Amerikan jälkipyykki
Kotiin on päästy ja aikaerosta selvitty. Ruisleipää on saanut taas syödä ja vohveleista ei tarvitse välittää. Oma maa mansikka, mutta kylmä täällä on.
Pelillisesti Jenkkilän reissu oli melkoinen pettymys. Mikään muu ei mennyt pahasti vikaan, kuin ensimmäinen kierros, mutta silti yhtään kokonaista ehjää kierrosta en onnistunut pelaamaan. Ensimmäisellä kierroksella (75) alamäki alkoi 9-väylältä ja päättyi 13:lle. Kolme kertaa metrin päässä ob-rajasta toi kuusi lisäheittoa. Lisäksi muitakin sössejä siihen vielä mahtui. Toisella kierroksella (68) ongelmia tuotti jälleen 9, vaikka se on ollut yksi suosikkiväylistäni; kaksi hysseä ja birdie. Lisäksi lukemaa tuli myös 18:lla, jota ennen olin vielä kaksi alle. Kolmannella kierroksella (66) kahden väylän jälkeen 3 päälle, viimeiset 16 väylää varsin hyvää peliä.. Neljännellä kierroksella oli 4 birdie-paikkaa (alle 8-metrisellä putilla), mutta putit ei vaan uponnut. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että neljästä kaksi oli väylillä 2 ja 3, joka ei luonut itseluottamusta varsinaisesti jatkoon.
Positiivisia asioita etsiessä tulen siihen tulokseen, että oppimiskäyrä oli kokoajan nousussa, se vaan nousi liian loivasti. Kymmenennellä kierroksella olisin saattanut jo pelata alle 65..
Suurin kysymys onkin, miksi näin tapahtui. Kun tarkastelen SM-sarjan kisoja, kuvio oli lähinnä se, että pari kohtuullista kierrosta ja yksi todella hyvä. Kun tarkastelen viimeisiä kansainvälisiä kisoja (Tali, EO ja USDGC), näissä yksi hasardikierros ja muut kohtuullisia. Onko kyse kokemattomuudesta, ei pitäisi olla. Onko kyse ylimielisyydestä? Voi olla. Ehkä lähdin liian takki auki vaikeammille radoille. Onko kyse harjoittelun puutteesta, en usko. Suoritukset herättää kysymyksiä, joihin pitäisi talven aikana löytää vastaus. En osaa sanoa, mikä meni vikaan, mutta ensi vuonna ei sitten mene..
0 kommenttia:
Jätä kommentti