiset,masters ja juniorit). Mestaruuspokaali oli luvattu parhaalle tulokselle sarjasta riippumatta.

Itse pelasin amatöörisarjassa ja sieltä tulikin voitto kotiin neljän heiton erolla Jarmoon, mutta kokonaiskisan pokaali karkasi Juku Leinosen kyydissä Nokialle.

Omaan peliini olen erittäin tyytyväinen – molemmilla kierroksilla 5 alle radan parin itselleni hyvällä ja varmalla heitolla. Ainahan sitä joku heitto jää hampaankoloon, mutta harvoin olen 5trssä heittänyt 2 kierrosta yhdellä bogilla ja yhdellä tuplalla. Muuten pysyin hyvin poissa pöpeliköstä (tai oikeastaan sain hyvin pelastettua huonot avaukset pariksi).

Toisella kierroksella amatöörien kärkiryhmää seurasi myös Juha Alkkiomäki kameran kanssa. Blogin lukijat varmaankin tuntevat Juhan Youtuben lcgm8:na. Jos videot eivät vielä ole tuttuja, niin pieni varoituksen sana: niiden parissa menee vuorokausi niin ettei huomaakaan.

Tuloksista voisi veikata, että Aulun veljeksiä jännitti olla kameran edessä – aloitin itse par+tupla ja Jarmo pisti vielä paremmaksi – tripla+bogi. Tosin kyseessä oli väylät 4 ja 5 joilla lukua tulee helposti. Ja niihin kahteen väylään jäi molempien bogittelu; itse heitin loppukierrokselle 7 pirkkua ja Jarmo peräti 9.

Tekniikka on päässä, mutta ei siirry kroppaan

Päällisin puolin kisa meni siis mallikkaasti, vaikka tonnin ratingit jäivätkin muutaman pinnan päähän. Otsikon ajattelemisen aihe tuleekin Juhan videosta: tekniikkani ei ehkä olekaan ihan niin hyvää kuin olen kuvitellut.

Fiksusti olen kuvannut heittoani edellisen kerran viime talvena hallissa ja nyt heti perään kauden viimeisen kisan jälkeen. Aika lailla kaikki samat virheet sieltä (kisatilanteessa) tulevat esille edelleen, ja uusiakin on tullut. Suoraan sanottuna aikamoista räpellystä ainakin rysty- ja upsiheitot ovat, vaikka olen luullut kehitystä tulleen.

Tässä muutama avausheittoni kisasta. Postasin videon myös SFL:n foorumin Pimp my Drive -ketjuun ja pelolla odottelen tuomioita. Laittakaapa palautetta täältäkin kautta.

Kisakausi oli sittenkin varmasti liian tiivis ja treeni jäi liian vähälle eikä tekniikassa ole tapahtunut juurikaan kehitystä. Tämä kesä oli kuitenkin ensimmäinen täysi kisakauteni (viime vuonna heitin jo jokusen) joten intoa oli kai vieläkin enemmän kuin ymmärrystä ja tuli kisattua liian usein, vaikka joskus oli luottokiekot järvessä ja välillä oli pieniä vammojakin.

Näitä juttuja on nyt kauden jälkeen aikaa pohtia ja varmaan jonkinlaista yhteenvetoakin vielä raapustelen tähän blogiin. Nyt on kuitenkin ”ylimenokauden” aika, eli jokunen viikko muuta urheilua ilman yhteen frisbeenheittoa.

Pysyvätkö omat kiekkosi bägissä kevääseen, tulevatko hallin seinät tutuiksi vai ulkoilutetaanko koko talvi?

.

.

.

(Tein jo salaa pari puttitreeniä olohuoneessa ja kävin Vihiojalla heittämässä pari kierrosta)

Syyskuulla bloginpito jäi muiden hommien jalkoihin, mutta en silti kokonaan ole teitä unohtanut, rakkaat lukijani. Tässä lyhyet raportit viimeisten viikkojen kisoista, halusitte tai ette.

Frisbeepoint-tour Vampula 3.9.

Vampulassa pärjäsin hyvin alkukesän DCMT-kisassa, joten tietysti odotukset olivat kohdillaan myös tähän kisaan, vaikka Oulu menikin miten meni. Oulun tulokset eivät sinänsä jääneet kaivelemaan, mutta enemmän päänvaivaa aiheutti se, että kaikki tutut kiekot olivat Toppilan vesissä tai puissa.

Peli sujui kutakuinkin samalla tavalla kuin edellisellä Vampulan vierailulla, eli pääsin avauksella 10-20 metriin, mistä ei ihan kuitenkaan putti riittänyt sisään – eli paria parin perään. Heitin ensimmäisellä kierroksella 2 bogia, yhden pirkun ja yhden eaglen (väylä 18) ja 14 paria.

Yksi alle parin riitti kolmanteen paikkaan heiton kärjestä. Eli vielä oli mahikset voittaa kisa ja jopa muiden avustuksella teoreettinen sauma koko sarjan voittoon.

Toisella kierroksella putit osuivat koriin, mutta avaukset osuivat puihin. Pelasin tällä kertaa yhden yli parin, millä pysyin kyllä kolmantena, mutta sarjan kärki meni kun Peli-Allu Ahtila täräytti 5 alle parin ja rataennätyksen – eikä Hirsimäen Jannekaan lipsunut. Ja se kisan kolmossijakin meni vielä sudarissa Rosenqvistin Jerelle.

Kuitenkin vähintään yhtä hyvää peliä kuin aiemmassa Vampulan kisassa, ja fiilis oli taas kohdillaan.

Seuraavan päivän Rauman – ja Prodiscus Tourin kärkisijan metsästys jäi väliin, koska en saanut kaveria enkä kyytiä pelipaikoille.

Kirjurinluoto 11.9.

Porin kisoja varten treenailtiin muutaman kerran innolla kieppejä tarkoituksena laittaa oma ennätys 152,5 m uusiksi. Muutaman kerran treeneissä menikin reilusti pidemmälle – Jämin lentokentällä hyvässä tuulessa 170m+ ja Julkujärvellä alamäkeen reilut 190 m (väylä 16 korilta tiille).

No ne pituuskisat peruuntuivat, joten siitä harjoittelusta jäi käteen vain polvivaivoja.

Kirjurin golfkisat kuitenkin heitettiin ja siellä heitin yhden koko kesän parhaista kierroksistani. Varsinkin alku oli kuin unelma. Kahdeksan väylän jälkeen 5 alle parin. Loppu oli enemmän perinteistä par-paria, mutta tuloksena kuitenkin -7 yhdellä bogilla.

Paransin ennätystäni 4 tai 5 heittoa ja olin aika varma, että pitkästä aikaa rikottiin 1000 pinnan raja – no eipä riittänyt. Kisassa oli vähän heittäjiä, ja niistäkin suuri osa paikallisia, ja sääkin täydellinen, joten kaikki muutkin heittivät hyvin.

Toisellakin kierroksella heitin 5 pirkkua, mutta tällä kertaa myös 3 bogia. Silti -2 edelleen parhaita kierroksiani Kirjurissa, joten erittäin tyytyväinen olen. Lisäksi oli hieno katsella vierestä käsittämättömän tarkkoja avauksia. Hege Heikkilä otti toisella kierroksella 6 tai 7 pirkkua alle 5 m säteeltä korista (ja pari-kolme kauempaa).

Parigolf SM Peurunka 17.-18.9.

Peurunkaan lähdettiin velipoika Jarmon kanssa parantamaan viime vuoden yllättävää 12. sijoitusta. Vuosi sitten olimme ihan raakileita ja kisat olivat Jarmolle peräti ihan ensimmäiset liiton kisat (itselleni jo kolmannet).

Silloin ei odotuksi ollut lainkaan. Tällä kertaa haettiin jo sijoitusta 10 joukkoon – vaikka rata olikin molemmille entuudestaan täysin outo.

Lähdin perjantaina paikalle ja ehdin heittää suurimman osan väylistä ennen pimeän tuloa. Valitettavasti myös ennen Jarmon tuloa, koska hän missasi Seinäjoki-Tampere -junan, eikä mitään kyytiä siihen hätään saatu hankittua, joten Jarmon kisat olivat siinä.

Itsekin olin jo valmis lähtemään kotiin, ja laitoinkin Facebook-statuspäivityksen Ne kisat loppu ennen kun alkokaa. Yksin ei vissiin voi heittää parikisaa?

Sain päivitykseen pari kommenttia – yhden Kalle Savoselta: Mun pari on sairaan kipeä. Ootko ite kuitenkin varulta mestoilla?

Olinhan minä, ja hetken tuumailun ja parin puhelun jälkeen päätimme Kallen kanssa heittää parina, koska Kallen pari Ville Mannermaa oli tosiaan ankaran flunssan kourissa.

Pari kertaa on Kallen kanssa osuttu samaan ryhmään aiemmissa kisoissa, mutta parigolfia ei yhdessä oltu heitetty. Pientä taktiikkapalaveria käytiin alussa, mutta ei ehkä ensimmäisellä kierroksella kuitenkaan ihan nappiin mennyt kaikki valinnat ja pientä hiontaa pelisuunnitelmaan tuli myöhemmille rundeille.

Ensimmäinen kierros alkoi 14 best shotilla, jotka pelasimme 10 alle parin – muutenkin viikonlopun best shotit (22 väylää) taisivat mennä noin 17 alle ja alternatekin jokusen heiton alle parin. Valitettavasti vain worst shot oli meille – tai no mulle – aivan hirveätä taapertamista. Jo ihan ensimmäisellä WS-väylällä heittelin minne sattuu ja otin komeasti meille triplabogin par kolmoselta.

Peurungassa olin aika hukassa avauksissani muutenkin – putti sen sijaan oli kohdillaan koko viikonlopun. Kalle taas pelasi huikeaa avauspeliä lähes koko ajan. Harmi vain, että molemmille sattui epäonnistumisia useamman kerran juuri ”väärille” väylille, eli niille missä virheet maksoivat eniten.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen olimme sijalla 11, toisella nousimme kuudenneksi, ja siltä sijalta löysimme itsemme myös lopputuloksista. Itselleni SM-kisojen kuudes sija on toki hieno saavutus, mutta Kallelle luonnollisesti alakanttiin viime vuoden mestaruuden jälkeen.

Syyskuussa olin ilmoittautunu vielä Nummelan Syysmyrskyyn, mutta se jäi väliin koska, monen muun pelaajan tapaan, nappasin Peurungasta rajun flunssan, joka piti sängyssä reilun viikon.

Ouluun frisbeejuhliin lähdettiin luottavaisin ja iloisin mielin. Paikat olivat kunnossa, heitto mukavasti hallussa ja puttikin oli hiottu kuntoon viikon aikana.

Oulussa en ollut koskaan pelannut, joten tavoitteena oli vain pitää hauskaa, pelata niin hyvin kuin osaan ja mahdollisuuksien mukaan parantaa viime vuoden 32. sijoitusta. Mitään sen isompia tulostavoitteita en asettanut.

Hauskaa reissussa oli ja pelaaminen oli hienoa ja mukavaa. Tällä kertaa valitettavasti jouduin toteamaan radan ja olosuhteiden vieneen pelaajaa eikä toisinpäin. Oikeastaan ensimmäistä kertaa olin vaikeuksissa siitä syystä, että heitto- ja kiekkovalikoimastani puuttui selvästi jokin radan vaatima osa-alue.

Jo ensimmäinen harjoituskierros osoitti, että tällä radalla meikäläisen taidoilla ei kärkisijoista haaveilla edes huippupelillä. Tarjolla oli pitkää losootusväylää ja vastapainoksi tiukkaa metsäseikkailua.

Selkeitä pirkkuväyliä itselleni vaikutti olevan noin 5, ja päälle muutama muu mahdollinen. Loppuihin 5-6 väylään olisin vaatinut tuuli- tai tuuriapuja, että olisin voinut edes birdiestä haaveilla.

Kiekot hukkaan ja pelikirja romukoppaan

Torstaiaamuna tutustuin kierroksen verran rataan Teemu Nissisen, Miko Fyhrin ja Nils Iso-Markun kanssa. Hyvää mallia ja ideoita siis oli tarjolla, koska pojat sijoittuivat lopulta kaikki 11 parhaan joukkoon. Harmi vain että en ihan pystynyt toistamaan näiden veikkojen linjoja – heittävät kaikki kymmeniä metrejä pidemmälle kuin minä.

Iltapäivällä kiersin vielä ”kisasimulaatiokierroksen” yhdessä Rosenqvistin perheen kanssa samalla varsinaista pelisuunnitelmaa luoden. Tämän kierroksen +6 määritteli lähtötasoni ja ajattelinkin että parin pelaaminen yhdelläkin kierroksella tulee olemaan hyvä suoritus, semminkin kun sää tuskin säilyy yhtä täydellisenä.

Eikä se säilynytkään. Heti ensimmäisellä kierroksella koettiin sadetta ja pyörivää puuskittaista tuulta. Ja pelisuunnitelma meni saman tien roskakoriin. Eikä pelkästään tuulen vuoksi.

Kyynärpääupsilla mukille kasilla (Kuva:Tapani Pikkarainen)

Heitin jo torstai-illan harjoituskierroksella luotto-Bansheeni puuhun väylällä 12 ja luotto-PD:n lampeen väylällä 18. No ei muuta kuin varakiekot peliin. Ennen ensimmäistä kisakierrosta onnistuin kuitenkin heittämään myös vara-PD:n ja molemmat käytetyt Bossini lampeen.

Lauantain aamukierrokselle lähdettiinkin sitten käytännössä täysin pakasta vedetyin kiekoin ja yllätyksiä oli luvassa kun tiille astui, kun ei voinut oikein varmaksi tietää miten kiekot käyttäytyisivät. En suosittele…

Otinkin useimmilla väylillä melko varman päälle että välttäisin edes obt. Eipä sekään suunnitelma toiminut, vaan heitin ensimmäisellä kierroksella 8 outtia ja muillakin 2-4 per kierros. Mukaan mahtui toki surkeita heittoa, mutta myöskään tuurit eivät olleet kohdallaan, sillä omien laskujeni mukaan ainakin 6 kertaa olin outissa ilman omaa syytäni.

Kun virhepomppuihin ja käsittämättömiin rollerei-outteihin lisätään vielä 3 korin keskeltä pois pompannutta puttia, pääsen kerrankin kokemaan huonoa tuuria. Tähän asti olenkin saanut lähes aina nauttia ”tree-lovesta” (ja muut kiroilleet onneani).

Paljon puutteita pelissä

Heitin täysillä tai lähes täysillä kolmea väylää lukuunottamatta radan kaikki avaukset. Ja vielä muutamalla väylällä kakkosheittojakin. En ole koskaan aiemmin pelannut mitään rataa, missä oltaisiin lähellekään samoja lukuja. Enkä siis silti edes haaveillut pirkuista läheskään kaikilla väylillä.

Kun soppaan lisätään ajoittain pirteä merituuli, tulivat pari puutetta pelissäni esille erittäin selvästi.

• 120 m rysty ei riitä
• PD ei ole tarpeeksi vakaa vakain kiekko bägissä kovassa tuulessa
• tomahawk ei toimi kaikilla ”upsiväylillä”, vaan peukkukin pitää opetella
• uuden radan ”lukeminen” ei vielä onnistu, ainakaan jos kisassa pelataan eri olosuhteissa kuin rataan tutustuessa

Kun ynnäillään puutteet ja lisätään huono munkki, saadaan tulokseksi se mikä taulussa näkyy.

45 sijallani taisin olla ennakkoasetelmista pahiten jäänyt pelaaja koko kilpailussa. Ratingien valossa kisan ensimmäinen kierros oli urani toiseksi huonoin ja jopa selvästi huonompi kuin Europen Openin viimeinen kierrokseni, jonka pelasin lähes tajuttomana.

Silti peli ei tuntunut missään vaiheessa huonolta, draivasin kohtalaisen hyvin koko ajan, lähestymiset olivat ihan normaalitasolla ja putti oli läpi kisan huippuluokkaa – lähes parasta koskaan.

Tällä radalla vain on useita paikkoja joissa ”kohtalaisen hyvä” ei riitä. Esimerkiksi väylillä 6 ja 17 avaus voi olla alle 10 metrissä, mutta outissa ja siitä matkataan dropille, josta on vielä siitäkin helppo saada outtiin ja lukemat ovat sen mukaisia. Itselleni suuria vaikeuksia tuotti myös väylä 1, jossa olin 3 kertaa outissa – joka kerta mielestäni onnistuneella heitolla, mutta epäonnisten rollerien jälkeen.

Oikeastaan ensimmäistä kertaa kilpailussa kävi raa-asti ilmi se mitä olen itse monesti sanonut: olen huomattavasti huonompi frisbeenheittäjä kuin frisbeegolfinpelaaja.

Tähän mennessä olen lähes kilpailussa kuin kilpailussa pärjännyt melko hyvin omilla vahvuuksillani eli lähipelillä ja suht hyvällä lyhyellä draivilla, sekä erityisesti pelihermoilla ja fiksulla pelillä. Oulussakin se puoli toimi erinomaisesti, mutta ei riittänyt. Pelasin selvästi alle rating-tasoni, vaikka heitin mielestäni kohtalaisen hyvin.

Fiilikset olivat koko ajan silti hyvät, koska pelasin kuitenkin parhaani mukaan ja tapahtuma oli huikean hienosti järjestetty ja rullasi kuin unelma. Ja kun vielä reissukaveritkin vetivät hyvää settiä sekä radalla että sen ulkopuolella, oli reissu mahtava kokemus ja muistutti taas miksi tämä laji on niin hieno.

Nyt pari päivää lepoa ja viikonloppuna taas kisaamaan. Toivottavasti Vampula ja Rauma olisivat suosiollisia.

Heinolassa osallistuin kauden kolmanteen Discmania Cash Money Tour -osakilpailuuni. Sarjan sääntöjen mukaan kolme parasta kisaa lasketaan mukaan, joten samalla sain ”täyden sarjan” kasaan.

Heinolasta tuomisina oli jaettu 13. sija, kun aiemmista kisoista Turussa olin 12. ja Vampulasta napsahti peräti hopeapytty. Yhteispisteissä ylsin lopulta peräti viidennelle sijalle, mikä oli aivan huikeasti yläkanttiin odotuksiin nähden.

Alunperinhän en ollut edes suunnitellut pelaavani kokonaista kiertuetta, vaan vain mahdollisesti kisan tai kaksi. Tavoitteet olivat enemmänkin Frisbeepoint-tourilla.

Nyt tuleekin paineita pelata Vampulan FP-tourin kisassa hyvin, että pääsen yhtä hyvälle sijalle amatööritourilla kuin pro-tourilla =)

Kippasuon tylyt mutkat

Heinolan Kippasuon radalla olin kerran aiemmin käynyt – viime vuoden joukkuegolfin SM-kisoissa. Ajattelinkin, että ainkaan ihan oudolle radalle ei tarvitse lähteä. Kisoissa ei kuitenkaan pelattu kaikkia samoja väyliä, ja suuri osa tutuistakin väylistä oli kokenut muutoksia sitten viime näkemän. Ja onhan sitä vuodessa heittokäsikin muuttunut melkoisesti.

Metsämandoja ja obeita oli löysätty ja korit uusittu. Rata oli nyt jo varsin miellyttävä kokemus, vaikka vieläkin metsouteissa on paljon turhaa ja jopa välillä päättömyyksiäkin. Muutama tii oli myös erittäin heikossa kunnossa, mutta hyvistä opasteista pitää vastaavasti antaa plussaa.

Parigolfista pikkurahat

Perjantain parigolfissa lähdimme velipojan kanssa siis ottamaan tuntumaan rataan ja itse päätin samalla testata joko vatsalihas olisi parantunut ja kestäisi kämmenheittoja.

Pelasimme jälleen kerran Jarmon kanssa parigolfissa reilusti yli oman tasomme ja nappasimme peräti kolmannen sijan ja aamupalarahat (19 €). Tosin majoituspaikkamme ei aamupalaa tarjonnut – itse asiassa edes grillikatokseen ei saatu puita edes anelemalla. Kuulemma nälkäkuolema oli ainut vaihtoehto.

Vaihtelevaa peliä

Itse kisassa pelasin melko lailla normaalia omaa peliäni, tosin tavallisuudesta poikkeavasti otin pirkkuja enemmän hyvillä draiveilla kuin puteilla. Toisen kierroksen aluksi puttini oli täysin hukassa – ensimmäistä kertaa itse asiassa koskaan.

Tunne oli erittäin erikoinen kun käsi ei toiminut ollenkaan. Ihan kuin olisi ollut jonkun muun käsi roikkumassa olkapäästä. Itse asiassa poolikaverit sanoivat, että puttini näytti siltä kuin en olisi edes halunnut saada puttia koriin.

Neljän väylän ja kolmen alle 5m kokonaan-ohi-korista-putin jälkeen kävin läpi mistä nyt kiikastaa ja päädyin siihen, että ekat foret kuukauteen ja viimainen tuuli ovat jumittaneet kyynärpäätä ja kyynärvartta. Niinpä laitoin lisää vaatetta päälle ja lämmittelin kättä koko ajan heittojen välillä. Tuloksena 6 pirkkua loppukierrokselle.

Sunnuntaina pelasin taas perinteistä par-peliäni eli ei oikein avaukset osuneet, eikä pitkältä saanut kuin rautoihin. Paras kierros silti, koska bogejakaan ei tullut kuin pari ja nekin oikeastaan huonolla tuurilla.

Kolmen kierroksen jälkeenkään en ollut kaikista väylistä saanut oikein selkoa. Varsinkin pitkät metsäväylät 11-15 ovat erittäin vaikeita hahmottaa ennen kuin niitä on pelannut monta kertaa. Pelasin nuo väylät kisassa 6 päälle radan parin ja loput 13 väylää 1 alle parin.

Ynnäilyt

Sijoitus oli pitkälti sitä mitä osasin odottaakin ja riitti sarjan viidenteen sijaan, joka oli käytännössä maksimi minkä viimeisessä kisassa pystyin vielä saamaan.

Parasta kisassa oli se, että forea pystyi taas heittämään täyspainoisesti. Toki heitto oli kuukauden tauon jälkeen hakusessa, mutta nyt uskaltaa taas rempoa.

Huikein fiilis tuli kuitenkin kolmannella kierroksella väylällä 12, jossa heitin täydellisen rystyannukan kapeaan tunneliin ja olin parin-kolmenkympin eagleputilla väylällä, jossa olin molemmilla edellisillä kierroksilla tehnyt taisteluvitosen metsäseikkailun jälkeen.

Jos sitten ensi kerralla kesyttäisi ne viimeisetkin Kippasuon kurvit. Seuraavana vuorossa kuitenkin Oulu ja SM-kisat Meri-Toppilassa. Taas siis uudelle ja oudolle radalle. Tavoitteena parantaa viime vuoden sijaa 32.

Meri-Toppilasta taitaa tulla yhdeksäs uusi rata itselleni tällä kaudella,  ja oikeastaan kaikki on tullut kisoissa. Mihinkäs vielä kannattaisi lähteä?

Parin vuoden harrastukseni aikana olen kuullut taholta jos toiseltakin, että minun suosimani kämmen- ja upsiheitot eivät ole oikeaa frisbeegolfia. Rystyä pitäisi heittää ja unohtaa muut pelleilyt.

Useimmiten kyseessä on tietysti puolittainen huulenheitto, mutta veikkaanpa että joukossa on muutama tosissaankin.

Itse olen aina ollut sitä mieltä, että mitä useamman heittotyylin hallitsee, sitä parempi. Ei silti varmaan ole mikään salaisuus, että olen kuitenkin suosinut mieluummin jotain muuta kuin rystyä, koska kaikki muut pelaavat sitä (ja koska itse en osaa).

Nokian Prodiscus Openissa saamani kylkivamma paheni EOssa siihen kuntoon, että sen jälkeen on kämmenet ja upsit olleet pannassa. Siksipä nyt on kohta kuukausi pelattu pelkästään sitä oikeaa frisbeegolfia.

Ensimmäistä kertaa tutuilla radoilla

Pelkällä rystyllä pelaamisen oheen olen ajanut sisään myös mid-range -kiekoilla heittämistä. European Open ja kisan TD Janne Kotkan kommentit herättivät meikäläisen siihen tosiasiaan että pelkästään draivereilla ja puttereilla ei voi loputtomiin pelata.

Foren puuttuminen valikoimasta on pakottanut opettelemaan myös sellaista hirviötä kuin RHBH-anhyzer, jota olen tähän asti välttänyt kuin ruttoa. Upsien sijaan on taas heitelty kaikenlaisia ihme backspin-virityksiä.

Nämä uudet ”aseet” bägissä on nyt tullut hyökättyä mukamas tuttujen ratojen kimppuun esimerkiksi Kankaanpään, Julkujärven ja Vihiojan viikkokisoissa ja Tomoottajien seuranmestaruusmittelöissä.

On se vaan kumma, että vaikka radan olisi kiertänyt 50 kertaa, niin aika hukassa on kun ei olekaan niitä normaaleja heittoja tai kiekkoja mukana.

Aluksi mentiin päin mäntyä (varsinkin 5trssä ja Julkussa), mutta ahaa-elämyksiäkin on koettu ja jopa hyviäkin suorituksia on joukkoon mahtunut. Väitänkin että tämä kuukausi on kehittänyt peliäni enemmän kuin koko alkukausi yhteensä.

Silti en muuta mielipidettäni siitä, että usemman tekniikan hallitseminen ja kehitäminen kannattaa.

Pistetääs pitkästä aikaa myös lukijakysymys: Minkä heiton olet opetellut tällä kaudella, ja onko siitä tullut luotettava osa arsenaaliasi?

Kilpailukausi huipentuu

Vammoja tai ei, tärkeitä kisoja on seuraavat viikot täynnä ja mahiksia on vielä vaikka mihin.

Ensi viikonloppuna ratkeaa Discmania Cash Money Tour, jossa haen vielä top5-sijoitusta.Sitä seuraavana SM-kisat, jossa lähdetään parantamaan viime vuoden sijoitusta (32.), sen jälkeen Frisbeepoint-tourin ja Prodiscus Challengen päätöskisat – molemmissa on vielä teoreettiset mahdollisuudet jopa voittoon.