Frisbeegolfin harrastus leviää kuin osuuskauppa-aate, mutta kauniimpi sukupuoli loistaa radoilla yhä poissaolollaan. Miten naiset saataisiin kiinnostumaan frisbeegolfista?

Samaa asiaa on varmasti pohtinut työryhmä jos toinenkin, joten jos joku patenttiratkaisu olisi, se todennäköisesti olisi jo löydetty ja otettu hyötykäyttöön. Jotta kiveäkään ei jäisi asian tiimoilta kääntämättä, ajattelin silti pohdiskella aihetta jälleen omien havaintojeni pohjalta.

Frisbeegolf sopii kaikille, muttei siltä näytä

Kaikessa frisbeegolfiin liittyvässä markkinointimateriaalissa todetaan yksiselitteisesti, että frisbeegolf sopii kaikille iästä ja sukupuolesta riippumatta. Määritelmässä ei siis ole naisen mentävää aukoa, vaan se pitää sisällään suunnilleen kaikki maapalloa tallaavat kaksijalkaiset nisäkkäät.

Jostain syystä viesti ei kuitenkaan ole mennyt perille, sillä esimerkiksi viime vuoden SM-kisojen noin 170 osallistujasta naisia oli 14. Puhutaan siis alle 10 prosentin osuudesta vaikka kyseessä käsittääkseni oli osallistujaennätys. Viime tarkistuksen mukaan naisia on karkeasti arvioituna puolet ihmiskunnasta, joten kaiken järjen mukaan edes 30 % osuuteen pyrkiminen ei olisi kuun kurkottelua taivaalta.

Sukupuolten välisistä yhtäläisyyksistä

Nykyään on kovin epämuodikasta puhua sukupuolten välisistä eroista ja todistettu fakta lienee, että kahden saman sukupuolen edustajan välillä on yhtä paljon eroavaisuuksia kuin kahden eri sukupuolenkin. Jokin tässä yhtälössä kuitenkin mättää ja silloin on pakko lähteä tonkimaan asiaa stereotypioiden kautta.

Kukaan tuskin kiistää väitettä, että urheilu, pelit ja ylipäätään toisten kanssa kilpaileminen kiinnostavat keskimäärin enemmän miehiä kuin naisia. Miehet onnistuvat synnyttämään kilpailun mistä tahansa oli se sitten saunominen tai Cokiksen pikajuonti. Kyllä naisetkin osaavat olla kilpailuhenkisiä, mutta se ilmenee pikemminkin muilla elämänalueilla, kuten vaikka työssä, elintasossa tai ihmissuhteissa. Eivät he oma-aloitteisesti esimerkiksi pukeudu polvihousuihin ja ala jahdata palloa tai kiekkoa aidatulla alueella. Itsestään huolehtiminen ja kuntoilu sen sijaan ovat molemmille tärkeitä ja erilaisia jumppaohjelmia on naisille kehitetty aakkosten joka kirjaimelle aerobicista zumbaan. Frisbeegolfia tulisikin kilpaurheilun sijaan markkinoida naisille keinona ylläpitää terveyttä ja hyvinvointia.

Useimmissa miehisissä kuntoilumuodoissa hikoillaan, Ähistään ja puhistaan ja lopputuloksena on suonia pullistelevaa lihasmassaa tai urheiluvamma. Ei siis erityisen houkuttelevaa useimpien naisten mielestä. Frisbeegolf on juuri vastakkaista toimintaa.  Matalasykkeistä aerobista liikuntaa, jossa on alhainen loukkaantumisriski. Kaiken kruunaa kiekon esteettinen lentorata, joka tarjoaa lähes zenmäisen elämyksen.

Mitä pallogolfissa tehdään oikein?

Yksi syy, miksi naisten vähyys frisbeegolfradoilla ihmetyttää, on naisten varsin runsas esiintymistiheys pallogolfkentillä. Selitykseksi on tarjottu lajin sosiaalisia piirteitä. Siirtymät väylien välillä ja oman lyöntivuoron odottelu tarjoavat mahdollisuuden keskusteluun ja yhteyden luontiin toisiin pelaajiin. Golfissa myös pukeutumisella on iso merkitys, mikä sekin saattaa tarjota joitakin naisia kiinnostavan ulottuvuuden.  Pallogolfradat vetoavat myös kauneudellaan ja siisteydellään naisten tunnetusti miehiä kehittyneempään estetiikan tajuun.

Frisbeegolf sisältää silti kutakuinkin samat elementit kuin pallogolfkin, joten miksi frisbeegolfia paljon kalliimpi ja kaikenlaisilla green cardeilla, golfosakkeilla ja pukeutumiskoodeilla rasitettu pallogolf vetää naisia puoleensa kuin lihanpala kärpäsiä? Vai onko siinä juuri se juttu?

Onko tosiaan pakko vetää se ikävä johtopäätös, että ainoaksi selitykseksi jää lajien erilainen yhteiskunnallinen status. Pallogolfkentällä pelikavereiksi voi osua sijoitusmeklareita ja ammattilaiskiekkoilijoita, frisbeegolfradalla opiskelijapoikia ja elämäntapaintiaaneja.

Onko jotain tehtävissä?

Lyhyesti sanottuna: on ja paljon. Ihan ensimmäiseksi lajin julkisuuskuvaa pitää kehittää sellaiseksi, että se vetoaa myös naisiin ja tyttöihin. Nolottaa myöntää, että itse hukkasin tuhannen taalan paikan hiljattain yhdessä Juho Rantalaihon kanssa kirjoittamassani frisbeegolfkirjassa. Nappasimme teoksen kuvat yhdessä Kettusen Vedun kanssa ja mitä hittoa; opuksen otoksissa poseeraa vain karvaisia miehiä. Tästä kuitenkin on juuri kyse. Kun tehdään lehtijuttuja, annetaan haastatteluja, kirjoitetaan blogeja tai päivitetään nettisivuja, yritetään saada mukaan kuvia sekä pojista että tytöistä, naisista ja miehistä, nuorista ja vanhoista  harrastamassa frisbeegolfia. Vähitellen viesti menee perille – frisbeegolf on kaikille!

Edellä tulikin jo mainittua lajin kuntoliikuntamaisuuden ja sosiaalisen luonteen korostaminen. On tietysti luonnollista, ettäkilpaurheilullisista lähtökohdista löytyy enemmän uutisoitavaa, mutta ei pidä unohtaa esimerkiksi paikallisille tiedotusvälineille juttuja tarjottaessa nostaa esille myös lajin leppoisampaa puolta.

Lajia jo harrastavat naiset ovat tietysti mielipidevaikuttajia omassa lähipiirissään. Jokainen voi pyytää kaveriaan lähtemään radalle mukaan. Vastaanhangoittelua ilmenee varmasti, mutta ystävätärtä kannattaa vaikka pyytää juttukaveriksi, jos hän ei ole halukas itse pelaamaan. Kierroksen aikana mieli voi muuttua ja jokainen lajiin hurahtanut tietää, että muutaman kerran “lötää mukiin” heiteltyään on koukussa.

Mies! Vältä sudenkuopat!

Olen nähnyt frisbeegolfradoilla lukemattomia kertoja saman näytelmän. Poika on ottanut tyttöystävänsä mukaan “kiessille” ja saavutaan ykköstiille. Poika kiskoo hampaat irvessä lättyä sata metriä, tytön kiekko nousee korkeuksiin ja tupsahtaa kymmenen metrin päähän. Poika alkaa neuvoa heittotekniikkaa, tyttö heittää uudelleen, selitykset kiihtyvät ja tyttö lopettaa kierroksen siihen paikkaan. Yhtä huono menestys on havaittavissa sekaporukoissa. Alkukierroksen leppoisa tunnelma väistyy jo muutaman väylän jälkeen, kun ryhmän miehet alkavat ottaa toisistaan mittaa.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että jos miespuolinen harrastaja haluaa tutustuttaa naispuolisen lajitoverin frisbeegolfiin, kierrokselle pitää lähteä naisen ehdoilla. Tekniikkavinkit kannattaa jättää myöhemmäksi ellei sellaisia erikseen pyydetä. Älä lähde yrittämään mitään “enkkakiessiä”, vaan heitä koko kierros vaikka pelkällä putterilla ja vältä ekstensiivisiä voimainponnisteluja. Varaa aikaa ja korosta lajin sosiaalisia puolia. Tarkoitus ei tietenkään ole naamioida lajia miksikään Ben Fuhrmanin lyhytterapiasessioksi, vaan osoittaa, että frisbeegolfia voi harrastaa monella eri tavalla. Se voi olla totista tulosurheilua, mutta myös leppoisaa kesäpäivän viettoa mukavassa porukassa.

Haaste kaikille, jotka tuntevat naisen

Jotta hanke naisten saamisesta frisbeegolfradoille ei jäisi pelkän lätinän asteelle, heitän tässä haasteen kaikille niille lajia harrastaville, jotka tuntevat naisen. Heitä pitäisi olla useita sillä naisia on Suomessa noin 2,7 miljoonaa eli hiukan enemmän kuin miehiä. Tulevana kesänä jokainen fribaaja vie vähintään yhden naispuolisen lajitoverin mukaan kierrokselle. Ei tyrkytä neuvoja, vaan viettää tunnin pari leppeässä kesäsäässä muovilättyjä viskoen. On kumma, jos ei tällä otannalla naisten osuus kasva.

Kari “Bast” Toivonen

Kun paikkakunnalle on saatu frisbeegolfrata, ei vielä kannata heitellä sombreroja ilmaan. Jotta radasta olisi ihan oikeasti iloa, pitää myös sen ylläpito olla kunnossa. Talkoohenki kantaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta jossain vaiheessa tarvitaan ihan kovaa valuuttaa.

En ole käynyt ihan jokaisella Suomen noin kahdestasadasta frisbeegolfradasta, mutta riittävän monella kuitenkin voidakseni pohjata käsitykseni empiirisiin havaintoihin. Niiden perusteella suurin ongelma radoilla on puutteellinen ylläpito. Huonoimmassa tapauksessa ruoho leikataan kerran kesässä, kaljatölkit ja tupakannatsat täplittävät nurmea ja korit tavoittelevat paikallisen mopojengin käsittelyn jäljiltä Pisan tornin kaltevuuskulmaa. Todettakoon heti kärkeen, että kuvituksena olevat ratakuvat eivät liity aiheeseen. Ne ovat vain palanpainikkeena ja rytmittämässä tekstiä.

Jos rata sijaitsee kunnan kannalta joutomaalla, ei sillä myöskään ole tarvetta tai resursseja aktiiviseen kunnossapitoon. Vastuu jää harrastajaporukoille itselleen. Innostus ja talkoohenki voivat riittää pitkällekin, mutta kunnollinen ruohonleikkuri ja muut tarvikkeet maksavat joka tapauksessa rahaa. Jossain vaiheessa tulee myös tarve laajentaa rataa tai peräti suunnitella kokonaan uusi ja fyrkalle olisi ihan oikeasti käyttöä.

Maksat, tai itket ja maksat”¦

Etsimättä tulee mieleen, että harrastajathan voisivat maksaa pelaamisestaan ja kustantaa siten ylläpidon kulut. Suhtautuminen maksullisiin ratoihin ei ole erityisen kielteinen, vaikka useimmat ovatkin tottuneet pelaamaan ilmaiseksi. Jos maksullinen rata pystyy tarjoamaan selkeästi ilmaisia ratoja paremmat puitteet, moni on valmis raottamaan kukkaroaan – mutta eivät kaikki.

Kantona kaskessa onkin kontrolloinnin vaikeus. Miten valvoa, että kaikki maksavat pelaamisestaan. Kontrollin puuttuessa vapaamatkustajien määrä kasvaa välittömästi. Ulkona sijaitsevalla frisbeegolfradalla on pakko luottaa ihmisten rehellisyyteen. Maksun välttelemisestä tuleekin monelle periaatekysymys. Kun kaikki eivät kuitenkaan maksa, miksi minun pitäisi?

Epätietoisuus valvonnan tehokkuudesta vie myös ilon pelaamisesta olit sitten maksanut tai et. Lintsaaja saa kurkkia jatkuvasti olkansa yli pelätessään tarkastusta ja maksunsa kiltisti suorittanut suorastaan toivoo, että pääsisi osoittamaan rehellisyytensä. Tunne epäoikeudenmukaisuudesta on huonointa mahdollista peeärrää.

“¦vai kunnian ja omantunnon kautta

Ihmisluontoa on vaikea muuttaa ja rangaistuksen pelko ei useinkaan ole toimivimpia kannustimia. Parempia tuloksia saadaan ohjaamalla ihmisten käyttäytymistä myönteisten kannustimien avulla. Frisbeegolfissa voisi pakollisen sijaan kokeilla vapaaehtoista maksua.

Pakollisuus ruokkii kapinaa ja kateutta, kun taas vapaaehtoisuus synnyttää ylevämpiä tunteita. On paljon hienompaa tuntea olevansa toimintaa tukeva mesenaatti kuin tavis, joka täyttää vain velvollisuutensa. Lahjoittajaa eivät vapaamatkustajat häiritse, nehän vain korostavat hänen asemaansa.

Vapaaehtoisuudessa on oleellista, että suoritetusta maksusta saa halutessaan jonkinlaisen merkin, jonka muut voivat nähdä. Rataa hallinnoiva seura voi teettää vaikka pinssin tai rintanapin tai kassiin kiinnitettävän tägin tms. joka kertoo lahjoituksesta. Samalla se kannustaa muitakin toimimaan samoin.  Merkin voi toki jättää ottamatta, jos kokee sen liialliseksi itsensä korostamiseksi. Radoilla, joissa maksu suoritetaan omatoimisesti, kuka tahansa ääliö voi tietysti ottaa merkin maksamattakin, mutta silloin kyse on menetetystä sielusta, jolta ei rahaa saisi kuitenkaan.

Tarjolla ikuista mainetta ja massojen ihailua

New Yorkin keskuspuistossa on vihreitä puistonpenkkejä, joissa monessa on pieni metallilaatta. Laatoissa näkyy nimiä tai muuta tekstiä. Penkin voi siis adoptoida itselleen. Puistonpenkillä rakkaustarinansa todeksi elänyt pariskunta voi kaiverruttaa nimensä laattaan, penkin voi omistaa läheisensä muistolle tai laattaan voi kaiverruttaa vaikka itse keksimänsä aforismin. Pointti on kuitenkin se, että kaupunki saa rahaa ja ihmiset aiheen olla ylpeitä.

Samaa ajatusta voisi hyödyntää myös frisbeegolfradalla, joka on tietynlainen puisto sekin. Lahjoittamalla radan ylläpitoon, sanotaan nyt vaikka 100 euroa, saisi nimilaatan esimerkiksi opastauluun ratakartan alapuolelle sijoitettavaan kunniatauluun. Kukapa ei haluaisi jäädä historiaan frisbeegolfin mesenaattina.

Tietysti myös radan muut kiinteät rakenteet voisivat olla sponsorointikohteita.

Joillakin radoilla on onnistuttu myymään yksittäisiä väyliä liikeyrityksille, mutta rumat ja kirjavat muovitarrat korin yläreunuksessa tai tiiauspaikoilla ovat tyylittömiä ja niitä pitää jatkuvasti olla korjailemassa. Aikoja sitten konkurssiin menneen firman repaleinen tarra korin lipassa viestii rappiota ja epätoivoa. Siisti metallilaatta ajaa asiansa paremmin ja niitä voi olla useampiakin koria kohti.

Lisää rahoitusmalleja keksimään

Elämme jännittävää aikaa. Sosiaalinen media ja koko internet ylipäätään on synnyttänyt valtavan määrän mitä mielikuvituksellisimpia innovaatioita niin huomion herättämiseen kuin varainhankintaankin. Niin sanottu sissimarkkinointi on tämän aikakauden tuote ja toivoisinkin sen poikivan myös jonkinlaisen sissivarainhankinnan. Toisin sanoen uudenlaisia työkaluja, joiden avulla pienet urheiluseurat ja yhteisöt voivat hankkia rahaa toimintansa ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Antakaa ideoiden vyöryä katkeamattomana kymenä!

Kari “Bast” Toivonen

Näin talven keskellä voi lämpimikseen vaikka haastaa riitaa. Ikiaikainen sytyke kunnon väittelylle on alkaa keskustella siitä, mikä on urheilua ja mikä ei.

Huvitan toisinaan itseäni aloittamalla tuttujen kanssa keskustelun urheilun määritelmästä sekä siitä, mitkä lajit ovat urheilua ja mitkä eivät. Lopputuloksen kannalta täysin hedelmätön väittely tuottaa runsaasti mieltä kiinnittäviä perusteluja urheilun määritelmäksi.

Pitääkö tulla hiki?

Urheilun määritelmää pohdittaessa yleensä mitään kiistaa ei synny lajeista, joissa suoritukseen liittyy voimakas fyysinen ponnistelu sekä paremmuuden mittaaminen kellolla, vaa”™alla tai mittanauhalla. Painonnosto on urheilua, pianonnosto ei. Myöskään pelit, joissa yksilöt tai joukkueet yrittävät tehdä enemmän maaleja tai pisteitä kuin vastustaja, eivät nostata väittelijöiden keskuudessa vastalauseiden myrskyä, kunhan pisteitä tehdessä hengästyy. Sulkapallo siis on urheilua Yatzyn pelaaminen ei.

Seuraava kategoria jakaakin sitten jo mielipiteitä. Siihen kuuluvat lajit, jotka sisältävät vaatimuksen tarkkuudesta tai taidosta, mutta sujuvat myös vähemmän atleettisilta harrastajilta. Ammuntaa – aseella tai jousella – monet pitävät urheiluna, vaikka niissä nimenomaan ei pidä hengästyä, jos haluaa pärjätä. Sen sijaan tikanheitto, biljardi, petankki ja vastaavat seurapeleistä kilpalajeiksi kehittyneet lajit saavat useimmilla kulmakarvat kurttuun. Samaan kategoriaan lankeaa monella myös frisbeegolf.

Frisbeegolfaajat – ikuisia rantapummeja”¦

Vaikka frisbeegolfia on pelattu jo yli kolmekymmentä vuotta, suurelle yleisölle on pakko joka käänteessä muistuttaa, että frisbeegolf on paitsi mainio ajanviete, myös kilpaurheilua omine ammattilaisineen. Asian toteaminen kirvottaa usein kuulijoissa epäuskoisen ynähdyksen, sillä frisbee on useimmille yhä huoltamolta tai tavaratalon leluosastolta hommattu muovilärpäke, joita viskellään kaverille tai koiralle.  Kiekkoja lojuu auringonpaisteessa virttymässä lähes jokaisen kesämökin kuistilla. Se, että sanan frisbee perään liitetään yleisesti hienomman väen harrastukseksi mielletty golf, ei riitä muuttamaan käsitystä rantapelistä. Työsarkaa on siis vielä kynnettävänä.

“¦vai sittenkin huippu-urheilijoita

Jos kuitenkin tarkastellaan frisbeegolfia aiemmin esiteltyjen premissien pohjalta, voidaan todeta sen kuuluvan useampaankin urheilun tunnusmerkit täyttävään luokkaan. Ensinnäkin harrastamiseen liittyy selkeästi fyysinen elementti, joka ei ehkä suorastaan hengästytä, mutta vaatii kuitenkin harjaantunutta kehon hallintaa. Toiseksi voittaja selviää kiistattomasti pistelaskun avulla eli mistään arvostelulajista ei ole kyse. Kaiken lisäksi frisbeegolf vaatii myös taitoa ja tarkkuutta, joten sekin vaatimus täyttyy. Frisbeegolf on siis urheilua M.O.T.

Takarivistä saattaa silti kuulua nikottelua. Samat argumentithan pätevät myös hevosenkengänheittoon, krokettiin ja mölkkyyn. Se, että lajilla on myös ammattilaisia ei sekään auta, sillä jossain täytyy olla myös hampaanharjauksen ja purukuminsyönnin ammattilaisia, sillä kaupoissa on molempien lajien nimenomaan ammattilaisille suunnattuja harrastusvälineitä –hammasharjoja ja purukumeja – joissa tuotemerkkien perässä lukee komeasti Professional.

Keskustelua voi jatkaa tai olla jatkamatta esimerkiksi siitä, onko sillä pidetäänkö frisbeegolfia urheiluna merkitystä lajin kehittymisen, medianäkyvyyden tai vaikkapa erilaisten tukien ja avustusten saamisen kannalta. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että frisbeegolf on upea laji, harrasti sitä sitten urheiluna tai ajanvietteenä. Mukavaa kevään odotusta kaikille!

Kari “Bast” Toivonen

Frisbeegolfin alkutaival Suomessa on ollut aika vapaamuotoista ja löyhästi organisoitua toimintaa. Tähän asti se on ollutkin aivan riittävää, mutta kun harrastajia tulee jatkuvasti lisää, riittääkö nykyinen organisoitumisen aste vai pitäisikö jo ottaa askeleita ammattimaisempaan suuntaan?

Toisinaan saa kuulla pejoratiivisia kommentteja, joissa frisbeegolfin todetaan olevan hippien ja opiskelijapoikien puuhastelua. Lajin syntyseuduilla, Kaliforniassa näin on kuulopuheiden mukaan joskus ollutkin, mutta viime vuosina toiminta on muuttunut monessa mielessä hyvinkin ammattimaiseksi.

Suomessa frisbeegolfin kattojärjestönä toimii vuonna 1998 perustettu Suomen Frisbeeliitto, jolla on tätä kirjoitettaessa 17 jäsenseuraa. Liiton tehtäviin kuuluu muun muassa erilaisten SM-tason kilpailujen organisointi sekä yleinen tiedotustoiminta. Seuroissa toiminta on ymmärtääkseni varsin kirjavan tasoista mutta pääasiallisesti niiden tehtävänä on ylläpitää ratoja ja järjestää paikallisia kisoja. Joillakin seuroilla on lisäksi jonkinlaista opastustoimintaa.

Tähän asti tämä on ollut täysin riittävää, mutta harrastajamäärien kasvu saattaa johtaa siihen, että lajiliiton ja seurojen on välttämätöntä ottaa jonkinlainen askel kohti yhdenmukaisempaa ja suunnitelmallisempaa koulutustoimintaa.

SIINÄ ON VEHKEET, ÄLÄ RIKO ITTEES

Frisbeegolfin harrastamisen edellytykset paranevat koko ajan. Uusia ratoja nousee huimalla tahdilla ja kansa löytää sankoin joukoin tiensä tämän upean lajin pariin. Näennäisestä helppoudestaan huolimatta frisbeegolfissakin on asioita, jotka sitä harrastamaan rupeavan on syytä tietää. Ihan päällimmäisenä turvallisuuteen liittyvät seikat.

Seudulle ilmestynyt frisbeegolfrata sinälläänhän on vain mahdollisuus harrastaa lajia, aivan kuten jalkapallomaalit tarjoavat mahdollisuuden pelata jalkapalloa. Erona on vain se, että frisbeegolfissa troposfäärissä on  ilmalla täytetyn pallon sijaan suurella nopeudella lentäviä teräväreunaisia projektiileja. Vaikutelma on melkein sama kuin puistoon ilmestyisi yleisölle avoin jousiammuntarata.

Koska frisbeegolfia voi ryhtyä harrastamaan ilman sen kummempaa lajiin perehtymistä, näkee radoilla joskus aika hurjan näköisiä suorituksia, joita ei aina tehdä edes selvin päin. Vaikka kaikki tajuavat, ettei lehtilaatikosta nouseva jonkun firman mainospaitaan pukeutunut puistokemisti kuulu paidassa lukevan yrityksen henkilökuntaan, ovat kaikki radalla kiekkoa paiskovat mäntitkin ulkopuolisten silmissä frisbeegolfaajia ja lajin maine kärsii.

En ole nyt tässä vaatimassa suljettuja ratoja tai poliisivalvontaa, vaan alleviivaamassa, että olisi kaikkien etu, jos mahdollisimman moni lajista kiinnostunut saisi edes jonkinlaista perusopastusta.

KURSSIN KAUTTA KENTÄLLE

Monet seurat järjestävätkin jo aloittelijoille frisbeegolfkursseja, mikä on hyvä alku. Ensimmäinen liike kohti organisoidumpaa toimintaa voisi olla luoda jonkinlainen standardi tälle peruskoulutukselle. Yksinkertaisimmillaan kyse voisi olla vain yhdenmukaisen opetusohjelman suunnittelemisesta jäsenseurojen järjestämille frisbeekursseille. Opetusohjelmalla tarkoitan yksinkertaisesti listaa niistä asioista, joista uusien harrastajien kurssilla tulisi käydä läpi. Mahtava bonus olisi vielä jonkinlainen jaettava esite, jossa asiat olisi koottu yhteen.

Moni saattaa nyt olla sitä mieltä, että osaa kyllä kouluttaa noviiseja ilman mitään ohjeistustakin, mutta pointti onkin se, että tällä tavalla uusille harrastajille menevä viesti olisi kautta linjan sama. Tärkeät  asiat tulisivat varmasti kerrottua ja julkisuuteen muodostuisi lajista yhtenäinen kuva.

TULEVAISUUDEN NÄKYMIÄ

Tulevaisuuden suunnitelmissa voisi olla erityisen peruskouluttajan nimikkeen luominen. Sen saaminen edellyttäisi liiton järjestämän kurssin käymistä. Näkisin hyvänä vaatimuksena, että jokaisesta jäsenseurasta pitää löytyä vähintään yksi henkilö, joka on suorittanut peruskouluttajan kurssin. Tämä voisi sitten vastaavasti kouluttaa omassa seurassaan lisää peruskouluttajia, jolloin yhden kurssin järjestäminen riittäisi jo pitkälle.

Peruskouluttajan tulisi osata opettaa uudelle harrastajalle lajin oleellisimmat säännöt, perustiedot välineistä, heittotekniikan alkeet yleisimpiin heittoihin sekä turvallisuus- ja käyttäytymissäännöt radalla. Tarkoitus ei olisi kouluttaa vasta-alkajista mitään feldbergejä vaan ainoastaan varustaa hänet sellaisilla perustiedoilla, ettei hän ainakaan aiheuta suurta vahinkoa toisille harrastajille tai lajin maineelle ja että uuden oppiminen on hiukan helpompaa kuin pystymetsästä radalle pöllähdettäessä.

ILOSANOMAA KOULUIHIN

Yksi tärkeä kanava lajitietämyksen levittämiselle on koululiikunta. Seuduilla, joilla on frisbeegolfrata tai -ratoja, tulisi pyrkiä aktiivisesti tarjoamaan koulujen liikunnanopettajille mahdollisuutta tutustua lajiin, jotta nämä voisivat ottaa sen yhdeksi vaihtoehdoksi koulujen liikuntatunneille.

Olen itse aktiivisesti mukana amerikkalaisen jalkapallon seuratoiminnassa ja edustamani seura suorittaa jatkuvasti kouluissa opetuskäyntejä, joissa lajin perusteet tehdään oppilaille, ja siinä samassa myös opettajalle, tutuiksi. Seurojen kannattaisikin satsata parinkymmenen kiekon opetussettiin, jonka avulla koulukäyntejä voidaan jo suorittaa. Koululle 200-400 euron investointi kiekkoihin on hyvin perusteltu, jos sen avulla saadaan kaikille ruumiinrakenteille sopiva laji liikuntatuntien opetusohjelmaan.

Kaiken tässä blogissa esitettyjen hankkeiden kohteena ovat uudet frisbeegolfin harrastajat. Kokonaan oma lukunsa on edistyneempien harrastajien toiminnan kehittäminen. Näkisin kuitenkin, että harrastajapohjan kasvu synnyttää lajille akuutimpia haasteita, joihin tarttuminen on tärkeämpää. Elämme mielenkiintoisia aikoja, sillä frisbeegolf on murtautumassa jokaisen kansalaisen harrastuksissa eturiviin. Monista nyt tehtävistä ratkaisuista riippuu onnistuuko se säilyttämään asemansa.

Kari “Bast” Toivonen

Frisbeegolfratoja tulee nykyään kuin takavuosina Volvoja Trollhättanista ja 200 radan raja ylittyy tuota pikaa. Ihan joka paikassa rataa ei kuitenkaan vielä ole, ja kysymys kuuluukin: pitäisikö seudun ensimmäinen rata suunnitella silmällä pitäen uusia harrastajia vai aktiivipelaajia?

Tämänkertainen blogikirjoitukseni vierailee hiukan naapurin tontilla, sillä tällä sivustolla blogiaan pitää ratasuunnittelun kiistaton ammattilainenkin, Jussi Meresmaa. Toissa viikonloppuna radalla näkemäni ilmiö herätti kuitenkin ajatuksia, jotka saivat minutkin tarttumaan näppäimistöön aiheen tiimoilta.

Olin nimittäin heittelemässä SM-kisojen jäljiltä mainiossa kunnossa olevalla Lausteen radalla ja edelläni kierrokselle lähti perhe, jossa isä ja noin 10-12-vuotiaat poika ja tytär heittelivät kukin omaa frisbeegolfkiekkoaan. En tiedä oliko kyseessä ensimmäinen tutustuminen lajiin, mutta 131 metrisen ykkösväylän tahkoaminen parinkymmenen metrin pituisilla heitoilla kesti kolmikolta lähemmäs kymmenen minuuttia ja paperilehtiöön tuli varmasti  kaksinumeroisia tuloksia. Ei tarvitse olla selvänäkijä ennustaakseen, että kierros ei kestäisi 21 väylää.

YHTÄ KÖYTTÄ ERI SUUNTIIN

Kuten monessa muussakin lajissa, harrastajakunta jakautuu karkeasti satunnaisiin ja aktiivisiin pelaajiin, mutta siinä missä salibandyn puulaakijoukkueille ja liigapelaajille kelpaa suunnilleen samanlainen kaukalo, on frisbeegolfissa aloittelijan ja huippupelaajan radoissa paljonkin eroa. Ja aloittelijaksi lasken myös lajia satunnaisesti ajanvietepohjalta harrastavat.

Aloittelijoille parhaiten soveltuva rata koostuu lyhyehköistä esteiltään selvärajaisista väylistä, joissa aloituspaikka ja päätepiste on helppo hahmottaa ja joissa kiekkoja ei tarvitse kaivella umpimetsästä aluskasvillisuuden keskeltä. Edistyneempi pelaaja taas haluaa radaltaan haastavuutta. Ahtaat puukujat, suuret korkeuserot ja epäonnistumisesta rankaisevat riskinottoväylät ovat suurinta herkkua. Liikkeellä on siis kaksi tarpeiltaan hyvin erilaista ryhmää, jotka molemmat ovat frisbeegolfin leviämisen ja kehittymisen kannalta yhtä tärkeitä.

Täällä ruuhka-Suomessa lyhyen matkan säteellä löytyy ratoja niin ensi askeleita lajin parissa ottaville kuin himoheittelijöillekin. Aiemmin mainitsemani Lausteen proradalla kiertävä perhe olisi voinut valita jonkun Turun lähialueen monista Laustetta helpommista radoista, mutta tilanne on aivan toinen kasvukeskusten ulkopuolella, jossa rata saattaa olla ainoa kymmenien, ellei jopa satojen kilometrien säteellä.

PUTTI MUKIIN JA 13 KORTTIIN

Jos frisbeegolfista kiinnostunut päättää omin päin lähteä kokeilemaan lajia, ensimmäisellä kierroksella syntyvä vaikutelma ratkaisee paljon. Tahkoaminen pitkälle edistyneiden pelaajien tarpeisiin suunnitellulla radalla tappaa helposti monen orastavan kiinnostuksen.

Olen ensikertalaisia lajiin tutustuttaessani huomannut, että jos yksittäisen väylän tulos alkaa olla enemmän kuin kuusi, harva muistaa enää heittojensa määrää kiekon solahtaessa viimein ketjujen syleilyyn.  Tuloksia ei tietenkään ole pakko merkitä ylös, mutta samalla hommasta katoaa mielekkyys. Muovilätyn paiskominen nurmella ilman mitattavaa tavoitetta on yhtä jännittävää kuin tyhjällä kupongilla lottoaminen.

Vasta-alkajalle yksikin melkein par-tulos ensimmäisellä kierroksella saattaa olla se ratkaiseva kipinä, joka sytyttää roihun. Vaikka suurin osa kierroksesta onkin vielä aikamoista rimpuilua, yksittäinen onnistuminen osoittaa, että tästähän voi tulla jotakin. Tuntemattoman Sotilaan Asumaniemeä lainatakseni :”Hei tsiigatkaa kundit! Mä osasin!” Olen todistanut useita tapauksia, joissa tutustumiskierrokselta on ajettu suoraan lähimpään urheiluliikkeeseen kiekko-ostoksille.

ENÄÄ KOLME HOLARIA JA ENKKA PARANEE

Osa harrastajista jää suosiolla tasolle, jolla satunnainen kiertäminen helpolla radalla riittää mainiosti ajanvietteeksi, mutta monelle lajista muodostuu suoranainen intohimo. Ajan myötä taitoa karttuu ja vielä hetki sitten haasteita tarjonnut alueen ainoa rata muuttuu liian helpoksi. Kun oman ennätyksen parantaminen edellyttää jo holareita, rata alkaa olla kutakuinkin loppuun pelattu. Vaarana on jälleen lupaavasti syttyneen kipinän sammuminen.

Edistyneempien harrastajien kiinnostuksen säilyttäminen on yhtä tärkeää kuin aloittelijoiden innostuksen sytyttäminen, sillä juuri tästä ryhmästä löytyvät ne puuhamiehet ja -naiset, jotka perustavat seuroja, rakentavat talkoilla ratoja ja ylläpitävät kilpailutoimintaa. Miten siis yhdistää näiden kahden ryhmän sovittamattomilta vaikuttavat intressit?

VAIHTOEHTOISET TIIT

Silloin, kun alueelle perustetaan ensimmäistä frisbeegolfrataa, toimiva ratkaisu voisi olla suunnitella väylille pallogolfin tapaan erilliset tiiauspaikat aloittelijoille ja edistyneille harrastajille. Näin sama rata voi palvella molempia ryhmiä sekä tarjota aloittelijoille mahdollisuuden kehittyessään jatkaa pelaamista samalla radalla. Tosin suomalaisen luonteenlaadun tuntien, heittäminen amatööritiiltä voi olla monelle kova pala, pitäväthän useimmat itseään keskimääräistä parempina autoilijoinakin.

Vaihtoehtoisia aloituspaikkoja onkin näkynyt muutamilla radoilla, mutta usein niitä on vaikea tunnistaa heittopaikoiksi. On tärkeää merkitä vaihtoehtoiset tiit yhtä selkeästi kuin normaalit avauspaikat –  sekä maastossa että ratakartalla. Ensi kertaa radalle saapuva ei välttämättä osaa etsiä orpona keskellä rataa lojuvaa tekoruohomattoa tai tolppaa ja ymmärtää sen olevan aloittelijalle suositeltavampi heittopaikka. Jos missään ei ole mainintaa amatööritiistä, noviisi astelee helposti muiden mukana samalle heittopaikalle, josta konkaritkin kiskovat kiekkoa maisemaan.

MALLIA MINIGOLFISTA?

Toinen mieleen nouseva vaihtoehto olisi yhdistelmärata, eräänlainen kompromissi, jossa on sekä helppoja että hankalampia väyliä. Esimerkkinä tästä ratkaisusta toimivat toisen golf-päätteisen lajin, minigolfin radat. Niillä ensimmäinen väylä on yleensä suora ja esteetön, mutta väylät tiukentuvat mitä pidemmälle radalla edetään. Loppupään väylät ovatkin minigolfissa  jo aikamoisia esteratoja.

Tällaisella radalla aloittelija pääsee nopeasti pirkkojen makuun helpoilla osuuksilla ja vaikeammat väylät tarjoavat haastetta vielä pitkäksi aikaa. Jos ihan yltiöpäisiksi äidytään, niin radan voisi vielä suunnitella siten, että kukin väylä vaatisi hiukan eri tyyppisiä heittoja. Ensimmäisen viivasuoran väylän jälkeen kakkosella vaaditaan loivaa hysseä, kolmosella loivaa annukkaa tai kämmenheittoa, seuraavilla kulmat jyrkkenevät, jollakin pitää heittää upsilla yli puiden ja niin edelleen. Ihan joka maastoon tällaista “koulutusrataa” ei pysty rakentamaan, mutta harkitsemisen arvoinen ratkaisu se on silloin, kun radan rakentamiseen on annettu taysin vapaat kädet.

ILMAN ALOITTELIJOITA EI OLE AKTIIVEJAKAAN

Ratoja paikkakunnille puuhaavat tahot ovat usein lajia aktiivisesti harrastavia ja omat alkuhankaluutensa jo taklanneet. Silloin haaveissa on saada seudulle mahdollisimman haastava rata omiin tarpeisiin. Ajatus on ymmärrettävä, mutta lyhytnäköinen. Kannattaa muistaa, että ilman aloittelijoita ei ole hardcore-harrastajiakaan, ja kovakätisinkin kiekkolinko on joskus ollut parinkymmenen metrin banaanikaaria kiskonut noviisi. Kaikista ei edes tule erityisen taitavia frisbeegolfaajia, mutta nauttivat silti lajin harrastamisesta. Heitäkin tarvitaan, onhan yksi argumenteista uusia ratoja anottaessa nimenomaan se, että lajia voivat harrastaa kaikenikäiset ja -tasoiset heittelijät.  Mahdollisimman laaja harrastajapohja takaa sen, että uusia, entistä hienompia ja jännittävämpiä ratoja rakennetaan.

Kari “Bast” Toivonen