Näin uuden kauden kynnyksellä on hyvä hetki suunnitella tulevaa kesää. Oma kehittyminen tai menestyminen kisoissa on varmasti monen tähtäimessä, mutta samalla voisi miettiä myös sitä, mitä kaikkea voisi ensi kesänä tehdä lajin hyväksi.

 John F. Kennedy täräytti taannoin puhujapöntöstä: “Älä kysy, mitä maa voi antaa sinulle, vaan mitä sinä voit antaa maalle”. Tämän usein siteeratun lauseeen voisi hyvin muotoilla istumaan myös frisbeegolfiin vaihtamalla maan tilalle lajin.  Jokainen meistä tietää vastauksen siihen, mitä kaikkea frisbeegolf antaa meille harrastajille, mutta nyt sopivasti ennen uuden kuuman frisbeegolfkesän alkua voisi olla hyvä miettiä, mitä sinä voisit tehdä sen eteen, että pelaaminen vaikkapa kotiradallasi olisi entistä antoisampaa.

Kukin kykyjensä mukaan

Lajin edistäminen ei vaadi suuria tekoja, vaikka niitäkin toki saa tehdä. Yksinkertaisimmillaan riittää, kun omalta osaltasi noudatat yleisesti hyväksyttyjä käyttäytymis- ja turvallisuussääntöjä, ja jos pokkaa riittää, voit tarvittaessa puuttua tilanteeseen, jos näet etenkin jälkimmäisiä räikeästi rikottavan. Olemme olleet äärettömän onnekkaita, kun yhtään vakavaa onnettomuutta ei ole päässyt tapahtumaan. Yritetään pitää saldo yhtä hyvänä.

Ratojen siisteyteen ja ylläpitoon liittyvät toimenpiteet ovat nekin sellaisia, joita jokainen pelaaja voi edistää. Omien roskien lisäksi voit poimia muutaman muidenkin unohtaman ja jos kotiradallasi on frisbeegolfseura, joka järjestää kunnostustalkoita, voisit kerrankin lähteä mukaan. Siistimmän radan lisäksi saat hyvän mielen ja omantunnon.

Toimi lajin lähettiläänä

Moni voi ajatella, että radoilla ramppaa jo muutenkin tarpeeksi väkeä, ettei sinne tarvita enää yhtään uutta kekkeruusia ruuhkia aiheuttamaan. Kannattaa kuitenkin nähdä kolikon toinen puoli. Kun harrastuspohja laajenee, alueelle voidaan saada uusia entistä parempia ja monipuolisempia ratoja, välineiden saatavuus paranee markkinoiden kasvaessa ja ehkä jonain päivänä frisbeegolf murtaa tiensä myös valtamedioihin.

Jos jokainen harrastaja saa vaikka vain yhden uuden kaverinsa innostumaan frisbeegolfista, ei tarvitse olla Einstein päästäkseen tulokseen, jossa harrastajamäärä kaksinkertaistuu. Erityisen suotavaa olisi, jos tämä uusi harrastaja olisi naissukupuolen edustaja. Suomessa on jo väkilukuun suhteutettuna paljon harrastajia. Eiköhän viedä homma vieläkin pidemmälle. Tehdään tästä todellinen frisbeegolfin suurvalta!  Saavat kansainväliset tv-ryhmät uutistensa loppukevennyksiin Suomesta muutakin ällisteltävää kuin tangomarkkinat ja eukonkantokisat.

Liity seuraan tai perusta sellainen!

Jos alueellasi toimii frisbeegolfseura, nyt on oikea aika lähteä mukaan sen toimintaan. Seurat järjestävät yleensä viikkokisoja, joihin osallistumalla kehityt pelaajana nopeammin kuin yksin tai aina samojen kavereiden kanssa pelaamalla. Seurat myös ylläpitävät toiminta-alueellaan olevia ratoja, joten jos itse pelaat niillä, olisi kohtuullista tukea seuroja tässä työssä. Jos et itse pysty osallistumaan talkoisiin, niin jäsenmaksun maksaminenkin on hyvä alku.

Jos kotiseudullasi ei ole frisbeegolfseuraa, mitäpä jos perustaisit  sellaisen tai kokoaisit samanmielisistä ihan vain epävirallisen yhteisön, joka pyrkii edistämään lajia paikkakunnallasi. Esimerkiksi viikkokisojen järjestäminen on erinomainen lähtökohta menestyksekkäälle seuratoiminnalle, eikä vaadi mahdottomia. Itse asiassa siinäpä mainio aihe seuraavalle blogille.

Jankutan tätä kuin viallinen äänilevy blogista toiseen, mutta laji tarvitsee seuroja, jotta uudet harrastajat saadaan järjestäytyneen toiminnan piiriin. Näin lajin säännöt, perustekniikat ja etiketti leviävät harrastajien pariin, jolloin riskit ja häiriökäyttäytyminen radoilla vähenevät ja kaikkilla on huomattavasti mukavampaa.

Kari “Bast” Toivonen

Kirjoitin yli vuosi sitten tässä blogissa median roolista frisbeegolfin suosion kasvattajana. Nyt on aika palata tematiikkaan.

En missään nimessä halua esiintyä minään Aino Kassisena (kuuluisa selvänäkijä 70-luvulla), mutta aika moni edellisessä aihetta käsittelevässä kolumnissa mainitsemani seikka on käynyt toteen. Kun kuriositeettijutut on julkaistu, katseet ovat kääntyneet ilmiön tarkasteluun varsinaisen sisällön kautta. Toisin sanoen kilpaurheilupuoli on saanut julkisuutta isojen tapahtumien sekä kiinnostavien yksilöiden ansiosta ja lajin yleisliikunnallista puolta on nostettu myöskin esiin muun muassa erikoislehdissä.

European Open ja Sepon jenkkiholari

Väitin puolitoista vuotta sitten, että “siinä vaiheessa, kun  vaikkapa European Openin voittaja kuittaa ykköstilastaan 100 000 euroa, alkaa Epilässä varmasti näkyä tv-kameroita muutenkin kuin Kympin Uutisten kevennykseen materiaalia kuvaamassa. “ Olin väärässä. Ei tarvittu sadantonnin palkintoshekkiä, eikä sitäpaitsi oltu Epilässäkään. Nokialla pidetyistä European Open -kisoista nähtiin Urheiluruudussa kunnon juttu, jossa haastateltiin useita pelaajia ja jutun sävykin oli kauttaaltaan erittäin positiivinen. Lisäksi YLE:n nettisivuilla oli muutakin videomateriaalia lajiin liittyen, mm. Juho Rantalaihon heittovinkkejä. Laji otti erinomaisten kisajärjestelyjen ansiosta  aimo harppauksen uskottavuusakselilla.

Pian Nokian kisojen jälkeen saatiin mediaan lisää upeaa skuuppia, kun lajin nuori superlupaus Seppo Paju linkosi MM-kisojen heittonäytöksessä 120 metrin holarin. Eikä asia jäänyt pelkästään kotimaisen median haaviin, vaan Sepon holaria esitettiin ympäri Amerikkaa erilaisissa “World of Sports” -tyylisissä urheilun highlight-koosteissa.

Seppo Paju tässä kuvassa kotimaan kamaralla.

Seppo nousi tällä suorituksella sananmukaisesti kertaheitolla urheilutoimittajien aistihavaintokenttään. Yleensä kukaan ei ole Suomessa mitään, ennen kuin hän on pärjännyt maailmalla. Sepon meriittilista yhdistettynä todella nuoreen ikään ovat omiaan luomaan hänestä lajin ensimmäisen suomalaisen supertähden – eräänlaisen frisbeegolfin Jarkko Niemisen, johon laji Suomessa henkilöityy.

Tämä voi tietysti herättää osassa laji-ihmisiä närää, mutta kylmä tosiasia on, että media kaipaa tarinoita ja sankareita. Laveiden lajiesittelyjen sijaan se tuo asioita esille yksilöiden kautta. Tälle me emme voi mitään ja mieluummin kannattaa ottaa kaikki se julkisuus, mitä on tarjolla, vaikka se sitten tulisikin yhden tai muutaman henkilön kanavoimana.

Kuntoliikuntaa ja lifestylea

Toinen linja, jota kautta frisbeegolf on saanut julkisuutta on ollut kuntoiluun ja hyvinvointiin erikoistuneiden medioiden julkaisemat jutut frisbeegolfista. Yhä useampi on lajia kokeillut ja todennut sen olevan mitä erinomaisin liikuntamuoto, joka sopii myös niille, joiden liikunnallinen lähtötaso on alhaisempi tai joita ei pururadan kiertäminen kiinnosta.

Erikoislehtien juttujen myötä frisbeegolf on noussut salonkikelpoiseksi lajiksi, jota kuka tahansa voi ryhtyä harrastamaan. Erityisesti tämä koskee naisia, joille laji helposti näyttäytyy poikaporukoiden puuhasteluna. Kun lifestyle-lehdessä lajia kokeileva toimittaja toteaa frisbeegolfin sopivan myös naisille, madaltuu kynnys kokeilla lajia itsekin.

Mitä seuraavaksi?

Pää on nyt avattu ja frisbeegolf on noteerattu kaikissa medioissa suosiotaan jatkuvasti kasvattavana lajina. Jatko tästä eteenpäin on silti edelleen paljolti kiinni omasta aktiivisuudestamme. Medioille kannattaa tarjota juttuaiheita, oli sitten kyseessä uuden radan suunnitteluhanke tai avajaiset, isommat kilpailut tai vaikka uuden frisbeegolfseuran perustaminen paikkakunnalle.

Jos nyt jonkun ennustuksen taas heitän, niin seuraava iso jutunaihe voisi olla jonkun julkkiksen frisbeegolfharrastus tyyliin: Teemu Selänne jättää kaukalot – keskittyy vain frisbeegolfiin tai Matti Nykänen avoimena: “frisbeegolf pelasti avioliittoni”.

Kari “Bast” Toivonen

Rentona lajina tunnettu frisbeegolf alkaa isommilla paikkakunnilla olla jo tilanteessa, jossa radalle ei voikaan marssia ihan muina miehinä. Omaa vuoroa voi joutua jopa hetken odottelemaan. Miten säilyttää mielenmaltti ja toimia, ettei itse olisi tulppana muille?

Vaikka uusia ratoja pulpahtelee FGR.fi-sivuston kartastolle tuon tuostakin, on isompien väestökeskittymien suosituimmilla radoilla ollut jo havaittavissa ruuhkaa. Joskus ruuhka on ihan todellista, toisinaan taas joidenkin harrastajien itsekkään käytöksen synnyttämää.

Pientä hajurakoa, kiitos

Frisbeegolf on yhteisöllisyydestään huolimatta ensisijaisesti yksilölaji. Jokaisen pelaajan tulisi saada keskittyä omaan heittoonsa rauhassa ilman hosumista ja takaa tulevien painostusta. On todella ärsyttävää, kun seuraava ryhmä alkaa jo heitelläomia avauksiaan, vaikka edellinen porukka on vielä puttaamassa. Kaikilla ei ole Mikael Granlundin kilpailuhermoja ja jo pelkästään taustalta kuuluva, vuoroaan odottelevien kärsimätön puhina saa putit kolisemaan rautoihin.

Kaikkien pelinautinnon kannalta olisi hyvä, jos edellä kulkevalle ryhmälle annettaisiin rauha pelata väylänsä loppuun omaan tahtiin. Perässä tulevat voivat kelata vaikka edellisen väylän suorituksia tai rupatella niitä näitä omaa vuoroaan odotellessa. Joku kysyy tietysti nyt, että entäs ne näiden perässä tulevat ryhmät sitten, mutta vastaus on ihan sama. Sitten vain odotellaan. Ruuhka ei siitä helpotu, jos joka ryhmässä kiroillaan edellä heittäviä. Otetaan iisisti ja nautitaan kesästä.

Tilaa nopeammille

Hyviin käytöstapoihin kuuluu heittorauhan antamisen lisäksi se, että älyää päästää omaa ryhmää nopeammat porukat ohi. Ei ole mitään järkeä, että kahdeksan hengen joukko ensikertalaisia kulkee edellä ja pari aktiiviharrastajaa  odottelee joka väylällä 10 minuuttia. Järjen käyttö on siis suotavaa, mutta jos edellä kulkeva massiivinen ryhmä ei itse tajua tilannetta, voi ohituslupaa myös kohteliaasti kysyä.

Olen aika paljon liikkeellä opetusryhmien kanssa, ja myönnän ensimmäisenä, että joskus tulee itsekin aiheutettua ruuhkaa. Tämä johtuu yleensä siitä, että näköelimeni sijaitsevat vain kallon etupuolella, ja silloin tällöin saattaa jäädä huomaamatta taustalla vuoroaan odottelva porukka. Silloin kannattaa rohkeasti vinkata ystävällisesti, että sopiiko ohittaa.

Kaikilla on oikeus pelata

Lajin aktiiviharrastajien lisäksi radoilla näkee nykyään paljon uusia kokeilijoita sekä satunnaisia ajanvietepelaajia. Kaikille eivät lajin käyttäytymissäännöt ole tuttuja, mutta siitä huolimatta heilläkin on täysi oikeus nauttia upeasta lajistamme. Tämä kannattaa aina pitää mielessä, sillä ilman heitä harrastajamäärät jämähtäisivät paikoilleen. Sopivassa tilanteessa voi omalla esimerkillä vaikuttaa enemmän kuin räyhäämällä.

Joskus kuitenkin radoilla näkee tyyppejä, joilla ei ole sen paremmin maalais- kuin kaupunkilaisjärkeäkään. Viittaan esimerkiksi niihin toukohousuihin, jotka viskovat koko kiekkokassinsa sisällön kullakin väylällä ja antavat muiden odottaa vuoroaan. Näinä aikoina, kun pelaajia radoilla riittää, pitäisi omat treenit siirtää jonnekin muualle. Ei tarvitse olla varustettu edes poikkeuksellisen vilkkaalla mielikuvituksella pystyäkseen sommittelemaan jonnekin metsikköön tai joutomaalle oman treeniradan, jossa voi nakella pannuja mielin määrin.

Valitettavasti vain persoona, jonka prosessori ei raksuta sen vertaa, että tajuaisi herättävänsä pahennusta, on usein myös kykenemätön vastaanottamaan asiallista kritiikkiä aiheesta. Voinkin vain toivottaa kaikille pitkää pinnaa ja loistokasta frisbeegolfkesän jatkoa!

Kari “Bast” Toivonen

Keskeinen osa frisbeegolfin nautinnollisuudesta on liikkuminen puhtaassa luonnossa. Jotta tämä olisi tilanne tulevaisuudessakin, pitää jokaisen ottaa vastuuta ratojen puhtaanapidosta.

Tuntuu ällistyttävältä, että Suomessa on jo yli 200 frisbeegolfrataa. Se tietää paitsi entistä parempia mahdollisuuksia lajia jo harrastaville, myös sitä, että yhä laajempi joukko ihmisiä  uusilla paikkakunnilla löytää tiensä frisbeegolfin pariin. Kokeneempien fribaajien voi jo olettaa tietävän, kuinka radoilla käyttäydytään, mutta uusien kasvojen totuttaminen “talon tavoille” on haastava tehtävä, sillä kaikilla Suomen radoilla ei ole lainkaan järjestäytynyttä seuratoimintaa. Vastuu radoista kuuluu meille kaikille.

Kyllä kaupunki korjaa

Suurin osa Suomen radoista on kunnan tai kaupungin mailla ja asukkaiden vapaasti käytettävissä. Tämä synnyttää monissa kuvitelman, että kunta myös huolehtisi ratojen ylläpidosta. Todellisuus on kuitenkin toinen. Joillakin seuduilla kunta saattaa silloin tällöin käydä ajamassa pitkäksi kasvaneen ruohikon, mutta yleensä säännöllisempi ylläpito jää alueella vaikuttavan seuran tai jos seuraa ei ole, innokkaimpien harrastajien kontolle. Tämä vuoksi on tärkeää teroittaa uusienkin harrastajien kaaliin, että radan tulisi jäädä heidän jäljiltään yhtä hyvään, mielellään jopa parempaan kuntoon.

Jo klassikoksi muodostumassa olevasta ohjeesta: “Jos jaksoit kantaa juomapullot täysinä kentälle, jaksat varmasti kantaa ne tyhjinä pois” kannattaa pitää kiinni. Frisbeegolf on laji, johon hurahdetaan usein täysillä, joten maaperä on hyvä tällaisen ohjeistuksen kylvämiselle.

Sen minkä toit, viet myös mukanasi. Kaikkein fiksuimmat älyävät jopa kerätä moukempien radoille heittämät roskat.

Esimerkin voima –  hyvässä ja pahassa

Bestseller-kirjailija Malcolm Gladwell kirjoittaa kirjassaan Leimahduksia (Tipping Point), kuinka New Yorkin metrot ja asemat saatiin siistittyä nollatoleranssin avulla. On nimittäin havaittu, että ympäristön puhtaus tai siivottomuus ohjaavat voimallisesti ihmisten suhtautuista ja käyttäytymistä. Epäsiististä alueesta tulee vielä epäsiistimpi.

Frisbeegolfradalle siirrettynä; jos ruohoa täplittävät tyhjät juomatölkit, tupakka-askien sellofaanit ja karkkipaperit, on se muille kuin kutsu toimia samaan tapaan. Ainakin jokainen poika tietää, että jos autiotalossa on yksi rikkinäinen ikkuna, se tarkoittaa, että loputkin saa särkeä. Kaljatölkki nurmella suorastaan huutaa seurakseen toista ja niin edelleen.

New Yorkissa pyrittiin puhdistamaan jokainen graffiti ja keräämään jokainen roska asemilta, jotta roskaamisen kulttuuria saataisiin kitkettyä ja muutettua siisteyden kulttuuriksi. Kun kaikki on puts plank, luo se kollektiivisen käytöskoodin, eikä kenellekään, jotain ankeaa nihilistiä lukuun ottamatta, tule mieleenkään olla se ensimmäisen roskan heittäjä.

Täyttäjiä löytyy, mutta entä tyhjentäjät

Merkittävin syy radoilla mahdollisesti ilmenevään epäsiisteyteen on asianmukaisten roskalaatikoiden puute. Jos vaikka joka toisella tiillä olisi roskapönttö, ei mitään ongelmaa olisi. Siispä anomaan kunnalta roskiksia? No ehkä, mutta roskikset pitää myös tyhjentää. Hiukan radasta riippuen roskikset voivat olla jossain metsän uumenissa, josta paikallinen puhtaanapitolaitos ei varmaankaan innosta huutaen lähde niitä tyhjentämään eli sekin jäisi taas jo entuudestaan työllä raskautettujen harrastajien itsensä vastuulle.

Oma älyllinen kapasiteettini ei riitä patenttiratkaisujen tarjoamiseen, mutta toivoisinkin frisbeegolfseurojen ja -yhteisöjen tarttuvan aiheeseen ja kertovan omista kokemuksistaan ja mahdollisista ratkaisuista. On nimittäin vääjäämätöntä, että jatkuvasti kasvava harrastajakunta ei koostu yksinomaan vastuuntuntoisista ja jälkensä korjaavista lajitovereista, vaan joukkoon mahtuu muutama vasta hiljattain puusta laskeutunut hyypiökin, joille maailma on yhtä suurta jäteastiaa.

Kari “Bast” Toivonen

Varoitan heti alkuun, että tulossa on vahvasti asenteellinen kirjoitus, joka sisältää häikäilemättömiä kärjistyksiä.  En ole suuri metsäratojen ystävä. Itse asiassa en pidä niistä lainkaan. Harmillisesti suuri osa Suomen frisbeegolfradoista on kuitenkin pystytetty kuusien ja mäntyjen keskelle.

Minulla on trauma ja olen saanut sen metsien keskelle punnerretuista frisbeegolfradoista.  Ehkä elän omissa harhoissani, mutta minusta frisbeegolf  ja eränkäynti ovat kaksi eri lajia. Kaatuneiden puunrunkojen yli harppominen ja  nikankorkuisiin kantoihin kompastelu samalla kiekkoja aluskasvillisuuden seasta etsien saa sappeni suorastaan kiehumaan. Missä vaiheessa frisbeegolf alkoi kilpailla partiotoiminnan kanssa? Koska järjestetään jamboree ja solmukokeet?

Puolet hauskuudesta hakoteillä

Olen aika monta frisbeegoflrataa Suomessa ja kaikkia metsäratoja tuntuu vaivaavan sama ongelma. Väylät ovat liikaa toistensa kaltaisia. Näennäisiä eroja on, mutta perusideana on kuitenkin kapea kuja, jossa korille on vain yksi mahdollinen läpitunkemattoman metsän reunustama reitti. Siltä jos poikkeat, olet hukassa, aivan kuten kiekkosikin.

Kuten todettua, voi olla, että olen ymmärtänyt frisbeegolfin idean väärin, mutta ainakin minun mielestäni yksi lajin mielenkiintoisimpia elementtejä on eri reittivaihtoehtojen punnitseminen ja pelitilanteeseen sopivan heiton valitseminen kullekin väylälle. Metsän keskellä ei tarvitse miettiä lähestynkö koria oikealta vai vasemmalta, riskillä tai seiftaten. Reitti on tehty valmiiksi ja sillä on syytä pysyä kuin juna kiskoilla.

Ville Piippo etsii kiekonmentävää aukkoa läpitunkemattoman pöpelikön läpi.

Souvaaminen on raakaa työtä

Oma lukunsa metsäradoilla on se, että ne ovat usein järjettömän työläitä kiertää. Varsinaiset väylät on kyllä jokseenkin raivattu, mutta heti sen ulkopuolelta alkaa villi aarniometsä, jonne on perimätiedon mukaan kadonnut kiekkojen lisäksi muutama fribaajakin. Rundille ei kannata ottaa kiekkoja, joihin on muodostunut tunnesiteitä, sillä kymmenkunta puuosumaa tekee siitä kelvollisen ainoastaan tortillalautaseksi, ellei se sitten päädy metsän uumeniin odottamaan tulevaisuuden arkeologeja. Kierroksen jälkeen tuntuu kuin olisi tullut töistä, eikä uudelle rundille lähteminen ihan heti tule mieleen.

Aloittelevalle frisbeegolfin harrastajalle metsärata on kaikkea muuta kuin ihanteellinen paikka tutustua lajiin. Kapeaan ränniin heittäminen on vaikeaa jo kokeneellekin heittäjälle, puhumattakaan alkutaipaleella olevasta noviisista. Avarammassa maastossa sijaitsevaa rataa voi aina vaikeuttaa vaikka OB-alueita lisäämällä, mutta metsärataa voi helpottaa vain tuomalla avauspaikkaa lähemmäs koria.

Onko vika maantieteessä?

Etsimättä tulee mieleen, että metsäratojen yliedustus johtuu maantieteestä. Suomi nyt sattuu olemaan täynnä puita. Sellaista avointa maastoa, joka olisi mahdollista saada frisbeegolfradaksi ei juurikaan ole. Sinne on jo kaavoitettu omakotialue tai S-market.  Tietysti voisi antaa moottorisahan laulaa, mutta se sotisi voimakkaasti yhtä frisbeegolfratojen keskeistä myyntiväittämää vastaan. Frisbeegolfhan on ympäristöystävällinen laji, joka ei edellytä massiivista maanrakennusta.

Jotenkin kuitenkin tuntuu, että metsäradoillakin on ystävänsä, koska sellaisissakin tapauksissa, joissa sahan käytölle on annettu vapaat kädet, päädytään silti tekemään ankeita rännejä keskelle metsää. Olisikin mielenkiintoista kuulla puolustuksen puheenvuoro. Olemmeko niin hiljattain laskeutuneet puusta, että veri vetää vieläkin metsään?

Pieni joukko eloonjääneitä onnistui pakenemaan viidakosta.

Vaihtoehto ei ole puisto

Metsäratojen vastakohdaksi mainitaan usein puistoradat, mutta minusta nimitys on harhaanjohtava. Puistoradaksi käsitetään yleensä rata, joka on rakennettu julkiseen puistoon, ja jolla on muitakin käyttäjiä kuin frisbeegolfaajat. Sehän ei tunnetusti ole ihanteellinen ratkaisu. Vaihtoehto metsäradalle on rata, joka ei sijaitse metsässä. Ihanteellisia alueita ovat erilaiset joutomaat, kuten käytöstä poistetut lumen- ja maankaatopaikat, hiekkakuopat ja vastaavat.

Avoimemmassa maastossa sijaitsevien ratojen edut ovat kiistattomat. Ne tarjoavat pelaajille enemmän vaihtoehtoja omien vahvuuksien hyödyntämiseen sekä tarvittaessa riskinottoon. Kiekot pysyvät kunnossa ja ne löytyvät helpommin eikä liikkuminen väylältä toiselle edellytä eräoppaan taitoja.

Tulevaisuus ei ole metsässä

Vaikka vertailu pallgolfiin ei ole aivan ongelmatonta, on kyseessä kuitenkin eräänlainen frisbeegolfin esikuva pelin idean ja sen sääntöjen osalta. Myös frisbeegolfin luonne yleisölajina muistuttaa pallogolfia. Itse asiassa se on jopa yleisöystävällisempi kuin perinteinen golf, jossa kuukunan munan kokoista pelivälinettä tuskin erottaa paljaalla silmällä. Frisbeegolf värikkäine kiekkoineen ja henkeäsalpaavan kauniine lentoratoineen on kuin suunniteltu yleisölajiksi

Jos lajille toivotaan näkyvyyttä tiedotusvälineissä, sitä ei taatusti saavuteta nakkelemalla muovilättyjä metsän keskellä, jonne kilpailijoiden lisäksi mahtuu kolme katsojaa kuusenoksien lomasta kuikuilemaan. Eiköhän laskeuduta puusta.

Kari “Bast” Toivonen